Käsillä tekemistä, viikko leikkauksesta

Käyn usein kaupungilla kierrellessäni virkistämässä itseäni Käsityön museossa kävelykadun varrella. En ole käsityöihminen, mutta maanpäällisten kerrosten näyttelyt keskittyvätkin käsityötaiteeseen, kaikenlaiseen uuteen. Kellarikerroksen museo kertoo menneitten aikojen käsityötaidosta ja sekin on mielenkiintoinen ja kutsuva paikka. Sieltä ovat parin päivän takaiset kuvat.

Tässä huoneessa on seinillä käsillä tekemisen historiaa niin pitkältä ajalta kuin sitä tunnetaan. Täällä järjestetään usein erilaisia tapahtumia.

Yläkerrassa voi kurkistaa tällaiseen käsityöluokkaan, joka on täynnä houkuttelevia laatikoita ja erilaisia töitä. En tiedä, ketä siellä käy ja kenen tekemiä työt ovat, mutta mahdottoman houkuttelevalta näyttää. Tulee ihan mieleen kouluaikojen piirustus- ja käsityötunnit, joita oli aina liian vähän ja aika tuntui loppuvan kesken!

Rakastin koulua ja viihdyin siellä. Viihdyin jopa niin hyvin, että aloin ensin opiskella opettajaksi, kunnes löysin vielä sopivamman alan itselleni. Lempiaineitani olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, käsityöt, äidinkieli ja muut kielet.

Takaisin tähän päivään:

Leikkauksesta on nyt kulunut viikko. En olisi uskonut, että kaikki menee näin hyvin ja sujuvasti, siis ainakin tähän asti. Muitten kokemuksista tiedän, että kaikenlaista voi tulla vielä parin kuukauden ajan.

Iso osa leikkauksista tehdään nykyisin päiväkirurgian yksikössä. Olen ollut siellä jo kolme kertaa viiden vuoden sisällä, joten kokemusta on. Kohtelu on jokaisella kerralla ollut äärimmäisen ystävällistä, yksilöllistä ja asiantuntevaa. Joka vaiheessa kysytään mielipidettä. Leikkaussaliin kävellään itse ja lämpimän ystävälliset naiset ottavat siellä huostaansa ja peittelevät lämmitetyn peitteen alle. Ja sitten nukkumaan tai puutumaan.

Heräämössä pidetään hyvää huolta ja potilas kivuttomana. Joskus olen voinut muutaman kerran huonosti nukutuksen jälkeen, mutta migreenipotilaana oksentamisen pelko on tyystin hävinnyt.

Kerran olen päässyt kotiin samana päivänä, kerran seuraavana ja nyt kahden yön jälkeen.

Tiedän, että sellainen, jolla ei ole kokemusta sairaalassaolosta ja leikkauksista, saattaa pelätä hillittömästi jotakin tuntematonta. Ennen synnytyksiä pelkäsin eniten peräruisketta, en suinkaan synnytyskipuja. Kun se sitten tuli eteen, ei tuntunut missään. Nyt pelkäsin vähän etukäteen, miltä dreeniputkien poisto kyljestä tuntuu. Se poltti hetken, mutta oli ohi, ennen kuin huomasinkaan. Ompeleitten poistoa en pelkää.

Eilen halusin lähteä jo ulos. Kävelin miehen käsikynkässä puolen tunnin reippaan lenkin pirtsakassa talvi-illassa. Ylämäessä ei meinannut millään henki riittää enkä olisi kyllä pitemmälle päässytkään. Hemoglobiini on varmaan laskenut verenvuotojen takia.

Olen virkannut taas torkkupeittoa ja tehnyt ruokaa, ja nyt on sitten niskassa tuttuja tuntemuksia. Näpertely jäykistää ja isompaa taas ei voi tehdä. Kuntosali saa odottaa vielä pari kuukautta. Mutta ulos aion vähitellen hankkiutua jo yksinkin.

Lisäys vielä:
Banaalina kuriositeettina kerron vielä, että minulla on 30 ommeltua haavaa ruumissani. Seitsemän oikeaa leikkausta ja loput erinäisiä luomien, pikkupattien ja koepalojen haavoja. Ja olen sentään terve ihminen, ainoa vakavampi sairauteni on verenpainetauti.