Kevään viimeiset papukaijatulppaanit ja vähän sukulaisista

Tässä muutama viikko sitten löysin vielä kaupasta kimpun papukaijatulppaaneja, pieniä nuppusia. Päivien kuluessa ne avautuivat hieman ja sain ikuistettua näitä lempikukkia talteen itselleni. En tiedä mitään ihanampaa kuin raidallisten terälehtien katselu, ja parhaimmillaan se on isona ruudulla.

Olin viikonloppuna enoni hautajaisissa. Hän oli sisarussarjansa nuorin ja vain yhdeksän vuotta minua vanhempi. Hänen vaimonsa on minua nuorempi ja lapset ovat nuoria aikuisia. Muistotilaisuus oli omannäköinen ja sydäntälämmittävä ja sellaista oli taas kerran sukulaisten tapaaminenkin. Vaikka ei juttelisikaan kovin monen kanssa, riittää jo näkeminen ja halaaminenkin lämmittämään suuren suvun keskellä varttuneen sielua pitkäksi aikaa.

Nyt sitten on alkuviikko mennyt tavalliseen tapaan hiljaisuudessa. On ihmeellistä, miten saan päivät kulumaan nopeasti tekemättä oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Kun kaiken tekee hitaasti, menee paljon aikaa (kuulostaa vähä-älyisen aforismilta, mutta on kuulkaa totta!)

Kaksi päivää luin niin paljon blogeja, että jo kyllästytti ja tänään tartuin jo aikoja sitten ostamaani Anni Kytömäen Kultarintaan. Olin jossakin vaiheessa lukenut siitä viisikymmentä sivua ja jättänyt ihmetellen kesken. Nyt aloitin uudestaan alusta asti ja pääsin heti paremmin mukaan tähän omaperäiseen kerrontaan. Saa nähdä, miten se jatkuu. Ainakin äiti kertoi tykänneensä kirjasta ja täti sanoi, että se paranee loppua kohti.