Lähtöstressissä

Sijaistoimintaa! Olen mestari siinä, ja erityisesti matkalle lähtiessä. Juuri kun viimeisenä päivänä pitäisi kerätä vaatteita ja tavaroita viikon tarpeiksi helteiseen suurkaupunkiin ja pakata niitä siististi matkalaukkuun, huomaan tyhjenteleväni kameran muistikortteja. Löydän Olympuksen muistista kuvia, jotka on otettu kesäkuussa 2013 enkä ole aiemmin saanut siirrettyä niitä koneelle. Vaikeaa on nytkin ja kestää hetken, ennen kuin usb-kaapelin kautta löydän kamerasta sopivan kohdan sille. 

Huomaan, etten ole käsitellyt kaikkia muitakaan tämän kuun kuvia esimerkiksi enon hautajaisista ja nythän onkin sopiva aika siihen! Samoin blogin päivitykseen.

Minusta ulkomaille lähteminen on hirveän stressaavaa. Kotimaassa tulee reissattua pitkin vuotta ja siitä ei tule paineita. Silti otan jo rennommin kuin ennen ja jätän kaiken tahallani viime tippaan. En saa enää migreeniä tulopäivänä. Mutta paine näkyy esimerkiksi siinä, että H. lähti äsken asioille ja pyysin häntä nostamaan minun kortillani matkarahoja. Annoin kortin tunnusluvun paperilapulla rintataskuun mukaan.  

H. soittaa hetken kuluttua, että on kokeillut jo kaksi kertaa ja seuraavalla kerralla menee kortti lukkoon. Olen ihan varma, että numerosarja on oikea. Kunnes sitten pikkuhiljaa muisti palaa ja huomaan antaneeni pankin verkkotunnusten salasanan. Vaikka miten väännän, en muista automaattitunnusta. Käsi sen kyllä muistaa maksupäätteillä, mutta noin sanallisesti ei tule millään päähäni. Pitää sormella kokeilla, miten sen yleensä naputan. H. sanoo, ettei luota siltikään numeromuistiini ja päädymme varmaan vetoon, eli siirrän summan hänen tililleen.

 Tämä pikku jänönen löytyi Olympuksen muistista ja 

muistan kuvanneeni sitä yhtenä aamuna pihalla kesäkuussa 2013.

Nyt joka tapauksessa monta paria erivärisiä LauRie-ihmehousuja odottaa pestynä. Olen myös pikkuhiljaa kerännyt kaikenlaisia kevyitä kesäkuumaan kaupunkiin sopivia kangastoppeja/tunikoita. Olen löytänyt kolme niistä Sokoksen Marks and Spenceriltä, mm. ihanan valkoisen pellavatunikan ja vaaleansinisen paitapuseron. Siinä kaupassa on muuten tajuttu jotakin, mitä ei suomalaisissa kaupoissa todellakaan ole: koot jatkuvat joka mallissa suoraan pienestä isoon. Tarvitsee vain valita tangosta ja mennä sovittelemaan. Muissa kaupoissa koot loppuvat usein 42:een ja niukan muodin aikana tarvitsen isompia vaatteita. Isommat koot on sitten erikseen lihavien osastolla tai ruokamarketeissa, ja mallit sen mukaisia. 

Joskus nuorena oli vaate- ja kenkäkoko 38, mutta olen hissukseen lihonut, ja nyt vanhoilla päivillä olen pulska ja minulla on isot jalat (40) ja vaikeuksia löytää kivan trendikkäitä vaatteita ja kenkiä. Viimeksi löysin kivat kengän pienestä liikkeestä, mutta heillä oli niitä vain 39 asti. Neljääkymmentä oli tullut vain yhdet ja ei kuulemma voinut edes tilata, koska pitäisi tilata koko sarja kerrallaan. Hohhoijaa. Olen kuullut liian monta kertaa kenkä- ja vaatekaupoissa, että isompia kokoja on sarjassa vain muutama ja ne menevät heti.

Ja vaikka yli viisikymppisenä olemme jo aikaa sitten kuulemma muuttuneet näkymättömiksi, on sillä kuitenkin omalle fiilikselle ratkaiseva merkitys, että kulkee omannäköisissä ja mukavissa vetimissä.

Kosmetiikan pakkaaminen sujuu yllättäen helpoimmin. Tiedän kokemuksesta, ettei matkoilla tarvitse kovin kummoista arsenaalia. Silmille riittää rajaus ja ripsiväri, iholle kevyt tasoittelu. Raikas huulipuna on tärkein. Muut ihon- ja hiustenhoitotuotteet on sopivan pienissä pakkauksissa, niitä keräilen pitkin vuotta reissutarpeisiin.

Kahdet kevyet lenkkarit ja Eccon sandaalit riittävät kengiksi. Rebecca Minkoffin olan yli heitettävä pikkulaukku on omiaan matkalle ja violetti kassini riittää käsimatkatavaroille. Hankin pitkästä aikaa myös uuden keskikokoisen matkalaukun ja nyt vadelmanpunaisena, että erottaa omansa helpommin.

Nyt pitäisi vielä saada kaikki mahtumaan siihen.

Farewell, voikaa hyvin!

Sunnuntaipäivä sisällä, omatunto soimaa

Nämä kuvat ovat viime viikonlopulta. Tänäänkin olisi ollut kaunis aurinkoinen päivä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Tänään koira ei suostunut  päivällä kävelylle miehen kanssa ja sitten ei minunkaan kanssani. Talon kiertämisen jälkeen minä nukahdin sohvalle kahdeksi tunniksi kaksi tyynyä ja iPad vatsani päällä, vaikka olin kyllä nukkunut hyvät yöunetkin. Ja olin aikonut käydä kunnon kävelyllä.

Kun lopulta sain itseni hereille, oli aika aloittaa sunnuntailounaan valmistelu. Se oli tosin melkoista pikaruokaa: tarjosin alkupaloiksi uunissa paahdettuja vihreitä parsoja sitruunan kera. Löysin ensimmäistä kertaa melko hyvälaatuisia parsatankoja. Kaupoissa on ollut vihreissä paljon lötköjä ja osittain huonoksi menneitä pakkauksia tarjolla. Ymmärrän kyllä, että sitä priimaa tuontivihannesta ei nyt joka niemenotkoon ja saarelmaan riitä. Kumman pitkiä ja ohuita olivat myös, eikä makukaan ollut niitä parhaita.

Pääruoaksi tein broileri-quesadilloja vähän tähän tapaan. Paahdoin tortillalätyt puolikuiksi taitettuna täytteineen kuivalla pannulla aina kaksi kerrallaan. Ne maistuivat todella hyvältä itse tehdyn guacamolen kanssa. Sen taas tein vähän tähän tapaan.  Sekin oli todella hyvää. Fiksu olisi toki ottanut kuvankin.

Jälkkäriksi kokosin pikkukulhoihin pari lusikallista Arlan uutta mansikanmakuista rahkajogurttia, viipaloituja mansikoita ja nektariineja. Koristelin annokset juoksevalla hunajalla ja basilikanlehdillä. Nuo kaksi jälkimmäistä sopivat muuten aivan erinomaisesti yhteen. Kun kielelle tuli yhtä aikaa basilikaa ja hunajaa, se oli selvä match made in heaven!

Sinne se ulkoilu sitten jäi. Tuli kaikenlaista muuta tekemistä kotona. Minun pitäisi nyt uskaltaa lyhentää yhdet uudet joustavasta kankaasta tehdyt housut. Olen kokeillut jousto-ommelta jo yksiin housuihin ja se toimi eikä vedättänyt yhtään. Kaipa uskallan nämä toisetkin lyhentää; muutaman sentin vaan, mutta juuri se häiritsee kapeissa lahkeissa. Jäävät nilkasta rumasti kurttuun.

Lomaa odotellessa

Yritä tässä nyt keskittyä, kun televisiossa Sheldon huutaa jotain Rillit huurussa -juttua, Vilma haukkuu kuin viimeistä päivää ohikulkevalle koiralle ja mies puolestaan ärhentelee sille. Ei täällä meillä aina niin rauhallista ole, vaikka kahden aikuisen koti onkin. Ja juuri kun ajattelin kirjoittaa jotakin tälläkin viikolla!

Huomenna alkaa taas viikon vapaa. Lupasin mennä huomiseksi hoitamaan (pojan mäyräkoira) Lunaa, joka oli tänään leikkauksessa. Nyt on mahassa ja kyljessä haava ja ompeleet, putkipaita päällä ja kipulääkitys. Pari pattia ja sterilisaatio oli tällä kertaa operaation syynä. 

Vilmalla näitä ei ole vielä ollut, mutta se onkin nuorempi. Luna täyttää elokuussa kahdeksan, mikä on mäykylle vasta elämän puoliväli. Ystäväni mäyrä käy jo seitsemäätoista. 

Nämä vaahterankukat kuvasin vuosia sitten, mutta nyt ne kukkivat juuri samalla tavalla. Viileän ilman takia on kesä edennyt hitaasti, tulpaanit ovat olleet pari viikkoa saman verran nupulla. Tänään töistä tullessa huomasin kuitenkin niitten alkavan saada väriä. Jos huomenna on lämmintä, ne varmasti jo avautuvat. Pari viikkoa sitten istuttamani orvokit kököttävät laatikossaan viluisina ja täsmälleen samankokoisina kuin ostohetkellä

Juuri viileydestä ja sateesta johtuen olen alkanut miettiä jokavuotiseen tapaani, mitä ihmettä minulla oli päällä viime kesänä. Mitä vaatteita aion ottaa mukaan Roomaan kesäkuun alussa? Tarvitaanko siellä takkia? Täällä on värjötelty kylmässä sateessa bussipysäkillä lakki päässä, mutta siellä on jo nyt 25 astetta lämmintä. 

Miksi ihmeessä otan joka vuosi matkan niin aikaisin kesäkuussa, ettei täällä ehdi ottaa edes kesävaatteita esille? Ja miksi pitää varata joka vuosi aamulento ennen kahdeksaa, niin etten ehdi kunnolla lentokenttäostoksille? 

Tälläisia banaaleja pikkuasioita pyörii päässä tällä kertaa.

Nousee ne vaatimattomatkin istutukset.

En ole kauhean innostunut siitä, että hankkisin etukäteen lippuja johonkin museoon tms. matkakohteessa. Roomassakin se voisi olla tietysti aiheellista, mutta entiselle suorittajalle ahdistavaa. Olen vasta vanhoilla päivillä oppinut menemään fiiliksen mukaan, ilman suuria suunnitelmia. Nautin nykyään siitä, että tehdään mitä mieli tekee ja mietitään vasta paikanpäällä ohjelmaa, säänkin mukaan, ilman etukäteen lukkoonlyötyä ohjelmaa.

Joskus muistelen entisiä aikoja, jolloin mentiin matkatoimiston järjestämälle matkalle ja saattoi ostaa opastettuja päiväreissuja. Muistelen lämmöllä niitä tietopläjäyksiä, mitä niistä sai. Siinä mielessä ensimmäinen matka Roomaan tuntuu aika isolta haukkaukselta. Yksi isompi kohde päivässä saa riittää ja loppuaika hengailua, sillä mennään. Enkä lue yhtään kirjaa etukäteen.

Kevään viimeiset papukaijatulppaanit ja vähän sukulaisista

Tässä muutama viikko sitten löysin vielä kaupasta kimpun papukaijatulppaaneja, pieniä nuppusia. Päivien kuluessa ne avautuivat hieman ja sain ikuistettua näitä lempikukkia talteen itselleni. En tiedä mitään ihanampaa kuin raidallisten terälehtien katselu, ja parhaimmillaan se on isona ruudulla.

Olin viikonloppuna enoni hautajaisissa. Hän oli sisarussarjansa nuorin ja vain yhdeksän vuotta minua vanhempi. Hänen vaimonsa on minua nuorempi ja lapset ovat nuoria aikuisia. Muistotilaisuus oli omannäköinen ja sydäntälämmittävä ja sellaista oli taas kerran sukulaisten tapaaminenkin. Vaikka ei juttelisikaan kovin monen kanssa, riittää jo näkeminen ja halaaminenkin lämmittämään suuren suvun keskellä varttuneen sielua pitkäksi aikaa.

Nyt sitten on alkuviikko mennyt tavalliseen tapaan hiljaisuudessa. On ihmeellistä, miten saan päivät kulumaan nopeasti tekemättä oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Kun kaiken tekee hitaasti, menee paljon aikaa (kuulostaa vähä-älyisen aforismilta, mutta on kuulkaa totta!)

Kaksi päivää luin niin paljon blogeja, että jo kyllästytti ja tänään tartuin jo aikoja sitten ostamaani Anni Kytömäen Kultarintaan. Olin jossakin vaiheessa lukenut siitä viisikymmentä sivua ja jättänyt ihmetellen kesken. Nyt aloitin uudestaan alusta asti ja pääsin heti paremmin mukaan tähän omaperäiseen kerrontaan. Saa nähdä, miten se jatkuu. Ainakin äiti kertoi tykänneensä kirjasta ja täti sanoi, että se paranee loppua kohti.

Vilma

Sain kuin sainkin pidettyä Vilman iltakävelyllä paikoillaan sen verran, että otin siitä pari kuvaa. Toisessa kädessä piti olla namu ja toisessa kamera, että Vilma jaksoi pysyä paikoillaan sen pari sekuntia. Siitä ei ole kyllä poseeraajaksi! Avustaja saisi olla mukana roikottamassa nenän edessä jotain lihapullaa, jos aikoisi tätä koiraa oikeasti kuvata.

Vaikka olin vain kaksi yötä poissa kotoa, kaipasin koiraa. Sen hiljainen läsnäolo on miellyttävää, se aika vaivaton ja mukava kumppani, ja se on aina jossakin lähellä. Ja kun syödään, se on varmasti ihan vieressä. Yöllä nukutaan vierekkäin, joskus jopa jaetaan tyyny.

Pikke. Piccolino. Nakki. Vilmuska. Hömppähousu. Nöpönalle. Pikkunakki. Huppaluura. Siimahäntä.

Tyhjää täynnä

On ollut kiva pitää taukoa blogista. Eihän tuo näin monen vuoden jälkeen ihme ole, ja moni blogiystävä on lopettanut matkan varrella. En sano, että haluaisin lopettaa, en vaan halua postata mitään. En halua kuljettaa kameraa mukana enkä halua miettiä ruokaa laittaessa tai jossakin kulkiessa, saisiko tästä jotain blogiin. 

Mistä kirjoittaa, kun elää jotenkin väritöntä vaihetta eikä tee mitään mainitsemisen arvoista? Siis omasta mielestäni mikään ei ole kirjoittamisen arvoista. Tiedän vallan hyvin, että näkökulmasta kaikki on kiinni. Blogipostauksen voi tehdä vaikka kengännauhoista, jos haluaa. Ei nyt ole innostanut. Olen silti elänyt täyttä elämää.

Tulevaisuus on aina hämärän peitossa, mutta jonkinlaista muutosta on menossa. Olen ihminen, joka suhtautuu intohimolla asioihin, jotka kokee omikseen. Ajan mittaan myös kyllästyn niihin. En jaksa enää innostua entiseen tapaan valokuvauksesta tai blogin kehittämisestä. Ne ovat kulkeneet käsikädessä ja kehittyneet samaa tahtia. Vuonna 2007 aloitin ja tämä yhdeksäs vuosi on ollut kertakaikkiaan laimea. Jokainen kuvaaja ja bloggaaja tietää, miten paljon aikaa tämä vie. Kirjoituksia ja varsinkaan kuvia ei todellakaan heitetä eetteriin nopeasti.

Näin pitkää postaustaukoa en ole pitänyt koskaan. Tuskinpa lopetan, en usko. En voi luopua tästä. Yritän kuitenkin viritellä kipinää kirjojen lukemiseen ja liikuntaan. Ne molemmat ovat olleet taas hetken nollilla. Kesän tullen on muutenkin kaikenlaista kivaa tiedossa, joten sitten tulee ehkä juttuakin.

Tämän kirjoituksen muuten heitin vartissa! Kuvat olin tosin valinnut luonnospohjaan jo aiemmin. Olen lähdössä siskon kyydillä Ouluun ja pitäisi  nopeasti jo pakata ja valmistautua. Sen sijaan päätinkin avata tietokoneen ja kirjoittaa jotakin.

Hyvää toukokuista viikonloppua!