Reissu-Lollon tilitystä

Viikko on hurahtanut kuin siivillä! Oli ihana päästä vähän reissuun tuulettumaan tämän viikkojen makoilun ja hiljaiselon jälkeen. Hiihtoloma ilman suksia, kuten niin monena vuonna ennenkin, kun aina suuntaamme Ouluun vanhempia ja siskoa tapaamaan. Viisi tuntia talvikelillä suuntaansa verottaa reissut tehokkaasti kolmeen vuodessa. Miehen kotikonnuillekin on vajaan neljän tunnin matka ja pojan luo kolme tuntia, kaikki eri suunnilla.

Sooloilija kirjoittikin jo blogissaan tapaamisestamme toripolliisin luona. Oli kiva tavata ihminen, johon oli luonut kontaktin netin välityksellä. Viime vuonnahan tapasin Susannen, jonka kanssa jäimme samoihin aikoihin sairauslomalle ja aloimme viettää laatuaikaa blogeissa. Juttu luisti Sooloilijan kanssa Oulun kauppahallissa kuin vanhoilla tutuilla ainakin, vaikka etukäteen kumpaakin jännitti hiukan, minkälainen ihminen sieltä on tulossa. Tunsimme heti toisemme. Kiitos vielä sinulle ihanasta juttuhetkestä!

Eicka-siskon kanssa oli myös ihana jutella, se on aina reissuni kohokohtia. Ehdimme tavata kahtena päivänä, vaikka hänellä ei lomaa ollutkaan. Jotenkin nyt kun olen ollut paljon ihmisten seurassa, ei yhtäkkiä ollut yhtään kiire kirjoittamaan tänne. Pitkitin ja pitkitin sitä, kuten aina kotiin tultua. Kuvia on odottamassa järjestelyä vaikka kuinka paljon.

Otsikko tulee siitä, kun ehdotin kotona, että vaihtaisin nimeni täällä Lollo-Brigidaksi. Mies sanoi, ettei se enää käy, ennen olis käynyt. No, lolloista sen verran, että olo on hyvä ja haavat paranevat pikkuhiljaa. Mustelmat ovat vaalenemassa, mutta silti Eicka-sisko oli pyörtyä, kun vähän vilautin!

Laitoin vuorokaudeksi teipit pitkille haavoille suojaamaan matkustamisen rasituksilta. Se jotenkin ärsytti hiukan punottavia alareunoja entisestään ja aiheutti kirvelyä. Niinpä kävin tänään sairaalassa kysymässä neuvoja leikanneelta lääkäriltä, joka onneksi pystyi ottamaan vastaan. Kokeeksi hän punktoi oikeaa rintaa, mutta ei sieltä tullut mitään. Sain vielä uuden antibioottikuurin ja neuvon rasvata kaikkia haavoja silmänympärysvoiteella. Ei siihen ehkä ihan Dioria tarvita? Ja sporttiliivit päällä edelleen yötäpäivää.

Palaillaan!

Noin 10 ehkä parasta leffaani

Karnevaalinaamio Venetsiasta-

Eilisen postauksen kommenteissa Arja esitti haasteen kymmenestä lempileffasta. Ei ollut aikomustakaan tehdä asialle mitään, mutta niin vain alitajunta ryhtyi työhön.

Eikä tästä mitään 10 suosikkia -listaa tullut, ennemminkin 20, enkä yrittänytkään laittaa niitä järjestykseen. Kirjoitin nimet ylös sitä mukaa, kun mieleen juolahtivat, ja ihan varmasti tästä puuttuu monta jumalaista helmeä, jotka eivät nyt muistu mieleen.

Näistä seuraavista olen ainakin pitänyt valtavasti ja nähnyt ne useampaan kertaan. Jotkut jopa tosi usein, kun ovat siitä lohtuleffa-kategoriasta. Vähän niin kuin lapset haluavat kuulla saman sadun yhä uudestaan ja uudestaan. Jos elokuva perustuu kirjaan, luen myös sen, tai olen joskus lukenut.

• Babel (Alejandro González Iñárritu 2006)
• Pianisti (Roman Polanski 2002)
• Viimeinen mohikaani (Michael Mann 1992)
• Ylpeys ja ennakkoluulo (Joe Wright 2005)
• Kissa kuumalla katolla (Richard Brooks 1958)
• Brokeback Mountain (Ang Lee 2005)
• Rakkautta vain (Richard Curtis 2003)
• Master and Commander (Peter Weir 2003)
• Veteen piirretty viiva (Terrence Malick 1998)
• Pretty Woman (Garry Marshall 1990)
• Pelastakaa sotamies Ryan (Steven Spielberg 1998)
• Järki ja tunteet (Ang Lee 1995)
• Valmont (Milos Forman 1998)
• Salaisuuksia ja valheita (Mike Leigh 1996)
• Niin kuin taivaassa (Kay Pollack 2004)

Tätä saa vapaasti jatkaa omassa blogissa, jos kiinnostuu.

Vanhakin nyt nuortuu

Benjamin Buttonin uskomaton elämä kannatti ehdottomasti käydä katsomassa. Epäilyksen häivähdys kävi mielessä vielä mennessä, kun luki etukäteen mielipiteitä laidasta laitaan, mutta huoli oli turha. Ei tullut Vicki Cristina Barcelonan kaltaista floppi-kokemusta, vaan tuli vastaan kokonainen ihmiselämä, tai kaksi.

En tahdo kertoa juonesta enempää kuin jo tiedätte: mies syntyy vanhana ja nuortuu vanhetessaan. Rakastaa Daisyä koko ikänsä. Älytön idea etukäteen ajateltuna, mutta se kuitenkin toimi tässä, tai oikeastaan se alkoi tuntua luontevalta. Niin vain oli hänen kohdallaan.

Elokuvassa oli jotakin tuttua tosielämän ja surrealismin sekoitusta. Pienen miettimisen jälkeen mieleen tuli Forrest Gump ja vielä enemmän Big Fish. Jotain samanlaista luontevuutta kaiken mahdottoman edessä. Tarinaa, jonka ehdottomasti halusi nähdä loppuun asti.

Kaikki pääosan esittäjät olivat taitavan vähäeleisiä, sivuosissa karrikoitiin ja irroteltiin sitten enemmän. Maskeihin ja tehosteisiin en kiinnittänyt mitään huomiota, kun tarina itsessään vei mukanaan. No, Brad Pitt nyt on erittäin katsottava mies joka suunnasta muutenkin, mutta toinen mielenkiintoinen kasvo oli kauniisti ikääntynyt Julia Ormond Cate Blanchettin tyttärenä.

Ei yllä kymmenen parhaan näkemäni elokuvan joukkoon (sellaista listaa en millään pystyisi tekemäänkään), mutta tunteisiin vetoava suuri tarina se oli, jonka katsoi enemmän kuin mielellään. Ja täysi sali ihmisiä pyyhki kyyneleitä pois lähtiessään! Antaisin Oscarin viihdyttävyydestä.

Meri kommentoi yhdessä näkemäämme leffaa blogissaan osuvasti näin.

Vihdoinkin paistaa

Jäällä on aina elämää ja kulkijoita-

Koska en nyt saa millään nostettua katsettani tisseistä ylemmäksi ja kauemmaksi horisonttiin, huvitan armaita lukijoitani pienellä nippelitiedolla. Mittasin nimittäin nämä rintahaavani ja sain yhteenlasketuksi pituudeksi 86 cm!

Ei ihme, jos tuntee itsensä vielä puolikuntoiseksi ja epävarmaksi.

Jos ihan tarkkaan katsoo, tuossa koivussa on myös haava alhaalta ylös asti. Mistä lie raukka sen saanut, varmaan elonsa alkuaikoina.



No sen verran sain riuhtaistua, että änkesin ulkoilemaan jo ennen puoltapäivää. Mies lähti kävelemään kaupunkiin ja viettämään -hyvin kosteaa- päivää ja iltaa vanhojen ystäviensä kanssa. Ukkokööri kokoontuu vain kerran vuodessa.

Utuinen auringonpaiste-

Minä suuntasin lähimmälle järvelle ja nautin kävelystä jäällä leudossa pakkasessa ja auringonpaisteessa. Tunsin miten aurinko hiveli sielua samalla kun silmiäkin.

Ja illaksi on myös suunnitteilla jotakin hauskaa. Mukavaa lauantainjatkoa kaikille!

Nollapäivä

Olen koko päivän yrittänyt keksiä jotakin tähtikirkasta ajatusta, mutta yhtään ei ole tähän mennessä tullut päähäni. Että antaa olla.

Päivä ja edeltävä yö on mennyt päänsäryn kourissa. Kun särky aina lopulta lakkaa, on jäljellä jonkinlainen tyhjyys, puhdas hiljaisuus. Siinä pientä lihasten verryttelyä, venyttelyä, ulkoilua -ja onkin jo ilta. Plusmiinusnolla-päivä.

Onneksi boobsit voi hyvin. Huomenna on uusi päivä.

Pännii, vaihteeksi

Klik-

Vaikka kävin juuri ottamassa neuvoa-antavat päiväunet, en saa päähäni yhtään oikeaa ajatusta. Olen edelleen kuin jännitetty jousi sen ompeleenpoiston jäljiltä ja jännitän, pysyvätkö haavat kiinni. En osannut nukkua yöllä kunnolla ja muutenkin selällään nukkuminen alkaa jo tökkiä: ajatelkaa nyt, kun ei voi koskaan kääntää kylkeä! Ja tämä hissuttelu kotona pännii, kun on tullut sitäkin jo tehtyä.

Uskalsin sentään irrottaa teipit ja suihkutella haavoja lämpimällä vedellä. Sen jälkeen voitelin ne kevyesti ihoöljyllä ja sivelin ihoa muutenkin nestekierron parantamiseksi. Kunpa osaisin oikeasti jotakin hierontaa, nyt täytyy vain luottaa intuitioon. Kudosnestettä vuotaa, enemmän kuin ennen ja sehän tässä huolestuttaa.

Nyt on sitten ranka jäykkä ja päätä särkee. Ehkä sittenkin uskallan lähteä ulos, se auttaa.

Taas buubseista

Kävin siis tänään poistattamassa ompeleet rinnoista. En pelännyt eikä sattunut. Hoitaja vakuutti, että kaikki näyttää parantuneen erinomaisen hyvin, vaikken kyllä ihan uskonut. Pyysin silti vielä haavoille teipit, kun rintaliivin alaosa sattuu juuri pitkien haavojen päälle. Kotimatkalla tarjosin itselleni lohdutuspalkintona lounaan kaupungissa.

Ja ainakaan vielä nännit eivät ole pudonneet. Näytän muuten ihan siltä kuin entinen pienirintainen olisi ottanut parin desin implantit!

Mutta olen jännityksestä kankeana! Nukuin koko iltapäivän tämän koettelemuksen päälle. Yhtäkkiä tuntuu pistelyä ja jomotusta ja olen ihan varma, että jotakin on vialla. Päivällä kotiin tultuani huomasin heti, että haavat olivat vuotaneet kudosnestettä ja paljon enemmän kuin aikaisemmin. Lisäsin vain toppausta päälle ja panin silmät kiinni. Aion avata teipit vasta huomenna ja katsoa, mitä näkyy.

Jos kaikki menee hyvin, on tarkoitus lähteä hiihtolomalla taas vanhempia katsomaan. En kyllä pääse nytkään hiihtämään, vaikka nuo kuvan Virpiniemen ladut houkuttelisivatkin.

Lepoloma sohvalla

Leikkauksesta on kulunut kaksi viikkoa ja huomenna poistetaan ompeleet. Viikonloppuna touhusin ehkä enemmän kuin oli hyväksi ja nyt olen sitten ottanut takaisin. Ollut vaan ja nukkunut ja antanut itseni vaipua rentoon olemattomuuteen. En ole käynyt edes lenkillä kolmeen päivään. Tänä iltana pyysin sitten miestä raahaamaan minut väkisin ulos ja tunnin kävely pakkasessa teki tosi hyvää.

Jätin loputkin kipulääkkeet pois eikä tänään ole tuntunut enää mitään. Kipu on ollut tämän leikkauksen jälkeen jomottavaa ja joskus nopeita pistoja. Vasen rinta on osittain tumman mustelmainen, kuten on ollut alusta asti, muut mustelmat ovat jo hyvää vauhtia häviämässä.

Kädenselässä oli kanyylin jäljiltä vielä sunnuntaina iso sininen mustelma, joka ei kymmenessä päivässä ollut muuttunut lainkaan. Keskitin eilen ajatukseni siihen, hieroin sitä kevyesti monta kertaa ja tänään se oli hävinnyt. Auttoipa mikä tahansa, niin pois on!

Rintoja en uskalla vielä hieroa, mutta pidän käsiä iholla ja keskitän ajatuksia verenkierron ja nestekierron paranemiseen.

Tuntuu että olen kadottanut kaiken muun lisäksi huumorintajuni tämän sairastelun myötä. Ei leikkaa enää yhtään. Meri sanoi, että nyt sen sitten tietää, missä kohti ihmistä huumorintaju asuu, kun minusta on juuri poistettu kilo kudosta.

Vein kaikki vanhat primadonnani kokeiltavaksi siskolle, joka on normaalivartaloinen ja sopusuhtainen. Olin kerrassaan ällistynyt, kun kaksia suurimpia lukuunottamatta ne sopivat hänelle. Kävinkö siis koko rumban läpi ihan turhaan?! Mutta olivat ne muut itse asiassa käyneet minulle pieniksi, vain nuo suurimmat olivat käytössä. Ties millaisiin mittasuhteisiin olisin yltänyt, jos ei olisi välillä pistetty poikki.

Sooloilijan innottamana leipaisin iltapäiväkahville sconsseja, joita tarjoilin työstä palaavalle aviomiehelle kunnon pikkuvaimon tapaan ricotta-juuston ja papaija-limemarmeladin kanssa. Oli muuten makoisa välipala! Intouduin samantien tekemään kunnon kanakeittoa tutulla Vicki Lin ohjeella thaimaalaiseen malliin. Kyllä nyt paranee!

Sain muuten Facebookissa kaveripyynnön äidiltäni. Äidiltä! Hän oli halunnut myös kirjautua sinne ja katsoa, mitä se on. Vastahan me syyslomalla veimme koko tietokoneen heille ja aloitimme A:sta. Mihin tässä vielä mennään!

Kaksi vuotta blogielämää

Tasan kaksi vuotta sitten Noeijoo-sisko tuli talvilomalle ja opetti perustamaan blogin. Sitä ennen hän oli jo raottanut ovea tähän maailmaan antamalla lukea omia kirjoituksiaan. Niistä ja keskustelusta kommenttilaatikossa oli avautunut ihan uusi maailma, mutta ennen kaikkea uusi ikkuna pikkusiskon ajatuksiin.

Joskus muinoin, kun hakukone ohjasi jonkun ihmisen omalle sivulle, käännyin aina nyrpistellen äkkiä pois. Ihan kuin olisi kutsumatta pölähtänyt jonkun vieraan olohuoneeseen! Vasta oman bloginpidon myötä suhtautuminen muuttui ja kiinnostus heräsi.

Ja nythän, kuten kaikki tiedämme, ei voisi enää olla ilman tätä ilmaisukanavaa ja ennen kaikkea yhteyttä muihin ihmisiin. Sillä ilman lukijoita blogiakaan ei ole.

Pyytäisin puumerkkiä kommenttilaatikkoon, oma tai keksittykin nimi kelpaa. Olisi vain kiva tietää, kuinka monta eri lukijaa käy täällä, kun en ole halunnut asentaa sellaista laskuria, josta näkyy kävijätietoja. Oma laskurini joskus näkyy tuossa sivupalkissa ja joskus ei :-)

Kiitos juuri sinulle, että olet olemassa!

Ei erikoisempaa

Täällä ei paista aurinko, vaan taivas on valkoisessa pilvessä ja sataa kevyttä pakkaslunta. Aurinko tekisi nyt niin hyvää!

Johtuneeko kipulääkkeiden reilusta vähentämisestä, että yöllä oli pää kipeä. Niska ja hartiat olivat niin jäykkänä selällään nukkumisesta, että piti nousta verryttelemään ja venyttelemään keskellä yötä. Ei voi kääntyillä vielä kahteen viikkoon.

Silkkiturkki on ollut suloista seuraa. Se ei vaan suostu syömään juuri mitään. Vain jäätelö on kiinnostanut ja ehkä viisi raksua. Ja koirat kuulemma ovat kaikkiruokaisia ja lihovat helposti! Pientä koiraa on myös vaikea olla nostamatta sänkyyn tai syliin ja se taas ei tee hyvää tisseille.

Rintaleikkauksen jälkeen kuvataan mielialan laskua parin viikon päästä. Huomaan jo uusia tuntemuksia: surkeat yöunet ja outoja inhoaaltoja. Ne ovat samanlaisia kuin imetyksessä oksitosiinin pyrskähtäessä heruttamaan maitoa, jos tiedätte tunteen.

Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.

Koiranhoitoa ja haavahoitoa

Lauantaipäivä on sujunut sukkelasti koiraa hoitaessa. Mäyrisneiti haettiin jo eilen kylään, kun isäntänsä lähti Helsinkiin jenkkiräppäreitä kuuntelemaan ja emäntänsä helsaamaan kotiväkeään.

Siispä on nukuttu kahdet päiväunet ja nautittu kahdet ulkoilut yhdessä. Ruoka ei kylässä kyllä maistu. Tämä koira muistuttaa hämmästyttävän paljon lapsia.

Illalla keräsin kaiken rohkeuteni ja irrotin teipit haavoista. Onneksi ne irtosivat helposti. Kuten aavistin, parista paikasta oli vähäistä eritettä (haavojen risteyskohdasta) ja yksi kohta tursotti rumasti, mutta ei auki. Suihkuttelin hyvin, kuivailin ja teippasin taas. Huh!

Lääkäri kertoi jo ennen leikkausta, että kolmasosalla tulee näissä leikkauksissa haavan kanssa ongelmia. Niitä kuulemma korjataan jälkitarkastusten jälkeen paikallispuudutuksessa tai uusintaleikkauksella. Näitä omiani en nyt sano vielä ongelmiksi, ennemminkin vaikuttavat tavalliselta tässä paranemisvaiheessa.

Mutta en totisesti haluasi olla sen sairaanhoitajan kengissä, joka joutuu ensi viikolla poistamaan jatkuvat ompeleet. Niitä ei edes näy. Ääni kuulosti puhelimessa nuorelta, joten toivottavasti hänellä on tarkka näkö!

Toipilaan lounas

Kuvassa kortti jääkaapin ovesta

Se sujuu kuin tanssi! Pikalounas yksin kotona ollessa on aina sama: otetaan mitä on, pilkotaan ja heitetään pannulle öljytilkan kanssa. Haudutetaan, maustetaan ja syödään erinomaisella ruokahalulla.

Tänään pannulle mukaan pääsi vielä kananmuna. Real-leipäviipale ja maito maistui siinä sivussa.

Tästä voisi päätellä, että täällä asuu trimmattu ja rasvaton sähköjänis, kun kerron vielä, että syön melkein aina tällaisen lounaan arkena. Varmuuden vuoksi en kuitenkaan puhu illasta mitään.

Kuppi vahvaa kahvia ja pari Anna's piparkakkua kruunasi päivän kohokohtani.

Mittasin tänään uuden rinnanympärykseni ja se oli sentilleen sama kuin entinenkin: 113 cm. Sama mitta kuin lantiossakin. Oi aikoja! Kaksikymmentä vuotta ja yli kaksikymmentä kiloa sitten mitat olivat kaksikymmentä senttiä vähemmän.

Rinnat ovat siis kumpikin puoli kiloa pienemmät kuin ennen, mutta ympärysmitta sama. Kummassakin täytyy siis olla puoli kiloa nestettä -ja siltä ne tuntuvatkin: kireiltä, ovat tuntuneet koko ajan.

Kuvista

Mustavalkokuvaukseen en ole paneutunut sen jälkeen, kun värifilmit tulivat. Nämä kuvat eivät siis kerro mistään kokeilusta eikä harjoittelusta. Mutta haluaisin kyllä kokeilla ja harjoitella. Pidän mustavalkoisista muotokuvista. Niissä jotenkin ihminen on paremmin läsnä, ja kasvot tuntuvat kuvastavan enemmän.

Olen nuoresta tytöstä asti käynyt ihailemassa muotokuvia Valokuvaamo Lehtisen ikkunassa ja käyn edelleen. Siellä erityisesti pidän mustavalkoisista, vaikka niitä ei paljon näykään. Heidän muotokuvissaan on tyyliä.

Ennen kuvasin mieluiten ihmisiä ja tilanteita. Bloginpidon myötä on pitänyt keskittyä muuhun, kun läheisten kuvia ei voi julkaista. Ja nyt huomaan, etten enää koskaan ota kasvokuvia ihmisistä, vain koirasta. Tai kuvaan tietysti erilaisia tapaamisia, mutta jotakin on muuttunut.

Yhden serkun häissä otin kasvokuvia sukulaisista. Ne onnistuivat hyvin ja ovat aarteitani. Olisinpa ottanut enemmän. Aarteisiini kuuluu myös kuva pienistä siskontytöistä pitämässä sadetta raparperinlehden alla kukkaseppele päässään. Tai kasvokuva miehestä ystävänsä kanssa kohottamassa valtavia olutkolpakoita saunan terassilla ikivanhat olkihatut päässään.

Tämänkertaiset kuvat kuuluvat kategoriaan Onpahan otettu, ei kannata klikata. Itse asiassa mustavalkokuvaus ei taida olla samanlaista digikameralla? Ja onko eroa, säätääkö kameran ottamaan mustavalkokuvan vai muuttaako sen jälkeenpäin käsittelyssä?

P.S. Pari uutta kuvablogissakin.

P.P.S. Tämän postauksen väritys on ankea kuin sadepäivä. Sorry!

Käsillä tekemistä, viikko leikkauksesta

Käyn usein kaupungilla kierrellessäni virkistämässä itseäni Käsityön museossa kävelykadun varrella. En ole käsityöihminen, mutta maanpäällisten kerrosten näyttelyt keskittyvätkin käsityötaiteeseen, kaikenlaiseen uuteen. Kellarikerroksen museo kertoo menneitten aikojen käsityötaidosta ja sekin on mielenkiintoinen ja kutsuva paikka. Sieltä ovat parin päivän takaiset kuvat.

Tässä huoneessa on seinillä käsillä tekemisen historiaa niin pitkältä ajalta kuin sitä tunnetaan. Täällä järjestetään usein erilaisia tapahtumia.

Yläkerrassa voi kurkistaa tällaiseen käsityöluokkaan, joka on täynnä houkuttelevia laatikoita ja erilaisia töitä. En tiedä, ketä siellä käy ja kenen tekemiä työt ovat, mutta mahdottoman houkuttelevalta näyttää. Tulee ihan mieleen kouluaikojen piirustus- ja käsityötunnit, joita oli aina liian vähän ja aika tuntui loppuvan kesken!

Rakastin koulua ja viihdyin siellä. Viihdyin jopa niin hyvin, että aloin ensin opiskella opettajaksi, kunnes löysin vielä sopivamman alan itselleni. Lempiaineitani olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, käsityöt, äidinkieli ja muut kielet.

Takaisin tähän päivään:

Leikkauksesta on nyt kulunut viikko. En olisi uskonut, että kaikki menee näin hyvin ja sujuvasti, siis ainakin tähän asti. Muitten kokemuksista tiedän, että kaikenlaista voi tulla vielä parin kuukauden ajan.

Iso osa leikkauksista tehdään nykyisin päiväkirurgian yksikössä. Olen ollut siellä jo kolme kertaa viiden vuoden sisällä, joten kokemusta on. Kohtelu on jokaisella kerralla ollut äärimmäisen ystävällistä, yksilöllistä ja asiantuntevaa. Joka vaiheessa kysytään mielipidettä. Leikkaussaliin kävellään itse ja lämpimän ystävälliset naiset ottavat siellä huostaansa ja peittelevät lämmitetyn peitteen alle. Ja sitten nukkumaan tai puutumaan.

Heräämössä pidetään hyvää huolta ja potilas kivuttomana. Joskus olen voinut muutaman kerran huonosti nukutuksen jälkeen, mutta migreenipotilaana oksentamisen pelko on tyystin hävinnyt.

Kerran olen päässyt kotiin samana päivänä, kerran seuraavana ja nyt kahden yön jälkeen.

Tiedän, että sellainen, jolla ei ole kokemusta sairaalassaolosta ja leikkauksista, saattaa pelätä hillittömästi jotakin tuntematonta. Ennen synnytyksiä pelkäsin eniten peräruisketta, en suinkaan synnytyskipuja. Kun se sitten tuli eteen, ei tuntunut missään. Nyt pelkäsin vähän etukäteen, miltä dreeniputkien poisto kyljestä tuntuu. Se poltti hetken, mutta oli ohi, ennen kuin huomasinkaan. Ompeleitten poistoa en pelkää.

Eilen halusin lähteä jo ulos. Kävelin miehen käsikynkässä puolen tunnin reippaan lenkin pirtsakassa talvi-illassa. Ylämäessä ei meinannut millään henki riittää enkä olisi kyllä pitemmälle päässytkään. Hemoglobiini on varmaan laskenut verenvuotojen takia.

Olen virkannut taas torkkupeittoa ja tehnyt ruokaa, ja nyt on sitten niskassa tuttuja tuntemuksia. Näpertely jäykistää ja isompaa taas ei voi tehdä. Kuntosali saa odottaa vielä pari kuukautta. Mutta ulos aion vähitellen hankkiutua jo yksinkin.

Lisäys vielä:
Banaalina kuriositeettina kerron vielä, että minulla on 30 ommeltua haavaa ruumissani. Seitsemän oikeaa leikkausta ja loput erinäisiä luomien, pikkupattien ja koepalojen haavoja. Ja olen sentään terve ihminen, ainoa vakavampi sairauteni on verenpainetauti.

Muff muff

Ulkonäkö on tavallinen, mutta maku muhkea! Bella Vanillan Rossanan BANAANI-SUKLAAMUFFINIT kannattaa testata. Banaani antaa mehevyyden, espresso ja suola ryhtiä ja tumma suklaa ihania sattumia suuhun, Parhaimmillaan nämä ovat jääkaapissa tai pakastimessa yön yli tekeydyttyään. Rapea pinta säilyy pakastimessakin, kun muistaa vain sulattaa ilman muovipussia.

Tein näitä jo toista kertaa pakastimeen, siis vierasvaraksi...vierasvaraksi. Toisin sanoen satsi riittää alle viikoksi ilman vieraitakin, mutta tervetuloa silti!

Kosteat ainekset:

3-4 melko kypsää banaania raastettuna karkealla terällä
1,25dl sokeria
0,6dl fariinisokeria
1,25dl sulatettua voita
0,6dl maitoa
1 muna

Kuivat ainekset:

3,5dl jauhoja -käytin puoliksi grahamia ja vehnäjauhoja
1 annospussi tai 1 tl pikaespressojauhetta
1,5tl soodaa
1tl suolaa (ei saa unohtaa suklaaleivonnaisista!)
2,5dl tummaa suklaarouhetta (70% kaakaota) -tässä käytin Fazer Premium -suklaata yhden levyn.

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Sekoita kuivat ainekset omassa kulhossa ja kosteat ainekset omassaan sekaisin. Kaada kosteat kuivien joukkoon ja sekoita kunnes ovat sekaisin.
Taikinasta riittää 12:een amerikanmuffinssivuokaan, jotka olen upottanut muffinssipellille.

Paista uunissa n. 25 minuuttia.

Moni voisi koristella pinnan vaikka sulatetulla suklaalla tai tomusokerilla. Ehkä vieraille, kotioloissa näitten herkullisuus riittää yksinäänkin.

Viides päivä

Jo viikko mennyt sisätiloissa, ilman ulkoilua. Nytkin olisi veikeä lumisade ja melko kirkas tuulinen päivä, mutta en uskalla lähteä liukastelun pelossa yksin tarpomaan. Miehen käsipuolessa taidan käydä illalla kävelyllä ja sitten ehkä jo yksinkin.

Nyt oli ensimmäinen yö, jolloin taitoksiin ei tullut vuotoa ja haavateippaukset näyttivät siisteiltä. Eilen en koskenut niihin, vaan vaihdoin vain kuivaa taitosta päälle. Mustelmat alkavat hiukan haihtua ja väritys muuttuu koko ajan keltaisemmaksi. Jomotusta tuntuu silti edelleen ja huomaan, että säännöllistä kipulääkettä kyllä tarvitaan.

Toipuminen verottaa yllättävän paljon voimia. En jaksa lukea kovin paljon blogeja enkä keskittyä kovin hyvin muuhunkaan. Tuulen viemää sentään vangitsi eilen ruudun ääreen vanhanaikaisella tenhollaan ja kunnon tarinalla.

Mainion ristiriitainen ja keskeneräinen tapaus tuo Scarlet O'Hara! Kunnon tyhjäpäinen pyryharakka, josta kuitenkin tosipaikan tullen löytyy sitkeä sissi.

Oli houkuttelevaa aamulla kokeilla vähän vaatteita. En ole koskaan ollut paitapuseroihmisiä, kun näinä niukkojen vaatteiden aikoina rinnanympärykseltään sopivia yksinkertaisesti ole ollut juuri tarjolla. Tallessa on kuitenkin neljä mieleisintä paitapuseroa viiiden vuoden ja kymmenen kilon takaiselta hoikemmalta ajalta. Nyt ne mahtuvat kiinni rinnan kohdalta, joskaan eivät alempaa.

Vaikka olen vielä turvoksissa, vaatteet istuvat paremmin, varsinkin bleiserit. Uusiksi ei mene mikään, mutta moni takki mahtuu ja istuu nyt paremmin. Olen viimeikin saanut haaveilemani päärynävartalon!

Olen ihan varma, että kukaan ulkopuolinen ei huomaa muutosta. Ehkä joku kysyy, olenko vaihtanut kampaajaa.

Kuvat olen ottanut Eeva-Liisa Salmelinin näyttelystä Antiikin kolme naista Suomen käsityön museossa 2009.

Neljäs päivä

Tervehdys toipilaalta! Olen nukkunut hyvin, kiitos vaan. Vanha vatsallaan nukkuja koisaa nyt levollisesti selällään koko yön. Ei tietoakaan jatkuvasta heräilystä, niskakivuista, puutuneista käsistä ja kuorsauksesta. Eikä tarvitse vaihtaa asentoa monta kertaa yössä, saan herätä rauhassa puoli kymmeneltä. Tosin mies löytyy täydessä unessa sohvalta, on siirtynyt sinne jossakin vaiheessa.

Olenko siis nukkunut väärin koko ikäni vai saako hyviä unenlahjoja kiittää tukevasta kipulääkityksestä (Mobic ja Panacod)? Neljä päivää ja yötä selällään ei tunnu myöskään itse selässä lainkaan.

Kipulääkityksestä saan ainakin kiittää sitä, että sairaalassa en tarvinnut lainkaan verenpainelääkkeitä ja nytkin vain osan niistä. Korvissa humisee usein sykkeen tahtiin., mutta luulen sen johtuvan hemoglobiinin laskusta. Rinnoissa on kaikenlaista pientä tuntemusta, pulputusta ja pistoa, mutta ei kipuja. Ajattelen, että imuneste- ja verenkierto siellä elpyy ja hermosolut kasvavat.

Sisko tuli eilen henkiseksi tueksi, että uskalsin mennä ensimmäistä kertaa suihkuun. Niin araksi sitä taantuu kokenutkin, kun on itseä operoitu. Oli ihanaa saada tukka puhtaaksi. Meri vaihtoi teippejä vuotaviin kohtiin, katsoi haavat ja sitoi tarvittavat. Otimme myös muutaman kuvan, mutta lupaan tässä juhlallisesti, etten tule ikinä julkaisemaan yhtään niistä!

Olen saanut monta hyvää vinkkiä myös Vicki Li:ltä. Vickin oiva neuvo oli ostaa Ainun liivinsuojuksia, niitä samoja, joita imetysaikana on käytetty. Ne imevät hyvin vuotavia nesteitä ja toisaalta ovat sopivia pehmusteita kovalle ja mustelmaiselle rinnalle.

Hyvästä olosta huolimatta en halua vieläkään mennä ulos, vaikka siellä on lempeä luminen nollakeli. Otan ihan rauhallisesti kotona.

Tästä käsityömuseon parsitusta villapaidasta tulee mieleen eilinen Tuntematon sotilas Teemalla, johon en kerta kaikkiaan osannut keskittyä. Harmittaa vähän, mutta sen aika ei ollut nyt.

Uudenlaisia muotoja

Mustelmia, turvotusta ja kovaa kudosta. Mutta silti muutosta on muodossa, vaikka toistaiseksi lopputuloksesta ei ole vielä tietoa. Uusi vaaleanpunainen aamutakki on ihmeen väljä, vaikka viime viikolla se tuskin pysyi kiinni. Profiilikuva peilissä on ihan outo, suorastaan litteä!

Plastiikkakirurgi, joka nuoresta iästään huolimatta oli jo ehtinyt väitelläkin, sanoi ennen leikkausta, ettei kannata tehdä liian pieniä rintoja, koska en ole pienikokoinen muutenkaan. Kotona ENNEN-kuvia ottaessani katsoin myös vartaloani kriittisesti -eihän sitä muuten voi katsoakaan- ja huomasin silloinkin, että varsinainen sylttytehdas on kyllä liivien alapuolella.

Mutta ei näitä rintoja laihduttamallakaan saanut yhtään pienemmäksi, kokeiltu on sekin. Onneksi meidän sairaanhoitopiirissämme ei esitetty ihannepainorajoja leikkaukseen tulijoille kuten monella puolella Suomea on käytäntönä. Se on minusta aikamoista valintaa, ylipainoiset joutuisivat hakemaan tämän palvelun yksityispuolelta 3000-5000 euron hintaan, kun nyt pääsee noin alle 200 euron kokonaiskustannuksilla.

Siinä missä ennen tein sisääntulon melooneillani, pelkään että ruumiinkieleni sanoo nyt: "Pois alta, mahaa tuodaan!"

Täällä taas, kilon laihtuneena

Okei, taas kotona ja hengissä! Keikka on tehty ja se venyi yhteensä kolmeksi päiväksi sairaalassa. Yhtään aikaisemmin en olisi halunnut pois lähteäkään. Kummaltakin puolelta otettiin pois reilu puoli kiloa ylimääräistä kudosta, siis rasvaa. Se mitä on jäljellä, on aivan mustelmilla.

Herra mieheni, joka pyörtyy verinäytettä otettaessa, joutuu nyt toimimaan sairaanhoitajana. Ensi töikseen hän sai taluttaa minut ostamaan urheiluliivejä kotimatkalla.

Ei voi välillä olla ihmettelemättä, mihin kaikkeen sitä ihan vapaaehtoisesti itsensä lykkää. Lääkäri vakuutti kuitenkin, että jokainen on jälkeenpäin ollut tyytyväinen valintaansa, ja niinhän olen kuullut itsekin.

Maailma on niin pieni, että tilavassa kahden hengen huoneessa huonekaveri, minua kolmekymmentä vuotta vanhempi entinen opettaja, osoittautui olevan kotoisin samalta yläsavolaiselta pikkukylältä kuin anoppini. Niinpä anoppi soitti tälle lapsuutensa kaverille ja jutteli hänen kanssaan pitkät porinat kuudenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Reippaan ja paljon maailmaa nähneen naisen kanssa oli minunkin kiva jutella.

Nyt taidan palata sohvalle ja kääräistä jonkun särkylääkkeen. Hyvää viikonloppua teillekin!

Kuvat Keski-Suomen museosta.

Jännitystä ilmassa

Olen menossa huomenna jonnekin hunajamelonien kanssa ja toivon tulevani takaisin puolikkaitten greippien kanssa. Toivon, että kaikki sujuu hyvin. Äitini ja kaksi ystävääni ovat käyneet läpi saman ja ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä.

Sain lopultakin leikkauskutsun yli vuoden jonotuksen jälkeen viikon varoitusajalla. Siitä alkoi jännitys, vaikka suhtaudun periaatteessa rauhallisesti. Yöunet ei maistu, päiväunista puhumattakaan, päätä särkee ja olen levoton.

Äiti soitti ja rauhoitteli, puhui pitkään. Yllättävän iso merkitys on vielä viisikymppisellekin äidin tuella ja kokemuksella. Itsekin tiedän, että joka leikkauksen jälkeen on alkuun epätoivon hetkiä, jolloin on varma ettei ikinä parane. Viimeksi viisaudenhampaan leikkauksen jälkeen kivut olivat kovat pari viikkoa. Nyt ei ehkä tule sellaista.

Palailen siis loppuviikosta, jos kaikki menee hyvin. Pitäkää peukkuja!