Omenoita Mummo Ankan tapaan

Kaupassa oli kauniita kotimaisia omenoita, jotka suorastaan hinkuivat hypätä kärryyni. Niitä oli siis saatava iso pussillinen mukaan ajatuksena leipoa syksyn ensimmäinen omenapiirakka. Olivat muuten erinomaisen hyviä ihan syötynäkin, ei yhtään happamia tai kitkeriä.

Pirkka-lehdestä olin taas kerran repäissyt kiinnostavan ohjeen, aivan kuin ei olisi plakkarissa omenapiirakkareseptejä vaikka keittokirjaksi asti ennestäänkin. Ja ihan kuin tarvitsisin vielä lisäkilon tästäkin. Tämä nyt sai  kokeiluluvan, koska teki mieli jotakin päiväkahville ja sattui olemaan kaikki ainekset kotona. Nimesin piirakan kuitenkin uusiksi nähtyäni sen valmiina.

Mummo Ankan mantelinen omenapiiras

 TAIKINA
    1½ dl juoksevaa margariinia /voita
    1 dl sokeria
    1 muna
    3½ dl täysjyvävehnäjauhoja /valkoisia jauhoja
    1 dl mantelijauhetta
    1 tl leivinjauhetta
    1 tl kanelia

Vaahdota rasva ja sokeri. Lisää muna vatkaten joukkoon. Sekoita kuivat aineet keskenään, lisää jauhoseos vaahtoon ja sekoita taikinaksi. Vie jääkaappiin odottamaan jatkoa.

 TÄYTE
    800 g omenoita, laitoin varmaan 6 kpl (happamia saisi olla)
    2 rkl sitruunamehua eli puolen sitruunan mehu
    1 dl fariini- tai muscovadosokeria
    1 dl rusinoita tai korintteja
    ½ dl mantelijauhetta =loput pussista
    1 tl kanelia

 

Pese omenat, poista siemenkodat ja viipaloi kulhoon. Lisää muut täytteen aineet sekaan ja kääntele, jotta omenat maustuvat kauttaaltaan.

Levitä nyt käsin 2/3 taikinasta piirakkavuokaan (ei liian isoon, 24 cm halkaisijaltaan korkeintaan) pohjalle ja reunoille. Kaada täyte vuokaan taikinan päälle ja taputtele sitä tasaiseksi.

Kauli lopusta taikinasta leivinpaperin päällä kansi piirakan päälle. Meitsiltä jäi näköjään lukematta tämä kohta ja sain kaapia kansitaikinaa paistinlastalla palasina peittämään omenoita. Täysjyväjauhoista tulee erittäin mure(nev)aa taikinaa, mutta hyvänmakuista. Voi olla, että oikea voi ja hienot valkoiset vehnäjauhot olisivat tehneet taikinasta helpommin kaulittavaa.

Ummista reunat Mummo Ankan tyyliin, jos osaat, pistele pinta ja paista 200-asteisessa uunissa alatasolla 25-30 minuuttia. 

Tästä tulee mureaa, ei liian makeaa, jälkiruokamaista herkkua. Parhaimmillaan tämä olisi varmasti vaniljajäätelön kanssa, mutta se nostaisi kalorimäärää.

Kyllä se oikeastaan kuitenkin kaipaa rinnalleen sitä jäätelöä, eikö vaan?

Nenä kirjassa, katse kukassa

Ensimmäiset vapaapäiväni ovat menneet kokonaan lepäillessä. Luin viimeinkin loppuun Kate Mortonin kirjan Paluu Rivertoniin. Aloitin sen jo pari kuukautta sitten iltalukemisina, vähän kerrallaan, koska en päässyt millään jyvälle kirjasta. Alussa nuori elokuvakäsikirjoittaja houkuttelee lähes satavuotiasta arkeologi Gracea muistelemaan 1920-lukua ja nuoruuttaan palvelijana Rivertonin kartanossa. 

Alku lähti käyntiin siis jostakin vuodesta 1914 ja eteni tuskallisen hitaasti. Siinä vihjailtiin jatkuvasti myöhempiin dramaattisiin tapahtumiin, mutta ei millään tahdottu päästä alkua pitemmälle. Tunne saattoi tietysti johtua matelevasta ja katkeilevasta lukutahdistakin, mutta alkupuolen olisi voinut huoletta puolittaa tarinan kärsimättä. Inhoan nimittäin turhaa jaarittelua.

Kirja kertoo Englannin yläluokkaan kuuluvasta Hartfordin perheestä ja erityisesti Hannahista ja Emmelinestä, jotka asuvat leski-isänsä ja veljensä kanssa kesät suvun kartanossa ja myöhemmin perivät sen. Kertojana on Grace, sisarusten ikätoveri, joka tulee 14-vuotiaana taloon sisäköksi. Grace tuntee poikkeuksellista kiinnostusta ja kiintymystä sisaruksiin, vaikka toimiikin moitteettomasti asemansa edellyttämällä tavalla. Gracen äiti on aikanaan palvellut myös Rivertonin kartanossa ja joutunut lähtemään sieltä.

Hiukan minua häiritsi koko ajan tunne, että olen nähnyt ja lukenut tämän kaiken ennenkin. Yläkerran ja alakerran väki, selkeät säännöt ja isot erot yhteiskuntaluokkien välillä, kuohuvat vuosikymmenet maailmansotineen ja suurine muutoksineen.  

Kirjan maailma oli sekoitus Sovitus-elokuvaa, Mennyttä maailmaa, Kahden kerroksen väkeä, House on Elliottia, Gosford Parkia ja muita kiehtovan 1900-luvun alkupuolen hienoja kuvauksia. Ja niin tuttuja! Varsinkin hovimestari Herra Hamilton ja kokki rouva Townsend on kuvattu juuri samoin kuin Mr Hudson ja Mrs Bridges Kahden kerroksen väessä.

Jossakin puolen välin kieppeillä aloin vasta tosissani kiinnostua kirjan ihmisistä ja tapahtumista. Painopiste siirtyi Hannahin ja Emmelinen aikuistumiseen ja muuttoon pois kotiympyröistä, Grace mukanaan Lontooseen ja vilkkaampaan seuraelämään. Samalla maailmakin alkoi muuttua heidän henkilökohtaisen elämänsä lisäksi. Eikä kaikki mennyt muutenkaan ihan niin kuin Hannah oli Lontooseen muuttaessaan suunnitellut. Hannah ei esimerkiksi voinut mennä töihin, koska se ei ollut silloin vielä sopivaa naimisissa olevan Cityn pankkiirin vaimolle.

Avioliitto, todellisen rakkauden löytäminen, nuorten miesten sotaneuroosit, työelämä, suvun vaatimukset ja Hannahin omat syyllisyydentunteet kutoutuvat mielenkiintoiseksi verkoksi. Jännite säilyy kirjassa loppuun asti, kun kerran lopulta alkuun päästiin. Viimeiset sata sivua piti jo hotkia yhteen menoon.

Mikään ei ole niin ihanaa kuin paksu kirja tai mieluummin kokonainen kirjasarja silloin kun aihe vetää mukaansa. Tämä kirja ei valitettavasti minulle edusta lajin parhaimmistoa. Tulee mieleen esimerkiksi Tanizakin Makiokan sisarukset, jota luin yhtenä kesänä mökillä. Siihen saattoi uppoutua ihan täysillä.

Palautin äsken opuksen kirjastoon koiralenkin varrella. Siinä kävellessä vilkaisin kirjan sisäkannesta tietoja kirjailijasta. Olin yllättynyt, kun näin, että Paluu Rivertoniin on julkaistu vasta tänä vuonna ja että se on nuoren (s.1976) australialaiskirjailijan esikoisteos. 

Sehän muuttaa suhtautumistani asiaan. Ei hän ole liimautunut teini-ikäisenä anglofiilinä television ääreen imemään itseensä tunnelmaa Kahden kerroksen väen äärellä. Ei hän ole lumoutunut Forsytein tarusta jo ensimmäisellä kierroksella joskus vuonna punaiset muoviastiat ja go-go-tytöt. Mutta unelma englantilaisen filologian opiskelusta on ollut yhteinen, hän vaan on toteuttanut unelmansa Lontoossa.

Sienestystä koiraseurassa

Pannaan alkuun eksytykseksi herttainen krassikuva ja sanotaan sitten, että noitten hurttien kanssa oli viikonloppuna välillä mennä hermot. Sieniä oli päästävä katselemaan edes vähän, kun viikolla ei tullut mieleenkään lähteä töitten jälkeen mihinkään. Ennen muuten koluttiin metsiä sienikorin kanssa pimeäntuloon asti, mutta se oli silloin.

Mies askelsi edellä ja vei meidän metsän siimeksessä olevalle suolle. Jalka ei uponnut, mutta sen verran kosteaa oli, että löytyi mukavasti suppilovahveroita. Nyt jo!

Pidimme koiria kiinni, tuoreessa muistissa kun oli Vilman karkaaminen maastossa yllättäneen krossipyörän perään viikko-pari sitten. Taluttimet olivat sotkussa vähän väliä ja aina oli toinen kiertänyt jonkun puun väärältä puolelta. Siinä vaiheessa olin jo repiä tuulihousuni.

Seuraavalla kerralla älysin päästää Lunan kulkemaan vapaana, se kun pysyttelee aina ihan lähellä, ja myöhemmin Vilmakin sai olla irti. Se pysyy hyvin Lunan mukana eikä lähde seikkailemaan mihinkään yksin.

Onneksi koko viikonlopun tuuli, niin ulkona ei ollut liian kuuma, varsinkaan vanhan metsän korkeitten puitten siimeksessä. Tutuilta paikoilta löytyi mustia torvisieniä, mustavahakkaita ja vastanousseita punikkitatteja. Haperot ja harvat vastaantulleet herkkutatit olivat aivan mennyttä kalua. Niitä yökylmiä tarvittaisiin jo.

Kotiin kipitettiinkin sitten vauhdilla. Mikä siinä on alamäkeen mennessä ja nälkä oli myös jo koko porukalla. Sienikastike saatiin kalkkunalle ja kasviksille, ja muutama pussi sieniä tuli pakastettavaksikin.

Esimakua syksystä

 

Jos nyt sanon, että ihanaa kun kesä on ohi ja on lopultakin syksy, aika moni on eri mieltä. Lukuisissa vuodenajoissamme minusta parasta on jatkuva muutos: elämme koko ajan mukana luonnon muutoksessa ja sen tuntee hyvin täällä kaupungissakin. Talvi on ainoa, joka kestää joskus kuukausia samanlaisena, mutta silloinkin näkee muutoksen valon määrässä. Meillä on kevätkesä, alkukesä, keskikesä ja syyskesä. Jokainen kuukausi on sopivasti  erilainen kuin edellinen. 

Syyskuu on ihana,

kirpeän kuulaat aamut ja vino aurinko,

krassinkukat ja kastepisarat.

Puitten ja pensaitten punaiset ja keltaiset,

sienet, omenapiirakka ja puolukat!

Loka- ja marraskuusta voidaan olla montaa mieltä, nuorenahan ne tuntuivat kestävän ikuisuuden, mutta nykyisin ne menettelevät. Vilahtavat siis hetkessä ohi. Marraskuussa aletaan odottaa jo  kiivaasti lunta ja valmistautua pikkuhiljaa jouluntuloon.

Harmi kun herkkusieniä ei voi syödä pihalta.

Aamulla kello seitsemän

Maistuuko sauna?

Silmään jäänyttä A:ssa

Noihin kadunvarsipylväisiin törmäsi helposti, jos ei pitänyt varaansa.

Tiedekeskus Nemo

Mukavaa mosaiikkia seinässä

Vinksallaan, paalut vajoavat

Erilaisia katonmuotoja. Joskus maailmassa verotus määräytyi katon pinta-alan mukaan ja sitähän alettiin heti vähentää.

He Hua -temppeli

Waag on alunperin rakennettu v.1488 kaupunginportiksi. Kun se kävi 1600-luvulla tarpeettomaksi, siitä tehtiin kauppiaitten käyttämä virallinen punnituspaikka eli vaakatalo. Nyt siellä on hyvä ravintola, jonka terassilla kävimme lounalla.

Pyöriä, pyöriä, joka paikassa pyöriä. Enimmäkseen mustia, ja kaikki perusmallia.

Aika tyylikästä.