Aurinko sen taas teki: sain itseni ulos. Kävelin kuntosalille kolme varttia keväisenviileässä paisteessa. Järven ainoassa sulassa pläntissä näin joutsenen, kaikki lokit kirkuivat soveliaan matkan päässä siitä eikä kukaan uskaltautunut veteen. Peipponen lauloi.
Yhden aikaan salilla ei juuri muita ollutkaan, joten kävin laitteet läpi hitaasti ja nauttien. Uskaltauduin pitkästä aikaa myös vaakaan. Pukuhuoneessa oli vierekkäin kolme puntaria ja astuin keskimmäiselle sydän kurkussa. Onneksi (huoh!) lukema oli sama kuin viimeksi...syksyllä? Kotona en ole halunnut punnita itseäni, koska ei ole ollut energiaa tehdä mitään painon hyväksi.
Joka tapauksessa olen painanut samanverran viimeiset kolme vuotta. Se on kaksitoista kiloa enemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta sitä ennen olin laihduttanut kymmenen kiloa. On tämä yhtä perhanan veivaamista painon kanssa!
Pieni lohtu on edes se, että kilot ovat seilanneet sentään saman kymmenikön sisällä viimeiset kaksikymmentä vuotta, enimmäkseen viiden kilon marginaalilla edestakaisin. Siihen asti se oli pientä, mutta jatkuvaa hiipimistä ylöspäin. Kaksikymppisenä minäkin painoin sentään vain 58 kiloa ja olin mielestäni pulska...
Mutta nyt on sopivanpienet rinnat, jotka sivumennen sanoen tuntuvat aivan omilta, ja niiden alapuolella ällöttävä pullistuma, oikein kunnollinen michelinrengas, ja sen alapuolella vielä toinen. Niitä ei saa jumppaamalla pois, koska se on ihonalaista rasvaa. Ainoa keino on siis ruoka.
Teoriassa on niin yksinkertaista ajatella, että annokset pienemmäksi, vain kaksi Real-viipaletta leipää päivässä ja kaikki herkut pois. Arkiruokavalio on muuten kohdallaan. Sillä saisin sen 1000 kcal ja rasvaa lähtisi 10-20 kiloa. Teoriassa.