Perjantain ainoa ohjelma

Koko päivän olen katsonut, tietysti. Häähullu ei voi muuta, olen katsonut kaikki kuninkaalliset häät. Pikkutytöstä asti häät ovat olleet minusta jotakin elämää suurempaa.

Päivän ihastuttavin juttu oli tuo huntu. Henkäyksenohut, yksinkertainen, sopivanpituinen, pehmeästi laskeutuva ja liikkuva. Kerrassaan ihana kaikessa vaatimattomuudessaan.

Puvun pitsiyläosa varmasti sopi tälle morsiamelle, vaikka itse olisin valinnut kankaaksi jotakin muuta yhtä näyttävää ja läpikuultavaa. En ole koskaan oikein sietänyt pitsejä.  Puvun yläosa oli tällaisenaan ehkä liian tavanomainen. Yksinkertaisuudessaan tehokas huntu olisi sietänyt hyvinkin näyttävän yläosan. Mutta morsian halusi tällaisen.

Morsian oli suloinen ja odotetun jännittynyt, sulhanen rento ja iloisennäköinen. Jotenkin nämä häät eivät kuitenkaan koskettaneet katsojan tunteita. Liekö syy ollut kuvauksessa, niissä pitkissä autojonoissa, hääparissa, kulttuurissa vai missä. Ainakin pari on aidosti rakastunut, sitä en epäile, mutta ei se tilaisuudesta mitenkään erityisesti välittynyt. Kirkossa soinut musiikki ei miellyttänyt minua myöskään, pidin sitä sekavana.

Viime kesän häät naapurimaassa ovat toisaalta niin tuoreessa muistissa, ettei niitä voi voittaa millään. Parin sydämellisyys ja aito rakkaus säteili silloin kyllä ruudun täydeltä, sen muistan selvästi. Vaikea olisikaan uskoa englantilaisten yltävän samaan. Mutta hyvä yritys kuitenkin.

Mää olen böbi

Että mää olen sitten pöpi! Mies delegoi  minulle tehtäväksi hankkia ja lähettää syntymäpäiväkortti äidilleen. Oma asiani oli lähettää syntymäpäiväkortti kummitytölle, heillä kun on kummallakin juhlapäivä perjantaina. 

Minusta on jotenkin rasittava ajatus, että pääsiäinen, vappu ja äitienpäivä ovat peräkkäisinä viikonloppuina. Elämä ei voi olla aina yhtä juhlaa! Ei meidän vappu taida kyllä kovin juhlava olla, olemme koirien kanssa kotona. Pääsiäisen jälkeen kun ei jaksa mitään ihmeitä järjestää, eikä vappu muutenkaan  kuulu suosikkijuhliini.  Nuorempi poika ottaa auton huomenna ja lähtee tyttöystävänsä kanssa mummolaan, joten minulla oli mielessä vielä viikonlopun ruokaostosten miettiminen jo tänään.

Siinä siis monia tekemättömiä hommia miettiessäni pyöräilin postiin, valitsin, kirjoitin ja lähetin äitienpäiväkortit anopille ja omalle äidilleni. Muistin vielä sen kummitytön synttärikortinkin. Katselin vielä niitä äitienpäiväkortteja postivirkailijan kanssa ja hänkin kysyi, pannaanko ykköspostissa, että ehtii huomiseksi perille.

Enkä huomannut mitään outoa, ennen kuin mies töistä tultuaan puhui  korteista ja viikonlopusta. Kysyin, mitä hän aikoo tarjota minulle sunnuntaina ruoaksi, kun on äitienpäivä ja kumpikaan poika ei ole paikalla. 

Vasta sitten alkoi hitaasti päässäni raksuttaa. Tosi hitaasti.  Kahdeksankymppiset vanhempanikin pysyvät kartalla paremmin kuin minä.

Kuvia kävelyltä

Kuvassa on Ainolan vanhan tanssilavan sisääntulo järveltä päin. Kerran menin lukioikäisenä sinne veneellä, mikälie tilaisuus ollut. Se oli ainoa kontaktini tanssilavakulttuuriin. Olin enemmän diskoihmisiä.

Tämä idylli on kuin ihmeen kaupalla saatu säilytettyä, vaikka sen kylkeen on kasvanut lähes parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupungiosa. Nyt vanhasta alueesta on tarkoitus jalostaa jotakin kivaa ja toimivaa, ja onhan siellä kesäteatteri toiminut tähänkin asti.

Timanttienkeräilijä kävi siis pyhinä kiertämässä Jyväsjärveä, tosin vaan sitä pienempää puolta. Tekemistä oli ihan siinäkin. Meno ei ollut nopeaa, kun koiralla oli niin paljon uutta nuuskittavaa.

Tähän aikaan vuodesta kun luonto on vielä niin väritöntä, näytti oudolta nähdä ihmisiä värikkäissä kesävaatteissa liikkeellä. Hihatonta toppia ja sortseja ei moni keski-ikäinen kyllä pue päälleen ennen toukokuuta, vallankaan kun järvessä on vielä jäätkin.

Koiraelämää

Ai kun me löydettiin hyvä auringonottopaikka tästä vierashuoneen sängyltä! Kukaan ei huomannut, kun me hypättiin tänne; eikä ne olis muutenkaan ajaneet meitä pois. Olisivat tulleet  tietenkin itsekin lekottelemaan meidän viereen ja rapsuttaneet ja kutittaneet.

 

Missä sää muuten kotona otat aurinkoa? Paistaako teillä aurinko sohvalle? Meillä ei,  enkä mää yllä hyppäämään ees makuuhuoneen sängylle, jonne paistaa, joten mun pitää maata lattialla. Onneksi ne ei enää pidä tätä ovea kiinni. Tää on ollu mulle aina hyvä varavessa enkä mää ymmärrä, miksi tää on muka ois multa suljettu.

Psst...joskus mää oon pissinyt tähän sängyllekin. Kummallekin peitolle ja kerran petarille. Kukaan ei varmaan huomannut, hähhäh!

(Kaamee kakara!)

Tää se on oikeeta koiranelämää!

(Ehkä sekin joskus vielä viisastuu, niinku minä.)

Täh..? Eikä lähetä mihinkään, paitsi korkeintaan ulos tai syömään.



P.S. Kamerana muuten pieni Ixus-pokkari automaattiasetukslla. Olen vallan tyytyväinen jälkeen.

Kotielämää pääsiäisenä

Sunnuntai-iltaa

Ihmeellisen lämmin kevätpäivä pääsi ihan yllättämään. Koirien kanssa kävellessä ihmeteltiin leskenlehtiä ja pieniä silmuja puissa. Tuomissa oli jo hiirenkorviakin. Ja joka kevät ihme on yhtä iso.

Jopa mansikoita, suklaatäytekakun päällä ainakin

Pääsiäisvieraat lähtivät illaksi jo omaan kotiinsa, joten täällä on rauhoituttu sohvalle lukemaan lehtiä ja katsomaan televisiota. Vilkkaan viikonlopun jälkeen Harry Potterkin menee ihan täydestä, melkein puoliunessa. 

Huomenna ehtii sitten vaikka haravoida lehtiä pihalla. Voisin myös avata omalta osaltaani pyöräilykauden. Sitä olen jo odottanutkin

Paahdettua parsaa ja sinnepäin-saltimboccaa kahdelle

Gloria-lehden huhtikuun kevätmenu ja helmikuun 10 suosikkia Sikke Sumarilta houkuttelivat kokeilemaan tätä raikasta ja kevyttä ateriaa pitkälleperjantaille. Alunperin suunnittelin kolmen ruokalajin kokonaisuuden kuudelle, mutta kun nuorisolle ilmaantui muuta tekemistä täksi päiväksi, tein hieman yksinkertaisemman version eli pelkät annokset kahdelle.

Saltimboccaan käytetään oikeasti vasikanfileetä, mutta mistäpä sellaista saisi, ei ainakaan meidän vakiomarketista. Oma versioni herkusta valmistui siis ohuista kalkkunaleikkeistä. Ohjeen mukaan suolasin ja pippuroin leikkeet molemmin puolin leikkuulaudalla. Kietaisin sitten kalkkunan päälle ohuen siivun ilmakuivattua kinkkua eli prosciuttoa. Päälle kiinnitettiin vielä tuore salvianlehti cocktailtikulla. -Tikkurasia putosi tietenkin alalaatikkoon ja kesti kymmenen minuuttia kerätä miljoona hammastikkua kaiken roinan keskeltä! Mutta lehti saatiin kiinni ja homma eteni lopulta.

Parsoista napsaisin varret poikki Jamie Oliverin ohjeen mukaan: peukalolla ja etusormella kiinni juurenpuolelta ja poikki siitä, mistä menee. Naps! Kuorin vielä pintaa pois alaosasta. Uuni oli jo kuumenemassa 225 asteeseen, kun Glorian ohjeen mukaan levitin parsat, kaikki kaksi nippua, leivinpaperille. Päälle pirskotin vähän oliiviöljyä, sitruunanmakuista sormisuolaa ja mustapippuria. Ja uuniin paahtumaan vajaaksi vartiksi.

Sillä välin tein kirkastetun voin. Kyllä, oli eka kerta. En ole ennen viitsinyt edes ajatella, vaikka varsinkin intialaisen ruoan ohjeissa siitä mainitaan. Nyt olin ostanut oikeaa voita ihan sitä varten. Sulatin siis pienessä kattilassa koko 200 gramman paketin voita. Kaadoin sitten voin vielä kapeaan muovikannuun siten, että osa sakasta jäi kattilaan. Kun sakka oli painunut kannun pohjalle, kaadoin kirkastetun voin pieneen lasipurkkiin myöhempää käyttöä varten. Kirkastettu voi ei pala tummaksi, kun siitä on erotettu sakka pois.

Pari ruokalusilallista voita otin sitten takaisin kattilaan ja sekoitin joukkoon yhden kukkuran ruokalusikallisen kapriksia mausteeksi. Kun parsat tulivat uunista, käänsin ne, nostin hetken kuluttua tarjoiluastiaan ja lusikoin kaprisvoin parsoille.

Paistoin saltimbocca-leikkeet voin ja öljyn seoksessa ensin alapuolelta lähes kypsäksi ja käänsin lopuksi hetkeksi saamaan väriä kinkkupuolellekin. Siirsin kalkkunat toiseen astiaan, poistin tikut ja työnsin astian peitettynä vielä lämpimään uuniin odottamaan. Siellä olivat parsatkin.

Ohjeen mukaan, niin luulin, lisäsin kuumalle pannulle voita ja desin valkoviiniä. Arvaatte kai, miten siinä kävi: viiniä ja voita roiskui ympäriinsä. Tunsin itseni idiootiksi. No, pyyhin rillit ja luin uudelleen. Viiniä oli siis määrä keittää puoleen ja lisätä sitten vasta sitten vähän voita. Tuli siis kuitenkin pieni kastike valeltavaksi leikkeille.

Ja voi kun  oli hyvää! Söimme kaikki parsat, ne vaan olivat niin ihania. Samoin saltimbocca oli kerrassaan erinomaisen makuista. Pidän yli kaiken riesling-viineistä ja sitä otettiin nytkin lasilliset juhlistamaan hyvää ateriaa.

Ruoka oli taas kerran kaiken sen vaivannäön arvoista. Vaivalloista oli varsinkin sähläys, seuraavalla kerralla osaan tehdä nämä rauhallisemmin.  Vaikeaa ei ollut mikään, helppoja ruokia oikeasti, ei gourmetia.

Tarvitseeko kertoakaan, mitä oli jälkiruoaksi? Sikke Sumarin kaikki ohjeet ovat hyviä, ja tämä on tietysti superhyvää: maailman paras suklaakakku.

Viipale kakkua ja kuppi pressokahvia, ja kaikki on hyvin taas.

Hyvää, sanoi lyhytkarvainen mäyräkoira, pääsiäistä!

Hattu päähän

Hieno aurinkoinen päivä tänään, vaikka töissä olinkin. Pääsin aamulla heti seitsemän jälkeen kävelemään pienen pätkän työmatkasta ja se auttoi kummasti. Tuuli tuiversi aika viileänä,  ja  vaikka asteita oli piirun verran yli nollan, kevyessä kevättakissa tarkeni ihan hyvin. Se on yksi  näistä kevään ihmeistä. Iltapäivällä sain vielä kävellä auringossa kotiin.

Joku ilopilleri oli laittanut näin hauskan hatun linnunpöntölle metsässä!  Samalla huovalla koko asumus on kiinnitetty puuhun. Ihana idea! Olin sunnuntaina kerrankin varustautunut kameralla ulos lähtiessä. Kuulin lintujen laulua kaikkialta, mutta yhden yhtä siivekästä ei näkynyt missään. Johtuikohan kovasta tuulesta?

Minulla on ulkona  päässä baskeri, tänään se oli violetti.

Sekavaa alkuviikkoa

Vaaleista en sano mitään, muuta kuin että jännityksellä piti illalla seurata tuloksia, kun ennusteet eivät osuneetkaan ihan oikeaan. Oma ehdokkaani meni kyllä läpi. Olipahan kerrankin draamaa!

Menin tänä aamuna normaalisti töihin viikon vapaan jälkeen ja ihmettelin, kun ei näkynyt ketään missään. Tavallisesti puheensorina ja nauru kaikuu keittiöstä, kun aamukahvit on keitetty jo ennen kahdeksaa. Kelasin mielessäni, onko sittenkin vielä sunnuntai, vai pitäisikö minunkin olla jossakin muualla..? Kävi ilmi, että kaikki vakituiset työtoverini olivat joko koulutuksessa, lomalla tai tulossa yhdeksään. Löysin lopulta pari sijaista työhuoneistaan valmistautumassa päivään. Oudon hiljaista oli.

Tässä yritin kerran kuvata pöydälle varissutta tulppaanin siitepölyä / siemeniä, mitä lie ovat.

Viikko on lyhyt, kovin lyhyt siihen nähden, että huomenna pitää työpäivän jälkeen mennä ostamaan uusi pesukone ja keskiviikkona hoitaa ruokaostokset. Katselimme LG:n höyrypesukonetta, onko kenelläkään tietoa ja kokemusta niistä?

Kovasti tekee mieli ostaa nyt  kestävä ja hyvä. Entisenkin piti olla hyvä, ja kesti vain 4 vuotta eikä voi edes korjata. Kotivakuutus onneksi korvasi sen. Katselimme lauantaina Siemensin ja Mielen koneita, kun myyjä rupesi puhumaan tuosta LG:stä. En tiedä, onko höyrypesu vaatteille jotakin uutta, mikä on yleistymässä. Kannattaako sellaista hankkia?

Aihe x

Yhden asian ihminen on taas asialla. Yritin kyllä kuvata ulkona ensimmäistä (koskaan) näkemääni sinitiaista, mutta toisessa kädessä oli tempoileva koira ja toisessa kakkapussi, niin että ei tullut mitään. Lintu ehti mennä pönttöönsä ja lentää takaisin metsäänkin, kun yritin selvittää kameraa taskusta. Kotona kukat pysyvät paikallaan eivätkä säikähdä haukkuvaa koiraa. 

Samalla kävelyllä katselin pitkään kahta kyhmyjoutsenta, paria joka pesii joka vuosi samassa paikassa. Ne olivat vedessä vastakkain ja kävivät jotain kiivasta keskustelua. Parisuhdekriisi varmaan, joutsenethan ovat yksiavioisia. Koiranhaukkukaan ei niitä häirinnyt, vaikka olimme pusikossa ihan lähellä. Edellämainitusta syystä ei niistäkään saanut kuvaa.

Hiirenkorvan vihreää

Kuva on vanhasta Crème Bonjour -keittokirjasta, jota tässä sattumalta selasin, kun mietin ruokia pääsiäisen ajalle. Niissä kirjoissa on todella paneuduttu ulkoasuun! Värit ovat loistavia ja ruoat tulevat houkuttelevasti esille. Mistään vaan ei näe, kenen kädenjälkeä ne ovat.

Juuri tuollaiset verhot haluaisin joka vuosi ripustaa keittiöön huhtikuussa. Meillä on keittiössä kokonainen seinä ikkunoita, joten pehmeän läpikuultavat ja runsaat pellavaverhot olisivat ihan paikallaan. En vaan haluaisi katsella vihreää muulloin kuin juuri nyt. Joka vuosi.

Tyydyn siis tuomaan lisää vihreää kotiin pääsiäismunien ja kynttilöitten muodossa. Yhdet vaaleanvihreät pellavatabletit on katettavaksi ruokapöytään ja tietysti vihreitä lautasliinoja. Tiedän jo, että toukokuussa tämä vihreä siirtyy ulos eikä sitä kaivata enää kotona.

 

Tämä peitto on nyt valmis. Iloitsen tässä eniten väreistä: juuri niistä  taitetuista kellertävistä ja vihertävistä väreistä, joita en voi koskaan käyttää vaatteissa. Kaksi uutta peittoa on jo tekeillä., joten voi olla hyvällä omallatunnolla  hyödyllinen ja ahkera, samalla kun katsoo televisiota. Tai tekee jotain muuta yhtä tarpeellista.

Ilmastonmuutos eilisestä on ollut nopeaa: ulkona on viisitoista astetta lämmintä. Mitä sinne pannaan päälle..!

Leipää ja tulppaaneja

Miten tässä nyt taas näin kävi? Heti kun silmäni hetkeksi ummistan, lihon pari kiloa ja vanhat farkut kiristävät! Tällä viikolla olen äitynyt syömään taas leipää ja on mennyt kyllä vähän tummaa suklaatakin, ja kerran ostin kauppareissulta kahville pullat...siinä se. 

Kumma nälkä iski eilen illalla myöhään, kun innostuin lukemaan  uutta kirjaa: Maritta Lintusen todella vetävää novellikokoelmaa Mozartin hiukset. Että hän osaa kirjoittaa elävästi ja tuoreesti!  Samaa olen joka kerta kyllä ajatellut hänen muistakin kirjoistaan. Piti joka tapauksessa lähteä keittiöön jatkamaan lukemista voileivän ääreen, vaikka oli jo melkein keskiyö. Varsinkin niminovelli oli riemastuttava: se kertoi naisesta, joka kehitti Mozartista suoranaisen huumeen itselleen. Mihin tämä hänet johti, olikin yllätys. Hekottelin itsekseni siinä leivän ääressä, itse asiassa kahdenkin.

Joten ei ihme, jos kiristää. Leipä on meikäläiselle myrkkyä, ainakin linjoille. Vaikka on jätetty perunat, pastat ja riisit pois arkipäivistä kokonaan, jää leipä vielä houkuttelemaan. Ja aina kun olen alkanut syödä iltaleipiä, olen lihonut. 

Mutta ilman leipää on vaikea saada tarpeeksi kuituja, vaikka söisi kuinka paljon vihanneksia. Kiloklubin laskurit sen niin hyvin näyttävät. Ei sillä että olisin jaksanut enää aikoihin kirjata kaikkea ylös sinnekään, rajansa kaikella.

 Leipää ja tulppaaneja on muuten mainio italialainen elokuva naisesta, joka on kyllästynyt kotiäidin rooliinsa ja öykkäröivään perheeseensä ja lähtee omille teilleen. Tämä onnistuu lomamatkalla, jolla bussi jättää hänet vahingossa huoltoaseman vessaan, eivätkä mies ja poika edes huomaa hänen puuttumistaan.

Nainen, Rosalba, päättää liftata Venetsiaan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän tutustuu ravintolan synkkään tarjoilijaan, jota näyttelee ihana Bruno Ganz, ja tämä lupaa vuokrata hänelle huoneen. Vähitellen Rosalba alkaa tutustua ihmisiin, löytää olemassaolon ilon ja elämä alkaa maistua. Aviomiehen lähettämä salapoliisi järjestää varsinaisen farssin, mutta elokuvan lämmin huumori ja syvä humanismi on se varsinainen punainen lanka.

Tätä elokuvaa voi ymmärtää vain keski-ikäinen nainen.