Keskikesää

Naamat ovat Tuomo-serkkuni tekemiä.

Tämä kesä on tähän asti ollut osaltani lomailua, kulttuuria, automatkoja, tapahtumia, perheen ja sukulaisten tapaamista, kesäjuhlia, vetelehtimistä ja loikoilua kotona ja vähän mökkeilyäkin. Kesä on virallisesti puolivälissä, vaikka heinäkuun tässä vaiheessa alkaakin pelätä sen kohta loppuvan. Koskaan ei tiedä, loppuivathan mansikatkin... Sadetta on myös tullut kiitettävästi.

Vielä toivoisin silti jotakin. Toivoisin kohtuullisesti aurinkoa, metsässä ja luonnossa kulkemista, herkkutatteja ja muita sieniä. Niitä ei ole pahemmin näkynyt täällä muutamaan vuoteen. Toivoisin myös uimista luonnonvesissä. Muistaakseni en viime kesänä uinut kertaakaan. Meidän mökillä (siis vanhempieni) ei ole Oulujoen varressa laituria ja uiminen on liian vaikeaa ilman laituria. Tänä kesänä taas ei ole kotona tullut mieleenkään lähteä uimaan, sopivimmat säät siihen olivat kai toukokuussa.

Olin silti uimassa pari viikkoa sitten, kun kävimme siskon kanssa kylpylän infrapunasaunassa ohjatussa rentoutuksessa. Oli muuten kiva kokemus. Sen jälkeen menimme altaille uimaan ja venyttelemään. Pääsimme kylpylään sisään huomattavalla alennuksella korkean (!) ikämme takia: Osuuspankin jäsenenä yli 55-vuotiaat kuuluvat kuulemma Silver-klubiin. Muutaman kerran saimme nielaista: parasta vaan tottua, kohta ollaan vielä vanhempia.

Olin tässä välillä kolme sateista päivää yksin kotona, kun H. lähti Ylä-Savoon maalaamaan äitinsä taloa. Me nautimme Vilman kanssa hiljaisuudesta monien juhlien ja lomalta työhön paluun jälkeen. Teki tosi hyvää. Monta viikonloppua sitä ennen oltiin menossa ja tavattiin paljon ihmisiä. 

Sadekaan ei nyt yhtään haitannut, paitsi kun lompsin eilen yhteen konserttiin kaatosateessa. Hämmästelin, että kaikessa ankeassa harmaudessa olimme ystäväni kanssa molemmat pukeneet päälle mustat vaatteet, joita ei kesällä juuri tule muuten valittua. Tapahtumateltan oviaukosta näkyi, että kaatosade jatkui koko konsertin ajan. Vielä lauantaina heräsin aamuyöstä kovan sateen rummutukseen, mutta nyt se näyttää loppuneen ja taivas on vihdoin kirkas. 

Ylä-Savossa oli sen sijaan aurinkoista ja talo tuli kolmessa päivässä maalatuksi.

Leikkimökki ja piha Pukkila-nimiseltä huvilalta Oulun Hietasaaresta, jossa olin suvun kanssa juhlissa.

Pieni ja hento ote

Lähdemme viikonlopuksi H:n kanssa Ouluun sukujuhliin. Edellisistä onkin jo pari vuotta ja siinä välissä on yksi eno ehtinyt kuolla. Olen lukenut säätiedotuksia joka päivä ja toivonut sateen väistymistä. Olisi kiva olla ulkona, vanhan puuhuvilan pihalla Hietasaaressa. Nyt se näyttää jo hiukan enemmän mahdolliselta kuin pari päivää sitten.

Meidän nuorempi polvi päätti puolestaan majoittua yhdessä meille, ja siinä samalla hoituu tietysti Vilma. Sitä ei tällä kerralla oteta mukaan. Aikamoista ajelua kesä aina on, vähintään kerran viikossa ollaan ajettu johonkin päin Suomea. Vapauden tunne ja helppo lähteminen juuri tekee kesästä niin kivan. Eihän sitä enää talvella jaksa joka viikonloppu johonkin reissata, talvella käperrytään enemmän kotiin. -Siis nyt vanhempana, ei se nuorena vauhtia vähentänyt!

Otsikko muuten viittaa näihin kukkakuviin, jotka ovat minusta niin herkän kauniita väriltään.

Kesälomani vetelee viimeisiään. Neljä viikkoa tuntui oikeastaan pitkältä ajalta, kun siihen sisältyi niin paljon kaikenlaista mukavaa menoa ja tekemistä. Tavallisesti olemme aloittaneet kesänviettomme kaupunkilomalla Keski-Euroopassa, mutta nyt päätettiin pysyä kotomaassa koko kesä. H:lla ei ole enää voimassaolevaa passiakaan, eikä muuten myöskään pistä tikkua ristiin asian hoitamiseksi. Jonot on pitkät nykyisin, olen kertonut pariin kertaan. 

Ei siis tule äkkilähtöjä tälle sakille. Ei tietenkään ole vielä koskaan sellaista otettukaan, mutta nyt kun tämä armas puolisoni on jäänyt eläkkeelle, se voisi joskus olla mahdollista. Ei ollakaan enää kiinni koulujen loma-ajoissa!

Luna

Silkkiturkki Luna, maailman kaunein koira, on poissa. Vieraileva tähtemme, nuorimman pojan silmäterä, kuoli viime sunnuntaina kuukautta vaille yhdeksänvuotiaana.  

Nisäkasvaimista se talvella alkoi ja niitä poistettiin kolmeen otteeseen. Lopulta syöpä levisi nopeasti ja loppu tuli yhtä nopeasti. Yllättävän nopeasti. Lopulta kolmessa päivässä.

Ihana Luna, terapiakoira, ihmisiä rakastava otus.

Tässä vielä pentuna.

Vilman kanssa ne tulivat hyvin toimeen, mutta ylimpiä ystäviä niistä ei koskaan tullut.

Voiko kauniimpaa katsetta olla! 

Ikävä on kova. Lunasta jäi hyvin rakas muisto.

Muotokuvia

Saako vielä lähettää muutaman kuvan Ateneumista? Muotokuvakäytävällä oli herkullinen kokoelma suomalaisten taiteilijoitten omakuvia. Kirjoitin pari vuotta sitten roomalaisessa museossa näkemistäni parista kuvasta tässä. Omakuvat ovat joskus perinteisen siloteltuja muotokuvia, mutta katsojan huomio kiinnittyy persoonallisiin töihin, joissa henkilö tosiaan herää henkiin ja katsoo aidosti ulos kuvasta. Prahassa näin kerran monta sataa vuotta vanhan kuvan, jossa vilkkusilmäinen nuori mies melkein ojensi kätensä tervehdykseen raameista!

Verner Thomé käytti raikkaita ja iloisia värejä töissään ja sellaiselta näyttää hänen omakuvansakin.

Hugo Simbergin töiden rauha näkyy myös tässä.

Kaikki ihanan erilaisia.

Tämä Vilho Lampi on hauska. Hänen muista tauluistaan en tosin pidä.

Tyko Sallisen omakuva on mielenkiintoinen, vahva ja kaunis.

Näistä herroista en ole kuullutkaan, mutta hauskat naamat kuitenkin.

Ja oli siellä muutama nainenkin, enemmänkin tietysti kuin tässä. Sigrid Schaumanin kuva vähän ihmetyttää, onko hän ehkä ollut jo hyvin sairas ja vanha maalatessaan tuota? Ei hän mitään valokuvantarkkaa maalannut muutenkaan, mutta niissä tunnelma on yleensä miellyttävä. Mutta niin tietysti, omakuvassa ei tarvitsekaan olla.

Kaikenkaikkiaan muotokuvia oli ihanan paljon!