keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Luomivärikynä sopii ladyluomillekin


Kaivoin tiistaina pitkästä aikaa Nikonin järkkärin vermeineen kaapista ja puhaltelin pölyt jalustasta. Hyvä että muistin vielä, mistä säätää mitäkin, ja loppujen lopuksi otin suurimman osan kuvista kuitenkin Olympuksella. Sain nimittäin lopultakin inspiksen ruveta kuvaamaan uusia meikkejä! Niitä onkin kertynyt. Olen antanut itselleni luvan törsätä (kevyesti) meikkeihin, kun kerran niin paljon tunnen niihin vetoa. Lähes puoli vuosisataa sainkin pidettyä itseäni aika tiukalla ja hankin käyttöön kerralla vain yhden tai korkeintaan kaksi kappaletta kutakin, siis värivoidetta, ripsiväriä, poskipunaa jne. kerrallaan. Huulipunia ja erilaisia kyniä ei laskettu silloinkaan. Nyt on ollut pari vuotta iloinen meininki, kun saan itseltäni luvan hankkia, mitä haluan. Jos siis raskin maksaa siitä.


Luomivärikyniä olen katsellut pitkään ja ajatellut, että kiiltävät värit eivät sovi ryppyisille luomille. Suurin osahan niistä on hyvinkin kiiltäviä. Mutta niin vaan vanhemmatkin tädit amerikkalaisissa meikkivideoissa levittelevät iloisena kynistä väriä ryppyisille luomilleen ja vannovat niiden nimeen. Nuoremmat näyttävän käyttävän paljon kuparisen ruskeita, lämpimiä sävyjä ja niitä minä vältän kuin ruttoa. Näytän niissä huonovointiselta.

Annoin tässä taannoin ystävälleni lahjaksi Chanelin luomivärikynän. Testailin silloin kädelleni eri merkkejä enkä havainnut niissä suuria eroja. Lancomen uudet kynät olivat ehdottomasti pysyvimpiä, niitä sai hangata vedenkestävän meikin poistoaineellakin hyvän aikaa, ennen kuin sai irti kädeltä. Chanel taas tuntui voidemaiselta ehkä liikaakin, mutta siitä löytyi upein väri. Silloinkin ajattelin, etten omille rypyille noita voisi levittää.


Ostin sitten kuitenkin Tallinnasta Artdecon kivan ruskean kynän, ja varsin edullisen. Ruskeahan ei alkuunkaan kuulu mieliväreihini, mutta tämä numero 16 todella toimii: se on mukavan harmahtava, vedenkestävä meikki, joka asettuu melko nopeasti paikoilleen. Vähän aikaa voi sormella tai siveltimellä pehmennellä reunoja.


Kuvassa on kyllä täysi meikki, vaikka taas näkyy pisamat ja silmänalusten väri läpi. En vieläkään osaa tehdä peittävämpää meikkiä kuvaa varten. Silmienkin alla on sentään kahta peiteainetta, vaikka ei uskoisi. Luomilla on siis Artdecon kynää, ihan nätisti levitettynä, mutta rypyt ja luomien laskeutuminen saavat muuten tasaisen värin näyttämään epämääräiseltä. Ulkonurkissa ja alaluomen rajauksena Lumenen harmaata kynää. Luomivaon yläpuolelle olen levitellyt mattaisia pehmeitä värejä parista paletista.


Tässä on toinen uusi hankinta, Lancomen kulmakynä. Kulutin puolessa vuodessa loppuun Anastasia Beverly Hillsin Brow Wizin, josta pidin kovasti. Minulla oli väri Taupe ja se sopi hyvin, mutta sitä tai Ash Blondea ei ollut Kick'sissä saatavilla. Kyselin sitten paikallisella Sokoksella myyjältä vinkkiä. Hän näytti erilaisia vaihtoehtoja ja olin yllättynyt, että monelta merkiltä löytyi ihan samanlaisia kovia ohutkärkisiä kyniä, ne vaan eivät mainosta niitä! Lancomen kynä 04 Chatâin osoittautui parhaimman väriseksi minun naamalleni (sana tarkoittaa kastanjanruskeaa, mutta on minusta lähinnä harmahtavan ruskea). Laatu on juuri oikeanlainen, ohut ja kova. Sillä on helppo piirtää kevyitä lyhyitä vetoja. Toisessa päässä on tuollainen huvittava pikku kampa.


Rupesi sitten oikein kismittämään: selektiivisen kosmetiikan kalliit mainokset painottuvat voiteisiin ja filmitähtiin, monisivuisina ja ärsyttävinä, kuten Gloriassa. Niitä kalliita voiteita minä en osta, vaan panostan halvempiin ja silti myös tehokkaisiin tuotteisiin. Tieto näistä meikkipuolen uutuuksista taas ei leviä kunnolla, lehdissä se on ihan satunnaista. Lehtijutut tuntuvat nykyisin muutenkin pinnallisilta, kuten hajuvesihoroskooppi. Tai sitten minusta on tullut huumorintajuton ja pahansisuinen akka.

Blogeista ja videoista saan suurimman osan (kosmetikka)tiedoistani. On ihan eri juttu lukea jonkun omia kokemuksia, vaikka ymmärrän toki sen, että voimme olla kaikki käyttäjät ihan eri mieltä samasta tuotteesta. Ripsivärit on tästä paras esimerkki. Silti toivon enemmän myös keski-ikäisiä ja vanhempia tiedonjakajia verkkoon. Kyllä mummotkin meikkaa!


maanantai 28. syyskuuta 2015

Muutama kuva Tallinnasta


Siinä missä ensimmäiset vuosikymmeneni olin himolukija, siirtyi se himo tälle vuosituhannelle tultaessa tietokoneeseen ja blogiin seuraaviksi vuosiksi. Nyt on hiljakseen hiipunut into kumpaankin, kun on se tabletti. Se onkin lähes kasvanut kiinni käteeni. Toisessa kädessä on puhelin, silloin kun ei ole haarukka tai meikkisuti. Noin karkeasti ottaen.

En ennen tajunnutkaan olevani niin addikti, mutta jos ajattelee, niin nämä kaikki ovat jonkin  sortin pakoa tästä hetkestä. En osaa edes kuvitella, mitä paettavaa elämässäni olisi, mutta olen aina ollut siinä mielessä paljon poissaoleva. Olin myös poissaoleva äiti. Omat vanhempani rentoutuivat aikoinaan lukemalla kumpikin sängyllään. Kun heille meni sanomaan pienenä jotakin, kuului kummankin kirjan takaa vain muminaa. Itse olen ollut samanlainen lapsilleni, lehti tai kirja nenän edessä, usein vain näennäisesti saatavilla.


Ei tuo liittynyt mitenkään tämänpäivän aiheeseen, mutta miten lie tulikin mieleen juuri näitä vanhan tallinnalaisen luostaripihan kuvia katsellessa. Sinne vetäydyttiin satoja vuosia sitten kokonaan pakoon maailmallista menoa.

Johan siitä reissusta on pari viikkoa aikaa, en vaan ole saanut itseäni tänne tietokoneen ääreen. Ihana reissu muuten olikin! Edellisestä Tallinnan-käynnistäni oli jo kaksi vuotta. Nytkin aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko viikonlopun ja oli mukavan lämmintä.


Ooopera Lemmenjuomaa oli hauska, oikea hyvänmielen esitys. Ooopperatalo sijaitsi sitä paitsi vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä hotellista.Minulle Tallinnan ooppera oli uusi elämys, toiset kävivät siellä viime vuonnakin.


Olin käynyt ennenkin keskiaikaisella Katariinan kilta -kadulla, mutta itse kiltarakennusta en ollut ennen nähnyt. Se olikin sitten tosi viehättävä paikka! Naiskäsityöläisten kilta.









Tässä ollaankin sitten Farm-ravintolan näyteikkunassa Müürivahe-kadun varrella. Ravintola on kuulemma uusi. Sisustus oli aivan viimeisen päälle huoliteltu: toisaalta seesteisen rauhallinen, ja toisaalta iloisen kekseliäs. Perjantai-iltana ravintola oli täynnä yrittäessämme sisälle, mutta ihastuimme sen verran jo siinä odotellessa paikkaan, että varasimme lauantai-iltapäiväksi lounasajan sinne.



Kenelle nyt tulee mieleen tehdä tällainen kuvaelma ravintolan ikkunaan! Sen parempaa vetonaulaa ei voisi enää keksiä, sanon minä. Tätä me rouvat valokuvasimme innolla kaikki neljä.



Ruoka muuten oli myös hyvää, kunhan maltoimme tuloaulasta irrottautua ja siirtyä pöytään. Hinnat olivat Suomen tasoa. Söin värikästä ja raikasta kirsikkatomaattisalaattia yrttien ja kotijuuston kera, mukana myös ihanaa saaristolaisleivän tyyppistä jyväleipää. Pääruoaksi otin grillattua siikafilettä palsternakkakerman ja vihreitten vihannesten kanssa. Ja ihanaa valkoviiniä...ei siinä tullut enää kameraa kaiveltua esille.


Hotellin ikkunasta aamuauringossa näkyy tuossa oikealla oopperatalo puiston toisella puolella. Majoituimme siis Viru-hotelliin, joka nyt ei niin houkutteleva muuten ole, mutta kun sai business-luokan huoneen viidelläkympillä per yö, niin johan kannatti siellä 22. kerroksessa pari yötä viettää. 

Muuten se mikä Virusta tekee vähemmän houkuttelevan, on sen suuri aamiassali: se on levoton ja epäviihtyisä. Valitsen siksi aina mielelläni pieniä hotelleja, rauhallinen ja viihtyisä aamiainen on niin tärkeä. 





Maiasmokk, Tallinnan vanhin edelleen toimiva kahvila osui kohdalle nyt ensimmäistä kertaa. Enpä ole viehättävämpää paikkaa hetkeen nähnyt! Kahvila eli kohvik on pysynyt samalla paikalla siitä asti, kun se avattiin 1860-luvulla. Sisustuskin on kuulemma pysynyt ennallaan jo sata vuotta. Voitteko kuvitella samaa jossakin Suomessa?


Tunnelmakin oli jotenkin hidas ja rauhallinen. Leivonnaiset ja kahvi ihania. Huokaus.

Pyhänhengen kirkko kahvilan vieressä.


Tässä varmaan olisi sellainen hotelli, jossa olisi viihtyisää turistilla. Hotelli Schlössle veloittaa silti moninkertaisesti halpaan Viruun verrattuna, kuten nokkelat tuosta tienvarteen pysäköidystä autostakin arvaavat.





Liitän tähän loppuun vielä Vagabrothersien hauskan Tallinna-jutun, joka ilmestyi verkkoon vasta viime viikolla. Oletteko nähneet näitten kalifornialaisveljesten juttuja Suomesta ja muista pohjoismaista?




perjantai 4. syyskuuta 2015

Eloisia patsaita


On aina yhtä suuri ihme, kun näkee jotain aitoa ja elävää taideteoksessa. Olen nähnyt lukemattomia tauluja, jossa henkilö melkein tulee ulos raameista. Kuten se 1600-luvun lopun omakuva maalarista Prahassa, nuoresta miehestä, joka oli niin nätti ja elävän näköinen, että häntä teki mieli tervehtiä!

Mutta kyllä veistääkin voidaan näköjään aitoa ja elävää. Tai no, tarkemmin ajatellen kai kaikki hyvä taide on juuri sellaista.

 Ei kovin tavallinen valinta malliksi.

Nämä kuvat ovat tietenkin alkukesän matkalta Roomasta. Huomasin kiinnostuvani siellä useista veistoksista, enemmän kuin ennen. En tiedä siitäkään alasta mitään, mutta osaan kyllä ihailla.

Miten jotkut osaavat kuvata ohutta kangasta taltalla näin!

Voiko enää tämän synkeämmätlä ja murheellisemmalta näyttää? Mies on saanut kirjeen. Hän joutuu ehkä lähtemään sotaan, tai on menettänyt perintöoikeutensa tai jotain muuta vakavaa.

Kumpikin on täysin lyöty.

Tämä hymypoika taas tuo mieleeni jonkun elokuvien poikakoulun uuden opettajan, 
aidon entisaikojen kirkasotsan! Täynnä suuria ihanteita, vähän kokemusta.

Ihmeellisen aito esitys tämänkin. Ujo piimä.

Voi tytöt, mitä pikku enkeleitä!


tiistai 1. syyskuuta 2015

Mitähän tekis, vai tekiskö mitään?


Minulla on ollut kaksikymmentä luonnosta kuvineen odottamassa, mutta olen saanut aikaiseksi vain yksitoista blogipostausta koko kesänä, elokuussa vain yhden. Näin hiljaista ei ole ollut kahdeksaan vuoteen! Ja suoraan sanottuna olen nauttinut tästä blogilomasta: ei ole tarvinnut kuljettaa kameraa mukana tai kuvata kaikkea kivaa siltä varalta, että tekisi siitä jutun blogiin. Se tarkoittaa myös sitä, että en ole juurikaan kommentoinut muitten aikaansaannoksia, vaikka ahkerasti selaan Bloglovin'ia ja Youtube-tilauksia joka päivä. 

Olen ryhtynyt siis salamatkustajaksi: nautin muitten työn tuloksista, mutta en osallistu itse. Tiedän, että se on harmillista jokaisen kirjoittajan mielestä, koska kommentit tulkitsee ilman muuta kiinnostukseksi, ja jos ei ole kommentteja, ei siis tunnu olevan kiinnostuneita lukijoitakaan. Sanoo kävijätilasto mitä tahansa. 

Oikeastaan siksi toivoisinkin, että kaikkiin blogeihin saataisiin samanlaiset tykkäys-painikkeet kuin Facebookissa ja YouTubessakikn on, silloin voisi hyvään juttuun jättää edes pienen palautteen, peukun ylöspäin.


Kun ei julkaise päivittäin tai edes joka toinen päivä, ei ole kohta enää lukijoitakaan. En halua sittenkään vielä laittaa lappua luukulle, vaikka mietin jo sitäkin. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka syksyn pimenevien iltojen myötä intoa alkaisi jostakin ilmaantua.  Tai sanottavaa. Tai sitä sanottavaa kyllä voisi ollakin, mutta en halua täällä käydä keskustelua mieliä kiihottavista aiheista. (Ja hohhoijaa, miten mieliä kiihottaa nykyisin melkein mikä tahansa, kun voi tuntemattomuuden suojista laukoa kommenttejaan.)

Jos olisin nuorempi, kokeilisin tehdä tänne pieniä videoita. Voisi jutella asiaansa naamatustenkin kirjoittamisen sijaan, vaikka tuijottaisikin itse vain kameran linssiä. Ikätovereitahan ei tuubista löydy juurikaan, ainakaan suomenkielisiä, mutta englantilaisia ja jenkkinaisia olen seurannut. Siitä olen äkkiä huomannut, että vaatimattomampaakin videota kannattaa etukäteen suunnitella huolellisesti ja jälkikäteen editoida kunnolla. Epäilen että hyvän viiden minuutin videon tekemiseen menee hyvinkin lähes päivä!

No, toisekseen siihen pitäisi olla puhelias ihminen, mitä en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa olevani. Eikä niitä todellakaan kukaan katsoisi.


Intohimoni kosmetiikka on siitä hankala aihe blogissa, että tykkään itse nähdä jonkun tuotteen myös käytettynä, levitettynä kasvoille ja miltä se niillä näyttää. Sen kuvaaminen taas riittävän hyvin on todella vaikeaa. Riittävän hyvin tarkoittaa tässä sitä, että rypyt ja juonteet eivät saa liikaa näkyä. Kuvassahan ne jokaikinen oikein korostuvat, valoa pitää siis tulla riittävästi eri puolilta. Valaistuksen säätelyyn irtosalamoilla ja valonpehmentimillä menee paljon aikaa, ja siihen en toistaiseksi ole halunnut ryhtyä. Olen senkin huomannut, että omasta mielestä kivan meikin pitäisi olla valokuvaa varten reilusti peittävämpi ja voimakkaampi. Sen jälkeen se ei enää olisikaan se kevyt kenttämeikki, jolla haluaisi itse olla sen päivän.

Uudet hankinnat ja meikkikokeilut jäävät siis kuvaamatta ja esittelemättä. Rima on noussut, koska olen nähnyt niin paljon hyviä kuvia!


Että sellaista tällä kertaa. Minulle kuuluu ihan hyvää, ja toivottavasti kuuluu teille muillekin! Syyskuun ensimmäinen päivä on ollut ihanan lämmin ja aurinkoinen. Kävin koirakävelyn jälkeen kaupungilla hiustenleikkuussa: olin kesällä leikannut itse tukkani tasamittaiseksi polkaksi ja nyt vähän hienosäädettiin ja kevenneltiin. Olen reilun viikon päästä lähdössä Tallinnaan leidiseurassa ja nyt on ainakin tukka hyvin. Kaikenlaista kivaa on jo matkaa varten mietittynä, mutta en ole kertonut kenellekään, että aion viettää hyvän aikaa myös Kaubamajan kosmetiikkataivaassa!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...