Sunnuntaita, päivää!

Tämän nimen muistavat kaikki, siis se tuikitavallinen kukka...

Luvattu sade menikin ohi jo yön aikana, joten pääsimme taas normaaliin sunnuntaitapaan metsään kävelemään.

Sain nukkua ruhtinaalliset yöunet kymmeneen asti. Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla sillä, että olimme illalla ulkona syömässä tulevan hääpäivän kunniaksi. Olimme kutsuneet nuoremman pojan mukaan ja söimme pitkän kaavan mukaan, aloitus tietenkin samppanjalla.

Eilinen päivä menikin ihan lepäillessä. Arvelen nukkuneeni sohvalla suurimman osan päivästä aamulenkin jälkeen, ja kerrankin tajusin vielä ottaa migreenilääkkeet ajoissa. Mutta sitähän varten viikonloppu onkin, muistutti armas mieheni. Palautumista.

Metsässä oli ihanan kosteaa eikä liian lämmintä. Hikihän tietysti tuli kivisiä polkuja pitkin ylös ja alas kavutessa ja vähän väliä sienien takia kyykistellessä. Loppumatkasta alkoi nimittäin löytyä taas torvisieniä ja näytti ensi viikkokin lupaavalta: pieniä torveloita oli tunkemassa maasta paljon lisää. Tästä tulee sittenkin vielä oikea sienivuosi!

Kissankäpälä tai tunturikissankäpälä

Koira juoksenteli taas onnessaan vapaana. Tehtiin aika pitkä lenkki, ajallisesti, ei niinkään kilometreissä. Ehkä nyt jo uskaltaa kulkea sen kanssa pitemmällekin ilman että nivelet rasittuvat.

Vilma on nyt onnistunut hyppäämään kolme kertaa itse sohvalle. Ja se on viisikuisena suurinpiirtein Lunan kokoinen.

Vilukko

Lounaaksi tein torvisienistä keittoa, jota maustoin ja maustoin, enkä saanut haluamaani makua. Ehkä sienen maku ei ollut tällä kertaa kovin voimakas. Unohdin myöskin käyttää sherryä, joka on kuin luotu sienikeittoon.

Broilerin ohutleikkeet marinoin hetken pussissa, paistoin sitten puolitettuna isossa vokkipannussa värikkäiden vihannesten kanssa ja maustoin suolan ja pippurin lisäksi mangocurrylla, mangochutneyllä ja vielä mangoviipaleilla. Jeeveli, että oli hyvää!

Jälkiruokana oli sitten mustikoita ja banaaniviipaleita loppujen mangoviipaleitten säestämänä. Mies oli kyllä tuonut eilen kaupan jäätelöaltaasta pyytämääni Pirkka-tiramisua. Se oli kuitenkin salaperäisesti hävinnyt melkein kokonaan jo eilen päänsärkyiseen naamaani, kaikki 4 x 290 kcal, halleluja!

Kuvat on otettu elokuun alussa Pallaksella. Nyt siellä varmaan vasta upeaa olisikin!

>>>@<<<

Näin se menee:

Toisella täydellä työviikolla osaan jo nukkua yöt hyvin. Älyän jopa mennä useimmiten ajoissa nukkumaan. Töissä hommat sujuvat kivasti ja stressaamatta, kun sattuu olemaan hiljaista. Oma elämä tuntuu täyteläiseltä ja aktiiviselta, onhan syksy tulossa, aktiivisuushuippuni.

Innostun taas asioista. Ostan useita keriä uutta Puro-lankaa, vaikka vain katseltavaksi. Keksin kyllä vielä, mitä niistä voi tehdä. Käyn koirakoulua ja ilmoittaudun sille pitkään haluamalleni valokuvauskurssille. Lähden töissä mukaan suunnittelemaan yhtä koulutusta. Älyän sentään kieltäytyä pitämästä sitä terveyssyihin vedoten.

Innostun ostamaan omaan käyttööni hyvän läppärin, Asus-merkkisen. Tapaamme viikonloppuisin ihmisiä. Elämä maistuu normaalilta ja hyvältä, ja mieskin näyttää taas mukiinmenevältä.

Kun lopulta perjantai-iltana sohvannurkassa mittaan verenpaineen, se on korkea, kuten aavistinkin. Nollauspäiväunet kotiin tultua jäi ottamatta. Lauantaina herään jo päänsärkyyn.

Ei ole varaa innostua enää mistään, ei voi päästää itseään minkäänlaiseen draiviin. Taidan todellakin kestää vain puolipäiväelämää. Puolet pitäisi kai vetää lonkkaa, tai ehkä sittenkin liikkua?

Syksyn lapsena olen aina pitänyt tästä vuodenajasta. Jo koululaisena rakastin syksyä ja kaikkea uutta, mitä se toi tullessaan. Raikkaita ilmoja, ihania värejä, kirpakkuutta, sähäkkää toimintaa, uusien juttujen aloitusta. Pimeneviä iltoja ja mukavaa puuhailua kotona.

Onneksi viikon päästä alkaa kesäloma.

Fortsätt!

Kuvien huolellinen valitseminen veti pään ihan tyhjäksi, en keksi edes mitään tekstiä. Ei mitään sanottavaa, en tiedä, miksi nämä juuri piti saada tänään esille. Kuvissa on kuitenkin jotakin, ja merkitystä tietysti vain minulle itselleni.

Ja koska intiimein on universaaleinta, menköön eetteriin.

Musiikiksi menee hyvin tämänhetkinen levysuosikkini Emiliana Torrini ja Jungle Drum.

Lisää papua

Rakastan yli kaiken kotimaisia tuoreita pensaspapuja. Niitä saattaa löytää täällä jostakin kaupasta kerran kesässä, jos on onnekas. Olen pyytänyt hankkimaan niitä ruokamarkettiini, mutta ei kuulemma saa. Eikä ole näkynyt torillakaan silloin harvoin, kun satun käymään siellä.

Ehkä emme ole mitään pavunsyöjäkansaa muutenkaan. Talvella täytyy tyytyä belgialaisiin Dujardin pitkiin pakastepapuihin, jotka keitän ja maustan valkosipulilla ja oliiviöljyllä. Erilaisia papusäilykkeitä käytän myös paljon, suosikkejani ovat suuret valkopavut.

Nyt olen keitellyt kerralla ison määrän valkoisia papuja ja pakastanut pienissä erissä lisättäväksi ruokiin. Olen tykännyt aina myös tavallisista purkkipavuista tomaattikastikkeessa.

En ole mikään haka liharuokien valmistamisessa, ja syyn täytyy olla se, etten tunne erityistä vetoa lihaan. Mutta tuollaisen yläkuvan kasvissörsselin voisin vetäistä yhdellä istumalla!

Pyörittelin mausteisen broilerin ja kukkakaaligratiinin lisäkkeeksi sunnuntaina kasviksia (kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia) öljytilkassa pannulla ja lisäsin lopuksi pari minuuttia suolavedessä keitetyt pavut. Maustoin vain suolalla ja pippurilla ja se riitti. Maku oli taivaallinen!

Jälkiruoaksi miniä kokosi marenkipohjalle valmista vaniljakastiketta pussista ja tuoremarjakiisseliä. Makoinen herkku, vähärasvainen, raikas ja makea, kuten sunnuntaiaterian jälkeen saakin olla.

Marenkitortun kanssa maistui ihanalta kupillinen Nordqvistin Classic Festivita -kahvia, jota ostin Haaparannasta pari pakettia. Eräs ystäväni kehui ja tarjosi sitä kerran. Voimakasta ja tummapaahtoista, hyvän aterian päätteeksi maistuu kuin tumma suklaa. Ja sehän maistuu taas ihan aina.

Kursseja

Aivan uuvuksissa ja hikinen taas koirakoulusta tullessa! Toinen harjoituskerta sujui edellistä paremmin, suorastaan hyvin kaikilta. Mutta töitä siinä kumpikin joutuu tekemään, sekä koira että emäntä, ja lihapulla haisee sen jälkeen kilometrin päähän.

Muuta ei sitten kuulukaan. Ei ehdi. En ehdi edes valokuvaamaan upeasti kukkivia krassejani, joihin tänäänkin aurinko illansuussa paistoi houkuttelevasti viimeisillä voimillaan. Onneksi mies oli sentään kerännyt itsensä ja leikannut nurmikon lopultakin sillä välin, kun me Vilman kanssa harjoittelimme toisella puolella kaupunkia sivullemenoa ja luoksetuloa.

Minä sain ilmoitettua itseni syksyn luontokuvauskurssille kansalaisopistoon. Aikaisempina vuosina en ole kehdannut, kun ei ole ollut järjestelmäkameraa. Nyt olin sormi liipaisimella kello yhdeksän, kun ilmoittautuminen alkoi ja onnistuin pääsemään mukaan.

(Kuvat ovat kesän aikana kävelyllä napsittuja.)

Kuvakavalkaadi Vilma & Luna

Koirien viikko yhdessä sujui tosi hyvin. Alkuhäslingin jälkeen ne kulkivat kaikkialla yhdessä ja viettivät kaksi päivää yksin kotona ilmeisesti enimmäkseen nukkuen, kun olimme töissä.

Lunan vastahankaisuus väheni ja oikeastaan loppui viikon loppua kohti. Alkuviikon ahkeralla toivotun käytöksen palkitsemisella oli ehkä vaikutusta.

Vilma on kasvanut nyt viisikuisena yllättäen hiukan pitkäjalkaisemmaksi kuin Luna. En tiedä, kuuluuko tämä rotuominaisuuksiin vai onko vain yksilöllistä kasvua. Pitkäkarvaisilla mäykyillä näyttää olevan ainakin suuremmat silmät ja lyhyempi kuono kuin lyhytkarvaisilla. Tosin tietämykseni rajoittuu vain muutamiin yksilöihin molemmista lajeista.

Omasta pesästä viis, sehän on jo melkein syöty. Tässä sisustassa riittää sentään vielä jauhamista.

Oli tosi makeaa valloittaa Lunan peti, luikahtaa sinne vaikka juuri sillä sekunnilla, kun serkkutyttö yrittu mennä nukkumaan. Se kääntyi sitten tyynesti kannoillaan ja marssi vaatekaappiin.

Luna oli ikionnellinen tänä aamuna viideltä, kun isäntänsä lopulta palasi matkoiltaan kotiin, tai siis meille. (Äiti olikin valvonut melkein koko yön odotellen.) Samoin ilo oli valtava, kun heidät vietiin iltapäivällä kotiin.

Syksyn ensimmäinen sienipiirakka ja muuta naposteltavaa

Viikonloppu on sujunut vinhaa vauhtia vieraitten ja koirien kanssa touhutessa. Perjantain-iltana piti suihkia nopeasti kotia kuntoon ja samalla ulkoiluttaa koiria. Siksi olin suunnitellut helpot ja etukäteen valmistettavat iltapalat, jotka eivät menisi huonoksi, vaikka ruuhkassa ajaminen venyisikin.

Verraton pikapala ruokaa odotellessa tervetuliaislasillisen kanssa on kylmä perunaviipale mätitahnanokareen kanssa. Tumman leivän päällä yöpalana vielä parempi!

Pääruokana tarjosin Nizzan salaattia ja sienipiirakkaa. Eivät nyt ehkä ihan ykkösluokan-yhteensopivia, mutta kumpikin hyviä ja kaikille mieluisia ruokia.

Salaattiin keittelin tällä kertaa porkkanasuikaleita papujen sijaan enkä lisännyt anjovista, koska se ei minusta sovi tähän salaattiin. Ja tonnikalan pitää olla öljyyn säilöttyä ja mehevää! Kastikkeena käy hyvä vinaigrette.

 








Suppilovahveropiirakkaan upotin edellisenä päivänä löytämämme sekasienet, kaikki herkullisia kolmen tähden sieniä. Ohje on vanha vakioni Glorian toisesta ruokakirjasta ja sivun reunaan nuorempi poikani on kirjoittanut "ihan kurgo!". Pohjan salaisuus on perunamuusihiutaleissa ja täysjyväjauhoissa. Vesi tekee taikinasta ihanan helposti käsiteltävää.

Taikinaan nypitään:
1 dl perunasosehiutaleita
4 dl täysjyvävehnäjauhoja
150 g voita (tai minä käytän pullomargariinia)
1 dl kylmää vettä lisätään lopuksi

Taikina puristetaan palloksi ja laitetaan kylmään vetäytymään. Puolen tunnin päästä pallo taputellaan voideltuun piirakkavuokaan ja esipaistetaan 225 asteessa 10 minuuttia.

Täytteeseen paistetaan
1 litra paloiteltuja sieniä tai 3-4 dl pakastettuja
1 silputtu sipuli ja ehkä pala purjoa
valkosipulinkynsiä 1-2
(ja sitä ruokaa ole, johon en upota myös kesäkurpitsaa)

Lisätään sitten

1 dl kuohukermaa vaahdotettuna (no en ikinä, kermakin on usein kevyempää)
1 muna
150 g hyvää juustoraastetta (ripottelin ison osan pinnalle)
1 tl suolaa, 1 tl timjamia ja 1 tl rouhittua mustapippuria

Täyte kaadetaan esipaistetun pohjan päälle ja jatketaan vielä paistamista 225 asteessa 15-20 minuuttia.

Neljä henkeä tuhosi tämän piirakan illalla eikä siitä jäänyt aamuksi murustakaan.

Luontoelämyksiä

Pallakselle lähdettiin mukavasti pitkospuita pitkin. Maisema näytti loivalta ja helpolta kulkea. Tähtäsimme Taivaskerolle eli tuonne keskelle.

Ensimmäisellä ylängöllä näkyi poroaitaus -kauhean eksoottisen näköinen minusta. Poroerottelua kun olen nähnyt vain Maa on syntinen laulu -elokuvassa.

Hiukan työläämmäksi nousu muuttui ylhäällä ja loppu olikin pelkkää rakkaa. Mutta maisema palkitsi! Jaksoimme tunnin katsella huipulla ympärillemme ja senkin jälkeen Eikka piti repiä sieltä väkisin mukaan. Olisi muuten jatkanut vaikka pelkän vesipullon ja parin energiapatukan voimin Hettaan asti, jos ei olisi pidelty helmasta kiinni.

Alas tullessa meni aikaa yhtä paljon eli kuin ylös mennessäkin, kun etenimme hitaasti, pidimme evästaukoja ja otimme valokuvia. Osasimme todella nauttia matkanteosta.
Taustalla näkyvä huippu on Keimiötunturi, edellisen päivän valloitus.

***

Täällä kotimaassa on tänään sujunut koirien yhteiselo hyvin. Jäivät ihan kivasti aamulla kotiin lähtiessämme töihin. Miehen palatessa kahden aikoihin kumpikin kömpi unisen näköisenä kolostaan, eli Luna vaatekaapista ja Vilma eteisen penkin alta. Vilma oli tehnyt yhdet pissit vakiopaikkaansa.

Illalla kävimme sieniretkellä lähimetsässä ja koirat kirmailivat onnellisena tunnin verran vapaana. Samaa voi sanoa meistä ihmisistäkin, kun löytyi jo yhtä ja toista pussin pohjalle.

Nyt oli noussut pienenpieniä torvisieniäkin, mutta kaivattaisiin kipeästi vettä, että ne saisivat vartta lisää. (Kuva on toissavuodelta, jolloin niitä viimeksi oli.)

Keltahelttavahakkaita oli aika paljon, vaikka ne ovat yleensä hieman myöhempiä sieniä. Tämän sienen äitini on opettanut minulle, muuten en tohtisi valkoisiin sieniin koskea.

Isohaperoa oli suurin osa saaliista. Suuri, mehevä, satoisa ja herkullinen ruokasieni. Sekoitan sitä kuitenkin mielelläni muitten kanssa.

Pakko laittaa kuva vielä yhdestä toissavuotisesta torvisienisaaliistamme. Odotan samanlaista satoa nytkin, kun kerran viime vuosi jäi totaalisesti väliin.

Mutta missä ovat herkkutatit?!

Unta ja ärtymystä

Olen nukkunut pois viime viikon univelkoja. Yhdeksäntuntisen, mutta tavanomaisen katkonaisen yön jälkeen on pitänyt ottaa jo aamupäivällä ensimmäiset päikkärit. Ilman muita suunnitelmia on päivä saanut sujua hetki kerrallaan, käytännössä koirien ehdoilla. Onneksi nekin nukkuvat paljon.

Suomenlinnan-kuvien valitseminen päivän kuviksi kertokoon omaa kieltään siitä, ettei tämä pelkkää auvoa ole. Välillä olen aika ärtynyt.

Kahden koiran ulkoiluttaminen on työlästä. Meillä on pienet avoimet kierreportaat alakerran ulko-ovelle, ja niitä kumpikaan koira ei suostu kulkemaan, vaikka muualla kävelevät sujuvasti portaissa. Molemmat pitää kantaa edestakaisin. Vilman aion kyllä opettaa nousemaan portaat lihapullaterapialla heti, kun se kasvaa täysikokoiseksi.

Ulkona taluttimet sotkeutuvat, molemmat haukkuvat yhtäkkiä ohikulkijoille tai Luna ei suostu inahtamaan mihinkään, istuu tiukasti maassa ja tulee vain herkulla houkuttelemalla. Viimeksi mainittu on hankalinta. Luna olisi koirakoulun tarpeessa, mutta poika ei ole tähän mennessä innostunut.

Mutta kun on ensin houkuteltu herrasväki tien yli ja päästään metsään, niin sitten kyllä meno maistuu. Kävimme eilenkin kahdella sieniretkellä, päivällä olin yksin ja illalla miehen kanssa. Molemmat koirat juoksivat riemuissaan irrallaan ja tulivat joka kerran kutsusta heti luokseni. Keräsimme enimmäkseen kehnäsieniä ja isohaperoita, mutta muutama pieni mustavahakas ja keltahelttavahakaskin löytyi.

Luna on kaunis ja lempeä koira, ja paljon pehmeämpi luonteeltaan kuin Vilma. Mutta lyö ulkona jarrut pohjaan joka päivä. Luulen että tarvitsemme johtajuuden vahvistamista. Vastoin kaikkia lukemiani ohjeita kuitenkin ainoa konsti eilen, jolla sain vastustelevan koiran jatkamaan matkaa, oli käydä tutkimassa tassut ja sitten jutella ja paijata sitä lempeästi vähän aikaa. Sitten se taas tassutteli tyytyväisenä mukana.

Huomenna voin helliä itseäni käymällä terapiassa valittamassa koko rahan edestä. Sitä ennen menen kaupungille kiertelemään ja varasinpa vielä käsi- ja jalkahoidonkin. Olen ne totisesti ansainnut.

Vilma-koiran kesää

Tarvitseeko kertoakaan, kuka nautti eniten päästessään taas uuteen paikkaan. Sai pelmuta vapaana ja nauttia koiranelämästä täysin rinnoin.

Vipeltäjä alkaa olla jo viisikuinen, vekkuli kaveri. Ensimmäinen viikko päivisin yksin kotona sujui hyvin. Toisena päivänä Vilma oli jo ovella vastassa häntä heiluen eli oli päässyt pois keittiöstä. Hyppinyt kai niin tuolia vasten, että ilmoitustaulu siirtyi ja välistä pääsi livahtamaan.

Sen jälkeen annoimme koiran jäädä vapaasti koko kotiin. Yhdet pissit ja joskus muutakin se oli vääntänyt joka päivä tutusti vierashuoneen lattialle. Naapuri kertoi kuulleensa haukkumista ainakin yhtenä aamuna lähdettyämme töihin. Ilmeisesti auttoi se, että lomia jatkui tänne melkein viisikuiseksi, kun mitään laitonta ei ole pureskeltu tai rikottu, ainakaan vielä.

Nyt ei enää toiminut kovin hyvin raksuilla ladatun kongin avulla eksyttäminen, kun Vilma arvasi meidän olevan lähdössä. Pitäisi keksiä, miten kotiin jättäminen hoidetaan oikein ja koiraystävällisesti. Vinkkejä vastaanotetaan.

klik-klik-

Tällä viikolla meillä on taas kaksi koiraa. Minä olen vapaalla kolme ensimmäistä päivää, viimeiset puolipäivätyövapaat. Vilma ja Luna ovat jo huomattavasti rauhallisempia keskenään kuin alussa, edellinen on siis hiukan rauhoittunut. Saa nähdä, miten ulkoiluttaminen sujuu.