Henkilökunta, rapsutuksia!

Mo! Kukaan ei taas oo mun kaa, vaikka mää oon odotellu täällä ainakin minuutin...Kohta mää alan mouruta, että joku tänne rapsuttaan ja vähän äkkiä.

MooUuu...nyt se tajus!

Raps-raps, 

raps-raps.

Täh, miten niin koko peite on täynnä pieniä mustia karvoja?! Ei muuten oo, ainakaan mun.

Vilma näyttää kuvissa mukavasti hoikistuneelta. Samaa ei voi kyllä sanoa emännästä. Kahden viimeisen lomaviikon aikana olen monena päivänä syönyt aika normaalisti, kun on  oltu muitten ihmisten kanssa tekemisissä. Tänä viikonloppuna nautin jopa croissantin yhtenä aamuna ja puoli sämpylää toisena. Pari pientä palaa puolukkakakkua on mennyt myös, vähän jäätelöä ja viiniä. Ei siis ihme, ettei paino ole laskenut. Onneksi ensi viikko menee töissä, ja siellä on ainakin helppo jatkaa pussikuuria.

Kotoilua

Takana on kolme viikkoa lomaa. On ollut ihanaa käydä Helsingissä ja Oulussa ja toisaalta on ollut tarpeeksi aikaa olla vaan rauhassa kotona. Viikonlopuille on ilmaantunut sopivasti ohjelmaa; nyt tuli vanhempi poika avovaimonsa kanssa käymään entisessä kotikaupungissa.

Ripustelin viime pyhäksi kuvat paikoilleen eteisessä. Otin sieltä kuvia, ja kuten tavallisesti, heti huomasi kuvassa sellaista, johon ei muuten kiinnitä huomiota. Kuten kaikki nuo tavarat, joita en huomannut siirtää pois, mutta myös pikkukuvien liika mustuus. Minusta musta paspis mustan kehyksen kanssa oli niin hyvä idea, mutta onneksi olin ostanut myös vaihtoehdoksi valkoiset. Clas Ohlsonilta löysin niitä, missään muualla en ole täällä nähnyt irtopaspiksia.

Nyt on hiukan kevyempi tunnelma. Callunat  kassista on istutettu, Karpin ateriakirja palautettu (ei ollut kovin inspiroiva) ja kypärä heitetty ylimmälle hattuhyllylle. Vakituinen rekvisiitta eli koira on omilla teillään.

Siinä ne peililiukuovetkin näkyvät. Kuva on otettu keittiön oviaukosta. Kapeahko eteinen avartui kovasti. Olin luullut tilanneeni valkoiset metalliosat oviin, mutta en viitsinyt vaihdattaa niitä, kun on venynyt muutenkin niin pitkään tämä pikkuremontti. Ei niihin kiinnitä luonnossa mitään huomiota, kun ovat peilinväriset. Kuvassa kyllä erottuu.

Makkarin pikkukuvat järjestelin entisille paikoilleen. Ja nyt tosiaan tekisi mieli maalata tuo ajopuun värinen seinä samalla tummanharmaalla kuin toinenkin, olisi jotenkin niin turvallinen tumma pesä koko huone! Ehkä tässä talven tullen...

Tahtoo väriä!

Kuvien lähde: Pinterest

Juuri tällaisia värejä haluaisin nyt ympärilleni. Harmittelen kauheasti, että Indiska lopetti täällä joskus viime vuonna, sillä heillä oli aina valikoimissaan tällaista intialaista riemunkirjavuutta. Tahtoisin sisustaa punaisen vierashuoneemme tuon oven sävyin ja aloittaisin riemunkirjavalla palasista ommellulla sänkypeitolla ison tuplavuoteen päälle. Mutta mistä sellaisen tähän hätään keksisi? En halua mitään kallista, vaan edullista ja värikästä, lämpimiä sävyjä punainen, violetti ja tummankeltainen johtotähtenä.

Nämä kaksi kuvaa ovat meidän vierasmakuuhuoneesta, jonne taas huomenna odotetaan vieraita. Aloitin nyt ripustamalla sinne karpalonpunaiset jouluverhot, jotka ovat seinän sävyä. Oranssia on Ikean tyynyssä, mutta lisää väriä tarvitaan. Onhan se alku, että sain nuo verhot sinne, mutta ne ovat auttamattoman lyhyet. Kaipaan tuonne nyt lisää violettia ja tummemman peitteen. Lipasto ja lamppu ovat mustat.

Tämä on yksi Vilman lempipaikkoja.

Kaikki muut kuvat löytyneet Pinterestistä.

Viisi asiaa, joita kuolinvuoteella kadutaan

Blogisurffailussa törmäsin Hidasta elämää -blogiin, josta löytyi mielenkiintoinen kirjoitus Kuolinvuoteella kadutaan eniten, ettei tullut hidastettua. Tämähän kiinnosti heti, koska olosuhteiden pakosta olen joutunut opettelemaan hidasta elämää jo vuosia.

Näitä katujia on tavannut australialainen sairaanhoitaja Bonnie Waren, joka on törmännyt ilmiöön työskennellessään kotisairaanhoidossa kuolevien ihmisten parissa. Hän on kirjoittanut aiheesta samannimisen kirjan ja nimellä löytyy myös blogi.

 Kuolinvuoteella kadutaan eniten

1. Ettei ollut rohkeutta elää omaa elämää, vaan tuli elettyä muitten odotusten mukaan.
2. Että tuli oltua niin paljon töissä.
3. Ettei uskaltanut näyttää omia tunteitaan.
4. Ettei tullut oltua yhteydessä ystäviin.
5. Ettei uskaltanut olla onnellinen. 

Olen aina ajatellut, että yksikään ihminen ei varmaan ole kuolinvuoteellaan katunut sitä, että oli paneutunut työasioihin liian huonosti, tai että olisi pitänyt antaa sinne enemmän aikaansa! Työ ei todellakaan tule kenenkään  haudalle itkemään, niin ihanaa kuin siellä joskus onkin. Vähän aikaa joku muistelee ja siinä se on. 

Vilja Kerolan puutyöstä

Ainoa, missä olen oikeasti merkityksellinen, on lähipiiri, perhe ja ystävät. Vaikken vielä kuolemaa teekään, kolahtaa jokainen noista viidestä kohdasta jollakin tavalla minuunkin. Olisin voinut olla rohkeampi ja itsenäisempi jo aikaisemminkin, ja voisin vieläkin petrata paljon. Antauduin aivan liikaa työn imuun kolme-nelikymppisenä, kun lapseni olisivat tarvinneet minua. 

Olen edelleen perisuomalaisen niukka tunteenilmaisussa ja välillä kaikki tunteet ovat hautautuneet burn-outin syövereihin. Niitä on pitänyt kaivamalla kaivaa esiin terapiassa. Olen harvakseltaan yhteydessä ystäviin ja sukulaisiin, mutta onneksi yhteys on olemassa ja yhteinen sävel löytyy haluttaessa. 

Mutta onnellinen olen uskaltanut olla! Siinä olen synnynnäisesti hyvä, olen melkein aina ollut onnellinen. Siinä on nimittäin kysymys näkökulmasta, ja näkökulmanhan ihminen voi aina valita. 

Onnellisuus on oma valinta, painottaa Warenkin.  Mutta tuleeko sitä kaikessa arjen tohinassa aina edes ajatelleeksi?

Alkuviikon haja-ajatuksia

Juhlien jälkeen vedimme miehen kanssa kumpikin henkeä koko sunnuntain. Minä nukuin aamukahvin jälkeen Vilman kanssa sohvalla puoleenpäivään asti, ja ihan ansaitusti. Rauhassa on mennyt vielä tämä maanantaikin. Lähdin vasta iltapäivällä kaupungille, kamera laukussa ottamaan kamerakurssin viikkotehtäväkuvia.

Kävin myös taas tapaamassa laihdutusvalmentajaani. Viime viikko meni vähän niin ja näin matkan ja juhlien takia, joten kahden viikon saldoksi jäi vain vajaan kilon pudotus. Näitten löysäilyjen  jälkeen on ollut vaikea saada itseään ruotuun takaisin. Tekee mieli palata vanhaan syntiini naposteluun, tai siis olen palannut.

Viime viikolla olin pirteä ja jaksoin tehdä kaikenlaista. Arvelin itse sen johtuvan oikean ruoan syömisestä. Sovimme siis, että alan syödä vähän enemmän, kolmen pussiruoan lisäksi kaksi pientä ateriaa päivässä. Ihanaa, saa syödä 800 kaloria päivässä. Saas nähdä, miten siinä käy.

Kotimatkalla poikkesin kenkäkaupoissa. Löysin Sokokselta kivannäköiset kiilakantaiset Ecco-nilkkurit, joissa jalka lepäsi ihmeen mukavasti. Hinta oli edullinen, joten mukaanhan ne oli otettava. Hyvin istuvat kengät ovat tällaiselle arkajalalle kullanarvoiset. Niillä pitää voida kävellä. Siksi niitä ei myöskään voi kuvata blogiin...

Suklaajuustokakkua juhlaan

Olipa aikamoinen lauantai! Aloitin suklaakakunteon jo aamuyhdeksältä ennen ensimmäistä kahvikupillistakaan. Olin arvannut aivan oikein ohjetta lukiessa, että työläs on. Ohje on myös valtavan iso, ainakin viidentoista hengen kakku. Siitä riittää isoon 26-senttiseen irtopohjavuokaan kunnon kerrokset tai 24-senttiseen leivinpaperi reunalla tukemassa. Tai sitten kahteen 20-senttiseen vuokaa, johon siis voisi yhtä hyvin tehdä puoli annosta. Se puolittaminen on kyllä erittäin hyvä idea muutenkin.

Kolmikerroksinen suklaa-juustokakku à la Sara

Pohja:

390 g Oreos-keksejä, täyte poistettuna (kuka niistä nyt täällä on kuullut?)
210 g voita, sulatettuna

- Käytin 300g  Domino-keksejä, siis mitattuna ilman täytteitä, ja 150 g voita. Pohjamassan määrä oli sittenkin vielä liian suuri. Ensi kerralla saa riittää 200-250 g keksiä ja 75- 100 g sulatettua voita.
-  Murskaa keksit tehosekoittimessa. Lisää sekaan sulatettu voi. Laita massa leivinpaperoituun  irtokakkupohjavuokaan. Paina keksipohja lusikalla tasaiseksi.
- Vie pohja jääkaappiin ja tee sillä aikaa täyte.

 Täyte:

1 ¼ dl vettä + 2 rkl liivatejauhetta TAI 10 liotettua liivatelehteä kupilliseen kiehuvaa vettä
800 g tuorejuustoa, maustamaton 
2 ½ dl maitoa 
2 ½ dl sokeria 
120 g valkoista suklaata 
120 g maitosuklaata 
120 g tummaa suklaata 
5 dl kermaa, vaahdotettuna

- Laita kulhoon vesi, ripottele liivatejauhe päälle ja anna seistä. Neste lämmitetään vasta vähän myöhemmin.

- Sulata maitosuklaa, tummasuklaa ja valkosuklaat erillisissä kulhoissa mikroaaltouunissa (erittäin miedolla lämmöllä). Anna jäähtyä vähän.

- Sekoita tuorejuusto ja sokeri kuohkeaksi massaksi. Lisää joukkoon maito ja sekoita. Sulata liivate vesihauteessa tai varovasti mikrossa. Sekoita liivate hiukan jäähtyneenä juustomassan joukkoon.

 - Jaa tuorejuustomassa kolmeen osaan eri kulhoihin. (Liivatteen ehtii lisätä vielä tässäkin vaiheessa, jos jäi aiemmin tekemättä. Siinä on järkeä: sekoitin itse liivatteen jo alussa juustomassan sekaan, mistä syystä suklaaseokseni meinasivat hyytyä jo ennen kuin pääsivät kakkuun asti.) Lisää liivatteen jälkeen suklaat kulhoihin, yksi väri kuhunkin.

 - Vaahdota kerma ja jaa vaahto tasan kuhunkin kulhoon. Sekoita kukin täyte nuolijalla hyvin sekaisin.

- Ota kakkupohja jääkaapista ja lisää ensimmäinen täytekerros eli valkosuklaa. Laita kakku takaisin jääkaappiin hyytymään, noin 5-10 minuutiksi. Kaada sen jälkeen päälle maitosuklaakerros ja laita kakku vielä hetkeksi jääkaappiin. Lisää lopuksi tummasuklaakerros.

- Anna kakun olla hyvin suojattuna jääkaapissa muutaman tunnin, tai yön yli.

- Koristele tummilla ja valkoisilla suklaalastuilla. Kuorimaveitsellä saa suklaalevyn takaosasta mukavasti leveähköjä lastuja.

Iltapäivä oli ihana ja ilo nuorten tapaamisesta lämmittää mieltä vieläkin. Ruoat onnistuivat hyvin, vaikka jouduinkin valmistamaan yhdeksän hengen päivälliset yksin. Mies päätti osallistua nytkin taloyhtiön talkoisiin täystehoisesti, vaikka satoi vettä ja muitakaan ei juuri näkynyt. Pienessä talossamme asuu vain kaksi miestä, ja toista ei näy koskaan talkoopäivänä. 

Ruoanlaitossa oli paljon askartelemista, varsinkin salaatin esivalmisteluissa. Toisaalta juuri siitä pidän. Väänsin  vielä pikkusuolaisiksi alkunaposteltaviksi pieniä paahdettuja patonginpalasia oliivitahnalla, mozzarellapalalla ja paahdetulla kirsikkatomaatilla päällystettynä. Itse ainakin tykkäsin niistä kovasti, samoin Vilma, niin kiellettyä kuin leipä nyt onkin. Ohje löytyy nimellä Miinan oliveida. Vilma muuten onnistui valmisteluvaiheessa vetämään keittiönpöydältä pyyheliinan avulla leipiä itselleen lattialle aika monta leipää!

Pekoniin kääräistyt halloumitikut, jotka olin maustanut chilijauheella ja paistanut uunissa, ne tekivät myös hyvin kauppansa, ja niitäkin Vilma yritti metrin pituisella kielellään kalastaa pöydältä. Kääröjä olisi saanut olla enemmänkin. Ohje löytyi Karpin ateriakirjasta.

P.S. Korjasin tuota kakkuohjetta hiukan.

Puuhaperjantai

Tämän ruokakunnan rouva ja herra ovat touhunneet kaikenlaista pientä kunnossapitoa ja kodinlaittoa syysloman lopuksi. Mies on siivonnut ja sahannut ja naputellut eteiseen loputkin lattialistat paikoilleen. Minä olen kuluttanut hirveästi aikaa taulujen ja kuvien sekä yleisen järjestelyn parissa. Hankin Clas Ohlsonilta muutamia mustia pikkukehyksiä lisää ja niihin sopivia paspiksia. Tarvitsin eteiseen lisää mustaa yhden tumman taulun ympärille, ja kaikki kehykset siellä muutenkin ovat mustia. 

Kaivelin lipastonlaatikosta vanhoja valokuvia ja totesin, että irtokuvia on aika vähän, kun kuuteen vuoteen ei ole tullut teetettyä yhtään. Kaikki mustavalkoiset olivat aataminaikuisia eikä tähän hätään ehtinyt teettää uusiakaan. (Muistin samalla muutakin aataminaikuista: kansakoulussa opeteltiin kirjoittamaan kynällä, joka oli vain kukonaskeleen verran edistyneempi versio sulkakynästä. Kärkeä kastettiin mustepulloon...)

Mallasin ees ja taas kuvia ennen kuin sain ne mieleiseeni järjestykseen. Naputtelin sitten naulat kaikille, ja sain eteisen valmiiksi. Sama jatkui vielä makuuhuoneessa, jossa olen tähän asti nauttinut uudesta tummanharmaasta seinästä sellaisenaan. Se näyttää jopa niin hyvältä, että olen ajatellut maalata toisenkin seinän samanväriseksi. Jotenkin tummuus puhuttelee nyt enemmän kuin vaaleus -vai johtuuko se vain vuodenajasta?

Ensin kuvat järjestykseen sängyn päällä ja siitä yksi kerrallaan naula seinään ja kuva paikoilleen. Iso ryhmä perhekuvia puunvärisissä kehyksissään pääsi takaisin seinälle. Intouduin vielä järjestelemään miehen työhuonetta ja heittämään turhaa tavaraa pois sieltäkin. Hän ei nimittäin hevillä tee sitä itse. Kirpputorille ja roskikseen on jo rahdattu kaikenlaista.

Huomenna kutsuvat ensin pakolliset pihatyöt, mutta sen jälkeen täällä alkaa vimmattu kokkaus. Juniori tulee viettämään synttäreitään tutuksi tulleeseen tapaan. Porukka menee ensin iltapäivällä kylpylään ja tulee sieltä meille skumpalle ja syömään. Mamma kokkaa, pappa betalar ja kaikilla on hauskaa! Eikun ihan oikeasti, on kivaa, että tulevat. On suuri ilo tavata näitä ihania nuoria aikuisia.

Ruokalista on suunniteltu helpoksi ja yksinkertaiseksi. Pikkusuolaisten lisäksi teen alkupalaksi rapean parmankinkkusalaatin. Pääruokana on sankarin toivomuksesta iki-ihana pollo limonello.

Tarkoituksena oli värkätä vielä tämän illan aikana tällainen Sara la Fontainen kolmikerroksinen suklaa-juustokakku. Näyttää huikean hyvältä ja vähän työläältäkin, mutta pitää kokeilla, kun on useampi syöjä tulossa. En nyt kaikelta touhultani ehtinyt kuitenkaan paneutua siihen illalla muuten kuin syömällä yhden rivin maitosuklaalevystä (HYI!). Teen kakun siis heti aamulla hyytymään jääkaappiin, first thing. Ja sen on parasta mennä sitten kokonaan, kakunloppuja EN nimittäin aio syödä huomenna itse. En, en ja en, sanon hyvin vakuuttavasti itselleni.

Alussa olevat kuvat olen ottanut Amsterdamissa tai Milanossa jossakin museossa.

Lomalla Oulussa

Kävelyllä Ainolanpuistossa

Perinteinen syyslomamatka entisille kotikonnuille on taas tehty. Perheeni muutti Oulusta Jyväskylään neljäkymmentä vuotta sitten ja olen käynyt siellä siitä asti melkein joka syksy, ja tietysti muulloinkin. Vanhemmat muuttivat sinne takaisin jo 80-luvulla ja pikkusiskokin valmistuttuaan 90-luvulla. Sukua asuu siellä vielä paljon, mutta suhtaudun  silti Ouluun aina vieraana ja ihastelen kaupunkia turistin lailla.

Esiintymislava Rotuaarilla

Yritin ihan tosissani löytää itsestäni edes vähän intoa siivoukseen tai  muuhun tyttärelle kuuluvaan puuhaan, mutta sitä ei tälläkään kerralla löytynyt yhtään. Onneksi kahdeksankymppiset vanhempani ovat lopultakin ottaneet ulkopuolista apua siivoukseen: reipas serkkuni käy siellä auttamassa tarvittaessa.

Sen sijaan tehtiin jotain muuta, mitä osaan paremmin eli shoppailtiin. Hankittiin uusi mikroaaltouuni, päivitettiin kummankin vanhat ja huonot puhelimet ja opeteltiin yhdessä käyttämään uusia. Neuvoin myös isää tietokoneen kanssa. Hän on oppinut kirjoittamaan Wordillä ja se onkin tärkeää, kun hän on taas työstämässä yhtä kirjaprojektia. Molemmat ovat innokkaita sähköpostin käyttäjiä ja äiti seuraa innolla naamakirjassa nuoremman sukulaiskaartin kuulumisia.

Löysin äidille laukkukaupasta konjakinvärisen nahkalaukun todella hyvään tarjoushintaan. Äiti tarvitsee pitkän hihnan, joka yltää olan yli, kun hän liikkuu kävelysauvojen kanssa. Samasta syystä hän ei enää mielellän lähde kaupungille. Sain vaihdossa häneltä Longchampin mustan olkalaukun, jossa on liian lyhyt olkahihna.

Ja se paino: vain pientä muutosta, mutta eipä ainakaan noussut kyläillessä. Söin aamulla 138 kcal:n cambridge-puuron ja muuten oikeaa ruokaa hiilareita välttäen. Ainoa lankeemukseni oli kaura-karpalo-cookie, joka oli ihan pakko saada. Olin nimittäin yhtenä päivänä yksin kaupungilla ja menin Robert's Coffeehen Vimassa, ihanaan kahvilaan, joka on ikäänkuin eristyksissä muusta maailmasta. Jotenkin siellä on aina sellainen tunnelma, jota toivon kahvilanautinnolta. Kaikki muut pullahoukutukset onnistuin välttämään, äidin tattirisottoakin otin vain teelusikallisen, vaikka hyvää oli.

Neljässä ja puolessa viikossa olen päässyt eroon viidestä ja puolesta kilosta. Vyötäröltä ja lanteilta on silti sulanut pois seitsemän senttiä, reisistä kolme ja rinnanympäryksestä yksi. Silti viimetalviset mustat farkut ovat vasta sopivat, mitä nyt kavensin lahkeita ulkosaumasta lanteille asti. Olen ihan ihmeissäni siitä, miten helposti tämä on tähän asti sujunut, varsinkin verrattuna entisiin dieetteihin: tässä ei tosiaankaan tarvitse elää kurnivan vatsan kanssa. Pussiruoat pitävät nälkää ja kuulemma sisältävät tarpeelliset ravintoaineet. Toisaalta olisin odottanut nopeampaakin pudotusta alle 800 kilokalorilla päivässä. 

Vasta nyt olen alkanut tuntea oloni oikeasti virkeäksi ja reippaaksi. Oulussa ajattelin sen johtuvan siitä, että söin oikeaa ruokaa ja enemmän kaloreita, mutta sama on jatkunut tänään kotonakin. Väsymys on väistynyt ja nukun hyvin yöllä -ainakin nyt lomalla.

Graffiti-taidetta Ainolanpuistossa

P.S. Kuvat on otettu uudella puhelimella. En aio ottaa tavaksi, mutta ihan siedettävän tasoisia ovat.

Iltarusko lomaviikon alkajaisiksi

Kuva on otettu pikkupokkarilla liikkeellä olevasta autosta etuikkunan läpi. Sattui kerrankin komeat värit taivaalle, kun oltiin illansuussa palaamassa kaupungin toiselta laidalta kotiin. Olimme viettäneet iltapäivän nuoremman pojan luona Lutakossa tuossa järven rannalla. Miehet vaihtoivat autoon talvirenkaat ja sen jälkeen juniori päivitti uuden puhelimeni ja opasti minua sen käytössä. 

Olinkin jo ehtinyt törmätä moneen tenkkapoohon siihen mennessä. Eikä sen jälkeenkään homma mitenkään selvää ole ollut. Vietin koko illan vielä tietokoneella yrittäen ladata puhelimeen musiikkia ja valokuvia omalta koneelta. Musiikit lopulta sain sinne, mutta kuvista sain siirtymään vain entisessä puhelimessa olleet kuvat.Yhteystiedot sain siirrettyä kyllä vanhasta puhelimesta talteen yhdellä ohjelmalla, mutta en sitten iPhoneen millään.

Ja niin jäi pakkaamiset Oulun reissulle tähän aamuun. Onnistuin illan rasitusten jälkeen nukkumaan puoli kymmeneen asti, joten lähtöä piti siirtää pariinkin otteeseen, että ehtisin mukaan. Puolilta päivin päästiin kuitenkin matkaan. Takapenkillä Vilmalle piti seuraa nuorempi miniä, joka lähti käymään kotonaan Oulun lähellä.

Neljä ja puoli tuntia minä siirsin käsin joka ikisen numeron entisen luurin muistista uuteen. Hirveä homma! iPhonessa on vielä qwerty-näppäimistö, mikä yhdellä peukalolla operoituna on aluksi vaikeaa, kun sormi hakeutuu automaattisesti Nokian asemiin. Vasta jossakin Kempeleen kohdalla sain viimeiset sisään.

Kuva lainattu täältä

Nyt ollaan sitten Oulussa ainakin tämä alkuviikko. Onneksi ei ole sateita tiedossa, vaan ihan hyviä syysilmoja. 

Miellyttävää viikkoa kaikille!

Laatuaikaa hyvässä seurassa

Silja Puranen, Ilman turvaverkkoa

Olin eilen illalla työporukan kanssa teatterissa, pitkästä aikaa. Edellinen kerta taisi olla keväällä. Tätä oli suunniteltu pitkään. Menimme ensin kaikki kaksitoista leidiä syömään Figaroon, ja sieltähän ei ole koskaan tarvinnut lähteä pois pettyneenä. Pieni ja intiimi ravintola tarjosi nytkin ihania makuja, alkaen viinistä: Eric Louis Sancerre Blanc oli juuri niin hedelmäistä ja kukkaisen raikasta kuin vain kuiva viini voi olla.

Otin alkuruoaksi vuohenjuustobruleen, kirsikkatomaattisalaattia ja basilikasorbettia. Jokainen osanen maistui mainiolta! Brulee oli pikkuruinen puolen desin annos ja tomaattisalaattia ja sorbettia oli ruokalusikallisen verran, mutta se oli juuri sopiva määrä ruokahalun herättäjänä. Varsinkin tällaisella tulevalla hoikalla (!) ihmisellä...

Pääruokana söin paahdettua siikaa, jokirapukastiketta, lohi-kampasimpukkaterriiniä ja muhennettua fenkolia. Siika oli, well, hyvin mietoa, kuten aina. Kastike myös niin mietoa, etten kyllä rapua siitä maistanut, mutta vika saattoi olla maistajassakin. Terriini oli kyllä hyvää, ja fenkolia taisi olla rapeassa kasvislisäkkeessä. Annos jätti siis vähän kylmäksi, mutta seurueen lihansyöjät olivat kyllä kovin tyytyväisiä.

Jälkiruoan kuittasin kahvilla eli aika hyvin tuli pysyttyä kurissa. Mutta laihduttaja mässäilee ruoasta puhumallakin! Koko ilta oli meille palkkiona hyvin tehdystä työstä, ja vaikka en siihen tehtävään ollut paljonkaan osallistunut, nautin täysin siemauksin. Ilta oli niin onnistunut, että päätimme ottaa sen uusiksi vielä syksyn aikana.




Kaupunginteatterin Piaf-näytelmä ei etukäteen herättänyt mielessäni sen suurempia intohimoja, mutta onnistui ehkä juuri siksi yllättämään positiivisesti. Edith Piafin elämästä en tiennyt etukäteen mitään, mutta lauluthan olivat lähes kaikki tuttuja. Niitä kuuli jatkuvasti radiosta lapsena 60-luvulla.

Pääosan esittäjä Raisa Vattulainen on itsekin pienikokoinen ja suuriääninen nainen ja hän veti pääroolin suurella tunteella. Piafin elämä ei kovin kaksiselta näyttänyt, kurjasta lapsuudesta lähtien. Kaikesta myöhemmästä menestyksestä huolimatta hän kärsi yksinäisyydestä ja kuitenkin karkotti helposti ihmiset luotaan karkealla käytöksellään.

Mutta se laulu! Se pelasti kaiken.

Nämä ovat Minna Kangasmaan installaatioita vanhoista lautasista. Ilman salamaa otettuna kuvissa näkyy vähän häiritsevästi varjot seinällä.

Maisemia mereltä ja kuulumisia eteisestä ja ihan vähän taskustakin

On aivan hieno juttu, että meillä lopultakin on liukuovet asennettuna eteisessä. Kaikkine jahkailuineen kesti muuten aika kauan. Ne todella parantavat näkymiä tuomalla lisää avaruutta ja valoa. Tulee kyllä mieleen, miksi ihmeessä näitä muutoksia ei tehty jo aiemmin?

Valoa eteisessä onkin nyt riittämiin, kun vaihdettiin kattoon päivänvalon väriset lamput. Watteja pitäisi olla saman verran kuin ennen, mutta vaikutelma on jotenkin kirkkaampi.Onneksi on vaihtoehtoja!

Kuvat ovat viikonlopulta, muistaakseni Helsingin Laajasalosta joltakin kalliolta.

Eilisestä asti olen yrittänyt opetella uuden iPhonen käyttöä. Ei muuten ole ihan helppoa Nokian jälkeen, varsinkaan kun käyttöohjetta ei ole. Yritä-ja-erehdy -menetelmälläkin pääsee johonkin, mutta aluksi oli pitkään mysteeri, miten tällä soitetaan! Netistä sitten Applen sivuilta hyvä ohje -273 sivua pitkä. Ja entistä osoitteistoa en vieläkään ole osannut siirtää, vaikka entinenkin luurini on älypuhelin.