Hitaan viikon huipennus

Vapaa viikonloppu ja hyviä ilmoja tiedossa, mitähän tekisi? Tiedän kyllä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, ja ehkä saan jopa pakotettua itseni johonkin niistä hommista. Niitä on ne tavalliset ikuisuushommat i-pesu ja s-kävely, mutta myös syyskukkien vaihto ulkolaatikoihin ja kesäkukkien raivaaminen pois.

Tällä viikolla on kävelty hitaita lenkkejä. Vilma on kulkenut kuono maassa perusteellisesti nuuskien ja jättänyt viestejä ahkerasti ihan kuin sillä olisi haku päällä. Minä olen lompsinut perässä ja kantanut kameraa kaulassa valokuvaustehtäviä varten. Jos en ole ollut tottelevainen emäntä, koira on yksinkertaisesti istunut maahan eikä ole suostunut inahtamaankaan. Kun hihna sitten on löystynyt, se on jatkanut tyynesti matkaa sinne, mihin oli aikonutkin. Kaipa sen päässä jotakin liikkuu. Olen sitten ottanut laatukuvia flexi kainalossa, hehe. Nämä tämän postauksen kuvat ovat kuitenkin kotoisin pokkarista.

Vilman lelukori eteisen vastahiotulla lattialla

Nyt lopultakin meikän eteisen lattia hohtaa himmeänä ja hoidettuna eilisen käsittelyn jäljiltä. Kenkien alla olleet tummenneet ja kupruilevat viilut on liimattu uudelleen,  hiottu ja lakattu moneen kertaan. Ne ovat lähes uudenveroiset, mitä en olisi kuuna päivänä uskonut. Suorastaan harmi, että jäävät kohta piiloon ovien taakse! Nyt osaan olla viisaampi ja hankkia kenkähyllyjen alle suojamaton. 

Saimme myös listat laitettua paikoilleen ja uusi, siistimpi ilme alkoi hahmottua. Makuuhuoneitten lattiat saavat odottaa uudistusta vielä ensi kesään. Tässä on ollut vähäksi aikaa ihan tarpeeksi remppaa, ja jotenkin talvi ei ole muutosten aikaa. Silloin nautitaan siitä, mitä on.

Ruusut ovat ihan hassuja innostuessaan aina syksyllä kukkimaan uudestaan.

Kukkia, kudontaa ja potutusta

Kauppareissulla löysin uutta lankaa, joka oli taas kerran mahdottoman kiehtovaa väreiltään ja rakenteeltaan. Vaikka taidot ja viitseliäisyys näissä kutomapuuhissa ovat minulla aika alkeelliset, tykkään silti tehdä käsilläni jotakin. Mielellään samalla, kun teen jotakin muuta, eli katson televisiota, ja sitähän pimenevien iltojen myötä taas riittää.

Novitan ohut pompulalanka Silmu on mohair-polyamidi-akryyli -sekoitusta. Langalle suositellaan 7 tai 8 -numeroisia puikkoja, jotka piti tietysti hankkia. En ole koskaan ennen kutonut näin paksuilla puikoilla. Suosin myös pyöröpuikkoja, koska en voi sietää pitkien puikkojen kolinaa ja osumista joka paikkaan.

Kaulahuivi on tarpeeksi yksinkertainen ja sitä paitsi ainoa  itse kudottu juttu, mitä voin kuvitella käyttäväni (äiti pitää kiitettävästi villasukissa). Villapuserot ovat liian kuumia lämpimien talvitakkien alle. Vaikka tietysti, kun/jos laihdun tarpeeksi, saatan tulla vielä viluiseksi...

Ja siitä puheenollen: alkaa vähitellen ottaa päästä. Jo viikon ajan paino on pysynyt samassa kilolukemassa, vaikka olen orjallisesti noudattanut dieettiä. Poikkeamat ovat sarjaa muutama manteli, pala juustoa tai purukumi. Ei kai kuudella ja puolella sadalla kalorilla voi kukaan olla laihtumatta?

Kyllä meikä voi. Näillä geeneillä on viety ihmiskuntaa läpi nälänhätien, selvitty ruoattomista talvista menneinä vuosisatoina ja imetetty vielä koko kylän lapset.  Evoluutio ei millään ole ehtinyt tehdä näille mitään, koska hyvinvointi alkoi Suomessa kai aikaisintaan joskus viiskytluvulla. Mutta en lannistu, en. Joskus sen on pakko luovuttaa.

Vilmun laikkari

Vilma-koira oli viime talvena aika komeassa kunnossa. Ruokintasysteemillämme sen paino oli noussut jo 13,3 kiloon ja eläinlääkäri kehotti vähentämään ruokaa. Neidin ruokahaluhan on pohjaton ja syömistyyli muistuttaa lähinnä imuria. Pari sekuntia ja kuppi on tyhjä. Sitten voi nuolla tyhjää kuppia ja toivoa, että siihen ilmestyisi vielä taianomaisesti jotakin.

Iso on Vilman emäkin, eikä emäntääkään voi laihaksi sanoa (vielä, odottakaa vaan!). Lunan vierellä huomaa, kuinka niillä on ihan erikokoiset päät ja tassut, jos nyt ovat erinäköisiä mäyräkoiriakin. Vilma on myös paljon korkeampi ja pitkäjalkaisempi kuin Luna. 

Mittasin huvikseni säkäkorkeuden, kun neiti sattui hyvin suosiollisesti suostumaan käsittelyyn: se on 27 cm. Rinnanympärykseksi sain peräti 53 cm, mutta silloin Vilma suostui vain istumaan. Mittasin koko pituudenkin, kirsusta hännänpäähän 106 cm. Onko muilla yhtä isoa mäykkyä?

Tässä kuvassa Vilma näyttää vähän pulskalta, vaikka siinäkin se oli jo laihtunut vähän. Nyt painoa on pudonnut lisää, yhteensä puolitoista kiloa siitä, mitä se oli talvella. Punnitsimme miehen kanssa kumpikin pari kertaa, kun ei meinattu uskoa. Nyt neiti painaa 11,8 kiloa ja kylkiluut näkyvät elegantisti kävellessä, samoin vyötärö. (Emäntä tähtää samaan.)

Ja on nälkäinen. Iltaruoka on vähitellen siirtynyt ensin kuudesta neljään, sitten vielä aikaisemmaksi, jos vain joku on kotona. Kahdelta koira alkaa jo kulkea sen näköisenä ja tuijottella silmiin, että ON AIKA. Kolmelta alkaa yninä, jos ei vieläkään olla ymmärtävinään yskää.

Mikäs hätä tässä enää on. Anto ne lopulta.

Ylin kuva on minun ottamani, kaksi alempaa on ottanut Ystävä Ylivieskasta.

Odottelua, mutta siihen on totuttu

Vapaaviikon alkajaisiksi meillä hiotaan ja lakataan lopultakin eteisen lattiaa -siis ei hiota vieläkään. Näin luulin vielä aamuvarhain, kun odottelin lattiamiestä saapuvaksi kahdeksalta. Kymmentä käydessä oma mieheni alkoi töistä soitella kaverille ja hänen työnantajalleen. Kävi ilmi, että juuri se heppu, jonka piti tulla, oli ajanut kolarin, näin ainakin kerrottiin. Pomo itse saapuu torstaina tekemään työn. Joten toivossa eletään edelleen; tulipahan tyhjennettyä eteinen valmiiksi.

 

Vietän vapaaviikkoa, joten minulle sillä ei oikeastaan ole väliä. Mutta muualta hiottiin jo pari kuukautta sitten ja olisi kiva saada loputkin kuntoon. Vasta sitten voin hommata ne liukuovet, jostakin, en ole vielä päättänyt. Kaikista kysymistäni vaihtoehdoista vain yksi on reilusti muita edullisempi. Se taas herättää epäilyksiä. Jostakin syystä herra mieheni ei ota mitään kantaa tähän liukuoviasiaan, ja minulle kaikkien asioitten päättäminen on nykyisin vaikeaa.

Sienestyksemme koki nolon käänteen, kun sunnuntaina löysimme yhden punikkitatin ja yhden suppilovahveron. Toisesta varmasta paikasta löytyi vielä neljä suppista. Meidän lähimetsistä on sienet loppuneet! Vanhempi poika soitti sitten illalla poimineensa Porvoosta kaksi muovikassillista kyseistä herkkua ja paikalle jääneen vielä ainakin kymmenen kassillista muille poimijoille.

Pihassa kasvaisi herkkusieniä, nuorina niin nättejä ja houkuttelevia, että harmittaa, kun ei niitä ei voi raskasmetallien takia  syödä.

On ällistyttävää, miten hyvin saan aikani kulumaan tekemättä mitään erikoista. Vilman kanssa tulee sentään lähdettyä päivällä kävelylle. Ihan tavallisiin asioihin saa menemään...tai no, kaikki me tiedetään, mihin se aika menee. Sitä vaan jää lukemaan muitten kirjoituksia tai katselemaan kuvia, tai sitten hioo omiaan.

Kuvittelen kuitenkin, että olisi parempi lukea kesken olevaa kirjaa, joka vielä sattuu olemaan hyvä. Sain ystävältä lainaksi Pat Conroyn Etelän tuulet, joka sijoittuu Charlestonin kaupunkiin. Kirja kertoo omaperäisistä ystävyksistä, jotka kohtaavat lukiossa. Olen vasta heidän nuoruudessaan menossa, joten ei siitä enempää. Kirjoittajanahan Conroy on aina mukaansatempaava. Vuorovetten prinssi ja Aaltojen soitto ovat sellaista kerrontaa, jota jaksaa lukea koko tiiliskiven mielellään. Tiiliskiviä onkin ollut jo ikävä, ei tämäkään ei ole sellainen.

  

Syönpä edes silmilläni

Kuusi päivää ja kolme kiloa. Ei kovin paljon, kuvittelin jotenkin tätä alkua vielä nopeammaksi. Viimeiset kolme aamua vaaka on näyttänyt samaa lukemaa, vaikka olen kyllä pysynyt hyvin ruodussa. Syöminen on välillä ollut mielessä nyt loppuviikosta, joten odottelen edelleen sitä luvattua ketoosia, jonka pitäisi viedä nälkä pois. 

En malttaisi millään odottaa. Muutin siis taas sitä, mitä voi nopeasti muuttaa, eli vähän blogin ulkonäköä. En vaan osaa tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisin.

Nukuttuamme ensin lähes puolille päivin kävin Vilman kanssa päivällä kaupunginosakävelyllä. Koululla näytti olevan touhua ja oppilaita juoksenteli tehtävien perässä metsikössä. Vilma säikähti jokaista pikkuihmistä, kuten tavallisesti. Se ei millään totu pikkulapsiin. Ostoskeskuksella oli syysmarkkinat ja poniajelua. Ponien jäljiltä lähistöllä oli hurmaavantuoksuisia jätöksiä, joista sain lähes kaksin käsin vetää koiraa irti. 

Tuuli yllättävän viileästi ja lehdet vain lentelivät puista. Ensimmäistä kertaa alkoi tuntua, että kohta pitäisi ottaa hanskat käteen. Kamera onneksi oli taskussa ja sain napsittua muutamia kuvia räiskyvistä syysväreistä. Ne ilmaantuivat aika nopeasti ensimmäisten hallaöitten jälkeen.

Antoisaa viikonloppua jokaiselle! 

Pudotusta

Syyskuun päivät hurahtavat töissä nopeasti, satoi tai paistoi. Olen tuntenut oloni tällä viikolla töissä oudon kevyeksi. Aloitin nimittäin maanantaina pussikeittokuurin, jonka tarkoituksena on saada painonpudotus vauhdikkaammin alkuun kuin omilla konsteilla. Niillä konsteilla, eli kevennetyllä ruokavaliolla hidas pudotus loppuu yleensä lyhyeen, usein ensimmäiseen flunssaan, matkaan tai muuhun poikkeukseen normaalielämästä. 

Nyt tuli tunne, että tarvitsen kunnollista apua painon pieneen, mutta jatkuvaan nousuun. Jokivarren Maaretta oli pari kertaa kehaissut blogissaan, kuinka hyvin hänen muutoksensa on lähtenyt yhdellä systeemillä käyntiin. Kun kuulin vielä kollegasta, joka oli onnistunut toisella systeemillä, etsin minäkin netistä täkäläisten ohjaajien nimet, valitsin sieltä omani ja ilmoittauduin mukaan.

Päätin aloittaa maanantaina, mutta paino putosi pelkästä säikähdyksestä jo viikonlopun aikana yhden kilon. Nyt olen syönyt tai juonut kolme 140 kalorin pussijuomaa päivässä ja syönyt iltaisin kasvislautasen, jolla on annos  kanaa, raejuustoa, kalaa tms. Runsas juominen kuuluu asiaan. Paino on  pudonnut joka aamu uuteen kiloon! Lähtenyt on tietysti nestettä ja hiilihydraattivarastoja ja vasta huomenna pääsen oikeaan rasvanpolttovaiheeseen.

Maut ovat hyviä, nälkä ei ole, eikä tarvitse ajatella, mitä söisi. Sopii hyvin meikäläiselle, joka kuljettaa töihin aina eväitä. Yhden oikean aterian päivässä voin syödä, kun kokoan sen tarkasti hiilareita välttäen. Tuleva rasvanpoltto perustuu siis ketoosiin ja hyvin pieneen kalorimäärään.

Jospa se sillä, olisi ainakin jo aika.

Ruskaa

Ensimmäiset hallayöt saivat lopultakin värit hehkumaan. Sen huomasi ihanasti vielä illallakin ennen auringonlaskua. Myöhemmin alkoi tosin taas sataa. Auringonpaiste ilahduttaa kummasti päivällä työssä, vaikka sitä katsoo vain ikkunasta. 

Syysflunssa alkaa olla osaltani kohta jo pois pärskittynä. Mies sai tietenkin tartunnan muutamassa päivässä, juuri kun vanhempani olivat perjantaina tulleet viikonloppuvieraaksi. Oli kiva, kun jaksoivat lähteä ajamaan Oulusta asti, se on lähes viisi tuntia istumista. Toivottavasti eivät kuitenkaan vieneet tänään flunssavirusta mukanaan.

Pakastimeni on lupaavan täysi. Silti en koskaan ole sienestänyt yhtä vähän kuin tänä syksynä. Aina on ollut jotakin esteenä. Onneksi äiti toi tattipusseja, kun olivat hyvin tatteja löytäneet. En ole käynyt marjassakaan, mutta kolme ihanaa ihmistä on tuonut minulle valmiiksi poimittuja puutarhamarjoja. Lauantaina ostin muutaman litran puolukoita talven tarpeiksi.

Olen varustautunut, tulkoon vaan syksy ja talvi.

Tunnelmia, muistelua

Aurinko nousee

Itävaltalaisen monilahjakkaan taiteilijan, André Hellerin Du, Du, Du on yksi kauneimmista rakkauslauluista, mitä tiedän. Saksankieli ei ensikuulemalta ole  romanttisimmasta päästä, mutta tässä se ei haittaa ja on juuri sen verran  yksinkertaista, että vähänkin kieltä opiskellut ymmärtää kyllä.

André Heller joskus nuorena

Esitys on hyvin vanha, ja kuuntelin sitä joskus nuorena tyttönä levyltä, jonka eräs itävaltalainen poika toi tuliaisiksi Suomeen. Siinä ei ollut kyse mistään romanttisesta kohtaamisesta, vaan isäni oli poiminut nuoren miehen työpaikaltaan ja halunnut tutustuttaa tyttäriinsä.

Ihastuimme kaikki André Hellerin musiikkiin ja runoihin, vaikka olimme siskon kanssa muuten täysin rock- ja proge-musiikin lumoissa. Kun sitten kirjoitusten jälkeen lähdin Baseliin töihin, sattui AH tulemaan sinne kiertueelle ja menimme ystäväni Tuijan kanssa hänen runoiltaansa. Täytyy sanoa, ettei me taidettu siitä paljon ymmärtää!

Levy on nykyään varmaan vielä tallessa jollakin, ja minulla on taas vinyylisoitin käytössä, joten alan kysellä sitä lainaksi. Haluaisin kuulla taas kappaleen Marilyn Monroesta, sitä ei löydy edes juutuubista..."der Atem Gottes trocnet dir den Nagellack..."

Nuhapäivän ohjelmaa

Nuivaa. Kyllä te tiedätte sen tunteen, kun flunssaa pukkaa ja kaikki on nuivaa. Nenä on tukossa ja pää toimii hidastuksella. Kaikki tuntuu tapahtuvan pumpulissa ja sohva vetää tavallistakin enemmän. Keskittyminen riittää pöydällä olevien lehtien lukuun, ei juuri muuhun. Tänään on sentään jo parempi päivä ja tauti näyttää jäävän vain nuhaksi. Auttaakohan inkiväärin hauduttaminen vihreässä teessä ja hunajassa ihan oikeasti?

Kaksi seinää odottaa edelleen taulujen ryhmittelyä ja naulojen naputtelua. Pino kokeiltuja ja muuten houkuttelevia reseptejä odottaa keittiönpöydällä arkistointia jo kolmatta päivää.  Vanhempani tulevat huomenna, joten sitä ennen pitää saada paikat kuntoon.

Ai kun nukuttaa. Vetäisin ulkona ison myyrän välipalaksi.

Eteisen lattiaa ei ole muuten vieläkään korjattu ja hiottu. Herra Remonttimies on nyt lomalla, sitä ennen viipyi muista syistä. On kyllä kiirehditty moneen kertaan, kun liukuovetkin voi asentaa vasta lattian hiomisen jälkeen. Olohuone tehtiin jo puolitoista kuukautta sitten...Itse kun teen työtä ajanvarauksella, niin jo viiden minuutin myöhästymistä pahoitellaan.

Valokuvauskurssi illalla. Sen kyllä jaksaa.

Kuvattu Käsityön museon Korea-näyttelyssä

Tyynypino! Kyllä!

Miekkaliljat maljakossa

Keltaiset ja tummanpunaiset gladiolukset eivät maljakossa jaksaneet avautua täyteen loistoonsa. Liekö syynä ollut se, että ostin ne marketista; joskus sieltä saa luvattoman huonoja tuontikukkia, jotka kestävät vain pari päivää.

Mutta meitsiä ei ole ennenkään kuihtuminen estänyt tarttumasta kameraan, vasta silloinhan kukissa alkaa näkyä luonnetta! Väri tummuu ja kurtistunut pinta tarjoaa mielenkiintoisia koukeroita katsottavaksi. On täysin epistä, että sama ei koske naisia, kun miehetkin kerran vain paranevat vanhetessaan.

Käytin tässä yhtä loittorengasta, mutta en tapani mukaan muista, mitä niistä. Kaksitoistamillinen loitto on minusta ollut käyttökelpoisin sen lempilinssini, 50 mm kiinteän objektiivin kanssa.

Tukka on taas hyvin, joten kelpaa tässä vapaaviikkoa viettää. Pyöräilin kypärä päässä vesisateessa kampaajalta kotiin, eikä leikkaus lätsähtänyt edes siitä, joten sen on pakko olla hyvä.

Eilen olin työporukoiden kanssa virkistysiltapäivässä, jonka ohjelmassa oli mm. venyttelyä ja kuutamorentoutusta, planetaariossa kun oltiin. Nyt en valita mistään vähään aikaan, paitsi jos flunssa tulee.

Minä syön nyt luuta

Heheh, näättekö, miten mä oon onnistunut harhauttamaan kynsienleikkaajan aina kun se on yrittänyt jotakin, mjähmjäh...