sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Jäytää


Juuri kun polvikipu parani, alkoi takahammas särkeä uudelleen hoidosta huolimatta. Alkuviikosta sitten parannettin polvea pitkävaikutteisella kukonhelttauutteella ja loppuviikosta melko kivuliaan jakson jälkeen otettiin haljennut takahammas pois. Onneksi lähti helposti, vaikka sain varmuuden vuoksi viikossa peruutusajan suukirurgille. Nyt syön panadolia enää leukaluun jälkijomotukseen, ja se sentään loppuu pian. 


Olen aina pitänyt hyvää huolta hampaista, joten on ollut vähän nielemistä, kun yhtäkkiä on kaksi takahammasta pitänyt poistaa halkeamisen takia. Se kuulostaa ärsyttävän vanhalta ja rapistuneelta, ja tuleekin mieleen joku Noita Nokinenä. 

Viisikymppisen vaivat ovat tavallisia, näitä on monilla muillakin, eikä näihin kuole. En vaan ole tottunut jatkuvaan kipuun. Keväällä alkanut polvikipu on ollut lievää yösärkyä tai sitten jokaisella askelella tuntuvaa. Se ei ole vielä ollut vaikeaa. Hammaskipu onkin toista, vaihtelevaa ja leukaluussa jäytäessään uuvuttavaa. Kylmäpussi auttoi paljon, ja siinä ajattelin samalla, etten olisi halunnut olla samassa tilanteessa sata vuotta sitten. Nyt on sentään apu lähellä.


Vesisade sitoi omalta osaltaan sisälle, joten hiljainen hipsutteluviikko on ollut. Siksi tuli pakottava tarve tehdä pitkästä aikaa omenapiirakkaa, iso pellillinen vielä vähän niin kuin lohdutukseksi. Siitä onkin riittänyt päiväkahviseuraa moneksi päiväksi. Ohje hyppäsi vastaan uudesta Pirkka-lehdestä, ja muuten täysjyvävehnästä leivottuna piirakasta tuli tosi hyvän makuinen. 


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Madame Butterflysta Peppi Pitkätossuksi?


Tämän tulppaanin nimeäisin Madama Butterflyksi, joka on yksi kauneimpia ja tunteellisimpia kuulemiani oopperoita. (Kaikille tuttu näyte tässä.) Kuvassa taas on varsinainen kiehnääjäkukka, tosin herkkä sellainen, anelee oikein hellyyttä ja huomiota. Eikö ole paljonpuhuva kuva? 

Kukka on  vähän niin kuin minä ennen kotona, meidän mies kun ei vapaaehtoisesti juuri huomiotaan jakele, paitsi koiralle. Ja minä olen tietysti tyytymätön ja kiittämätön akka, kun sellaista ruinaan. On aika tavallista, että toinen haluaa läheisyyttä ja toinen välttää, minkä ehtii. Nämä kaksi löytävät aina toisensa. Mutta kun minulla on vain tämä yksi elämäni mies, niin haluan, että minua katsotaan silmiin eikä väistellä katsetta. Olen sanonut hänelle, että haluan suoraa kontaktia, sillä katseen välttelystä tulee ajatus, että toisella on jotakin salattavaa. Minusta on normaalia, että huoneeseen tulija katsahtaa toista silmiin (ja hymyilee) eikä tuijota sukkiinsa.


Nyttemmin olen lopettanut sen kiehnäämisen turhauttavana ja samalla kaiken muunkin yrittämisen tämän liiton eteen, ja oikeastaan nyt menee paremmin, ellei suorastaan hyvin. Mieskin on sitä mieltä. On paljon tyytyväisempi olo, kun ei odota sellaista, mitä ei voi saada. Meidän mies nyt on kasvanut sellaiseksi, aika tavalliseksi suomalaiseksi tällä läheisyysmittarilla mitattuna. Äitinsä pitää varsin suurta etäisyyttä muihin ja tiedän, mistä sekin johtuu. Sukupolvien ketju vaan on täällä monella sellainen. 


Siskoni on kyllä huomauttanut, että olen vaativa. Kuinkahan kovassa paineessa meidän miesparka on siis koko ikänsä ollutkaan tämän naisen pihdeissä..? Ei hän kovin kärsivältä ole näyttänyt, ja tuskin on suurinta osaa kaikesta yrittämisestäni edes noteerannut. Tiedätte hyvin, että kaksikymppisenä alkanut parisuhde ei ole voinut sujua auvoisasti ja helposti koko aikaa, vaikka pääosin onnellinen onkin ollut. Suhde muuttuu samalla kun itsekin koko ajan muutumme. Enemmän vielä olen yrittänyt muuttaa sitä, ja jossakin vaiheessa lukenut suuret määrät aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 


Aika paljon opin itse noina aikoina lukiessani ja voihan olla, että sitä kautta jotakin viisautta on siirtynyt muuhunkin elämään. Kaikki olemme jossakin vaiheessa huomanneet, että toista ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Luulen, että jokaiselta naiselta menee noin sata vuotta sen totaaliseen ymmärtämiseen. Miehet puolestaan eivät varmaan ymmärrä koko käsitettä. Me naiset opimme sitten vähitellen erilaisia hienovaraisia konsteja vaikuttaa asioihin. 


Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, opimme seisomaan omilla jaloillamme ja luottamaan itseemme. Opimme, että vain itseeni voin vaikuttaa, ja toinen saa olla sellainen kuin on.  Siitä alkaa paljon onnellisempi aika.

Olemme molemmat yksilöitä. Elämme yhdessä, mutta teemme kumpikin omia asioita. Ja aina välillä tehdään jotain kivaa yhdessä.


Ei kaikilla kestä yhtä kauaa oppia tätä kuin minulla. Olen ollut vuosia ihan liian kiinni kotona senkin jälkeen, kun lasten takia se ei enää ollut tarpeen. Ruuhkavuosien jälkeen itsenäiseksi oppiminen ei käynytkään käden käänteessä. Piti opetella taas lähtemään ja harrastamaan kaikenlaista. En ole yhtään hyvä siinä.


Näin kerran opiskeluaikaista ystävääni kaupungilla ja hän sanoi, että olemme mieheni kanssa kuin paita ja peppu, meidät näkee aina yhdessä. Otin tämän vähän kuin moitteena, juuri tästä epäitsenäisyydestäni. Myöhemmin tajusin, että ystäväni oma liitto oli kariutumassa ja hän saattoi sanoa sen ihan hyvälläkin, jopa kadehtien. Se kuitenkin upposi omaan pohdintaani itsenäisyydestä ja epäitsenäisyydestä. Me tosiaan kuljetaan enimmäkseen yhdessä ja tavataan ystäviäkin pariskuntina (no, harvakseltaan, mutta kuitenkin).


Toinen vuosikymmenien takainen ystävä puuskahti kerran kyllästyneensä, kun puhun niin paljon perheestä ja vanhemmista. Aloin heti varoa kieltäni ja varoin sen jälkeen aina töissäkin, etten puhu liikaa lapsistani, varoin sitä siis vuosia. En tiedä, oliko se hyvä vai huono päätös tai onnistuiko edes. Minusta oli silti silloinkin kiva kuulla muitten kertomuksia kotoaan.

Tällä mainitulla ystävällä ei ollut läheiset siteet kotiin eikä lainkaan lämpimät välit vanhempiensa kanssa, joista hän ei tietenkään myös puhunut koskaan. Puolisonsa perheestä hän kyllä piti kovasti. Meillä taas on ollut lapsuudenperheessä tiiviit ja lämpimät, mutta myös aikanaan ristiriitaiset välit. Tapaus jäi kuitenkin mieleen, ja vuosien varrella olen miettinyt, olenko liiankin kiinni lapsuudenperheessäni, kun joka lomalla menen ensimmäiseksi käymään kotona. Ensin vietiin lapsia mummolaan ja sen jälkeen ollaan käyty itse kolme kertaa vuodessa, vähintään. -Ja kahden viikon päästä tullaan muuten taas!


Tyytymätön ja kiittämätön akka. Vai aikuinen nainen. Ja onnellinen ihminen.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Variaatioita


Ihan tavallisella sunnuntaikävelyllä koirien kanssa voi nähdä kaikenlaisia houkuttelevia sienivirityksiä. Niitä ei voi ohittaa, vaan pitää äimistellä oikein takapuoli pitkällä ja kaivaa puhelinta taskusta. Mäyräkoira narun päässä ei välttämättä ole samaa mieltä moisten rumilusten kiinnostavuudesta ja kuvaaminen on sitten ihan hakuammuntaa yhdellä kädellä.


Suomumustesientä (siis niitä tuoreemman näköisiä) syötiin meillä vielä, kun olin lapsi, mutta sen jälkeen sitä ei ole kovin kelvollisena pidetty. Lähinnä kai siksi, että sitä näkee eniten tien varrella tai muuten epämääräisessä ympäristössä, jossa se imee kaikki myrkyt itseensä.


Luna päätti jäädä välillä lepäämään puun alle. Metsässä se paineli niin vauhdilla, että olisin saanut juosta perässä, jos olisin uskaltanut kipeällä polvellani. Se polvi muuten ei juuri nyt ole kipeä. Polven kivut kävellessä loppuivat, kun yksi haljennut takahammas viime viikolla puudutettiin. Vaivat eivät siis kuitenkaan keski-ikäistä jätä ja nyt on sovittuna leikkausaika sillekin hampaalle. Yönarskuttelija saa nyt kärsiä seurauksista purentakiskosta huolimatta. 


 Nämä nousevat parkkipaikan reunalta.


Käykö teille muille niin, että samat kuvat tulee usein julkaistua naamakirjan ja blogin puolella, ja parhaimmassa tapauksessa vielä instagramissakin. Ei muuten, mutta käy pitkäveteiseksi muille sosiaalisessa mediassa viihtyville. Sorry! 




torstai 19. syyskuuta 2013

Omppusouvi



Hei hei! Olen täällä vielä, vaikka päivät ovatkin hurahtaneet töissä ja illat sohvalla tai keittiössä. Sain maanantaina ystävältä pari kassillista hyviä omenoita ja olen sitten säilönyt niitä. Se on ollut aika hauskaa hommaa. Olen vasta tänä syksynä paneutunut omenansäilöntään muutenkin kuin raakana pakastaen.


Sain vinkin, että omenasosetta varten voi pehmittää omenoita uunissa pari tuntia miedossa lämmössä. Aika oli pitkähkö ja lyhyempi voisi jatkossa riittää, nämä nimittäin nousivat uunissa hauskasti kuin pannukakku ja lässähtivät sitten uunista tultuaan!


Kauhoin omenat pelliltä kannuun ja soseutin kuorineen päivineen hetkessä sauvasekoittajalla soseeksi. Ensimmäinen satsi ei tarvinnut edes sokeria, omenoitten oma makeus riitti. Toisessa satsissa oli kai happamampaa lajiketta, sillä se kaipasi lisämakeutusta; heittelin mukaan steviaa. Olin lisännyt pellille myös inkivääriviipaleita, kanelia ja vähän sitruunaa antamaan lisää makua. Pussittelin sosetta sitten pieniin pusseihin pakastimeen tulevien aamujen  viilin ja rahkan päälle lusikoitavaksi.


Yhden kattilallisen keitin hilloksi kuorineen kuutioidusta omenasta. Halusin mukaan jäävän paljon suutuntumaa omenasta, joten ei kestänyt keittää liian kauan. Mukaan tuli hillosokeria, raastettua inkivääriä ja kanelitanko. Kuutioimisvaiheessa ripsuttelin vähän sitruunaakin. Luvalla sanoen hillosta tuli  mahdottoman hyvää! Mielessä siinteli kuva Antellin ihanasta omenahyveestä, joka on oululaisten omaa herkkua. Ja onhan siitä yksi versio täälläkin.



sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Isoisän puutarhaa ja taivaslaulua



Arvaako kuvista, mitä uutta olen hankkinut viimeksi kotiin? Olen hyvin kyllä tietoinen, etteivät liinat ole mitenkään trendikkäitä tällä hetkellä, mutta ei meidän keittiön pöydän tummahko tammikaan muutu yhtään sopivamman väriseksi, joten käytän siinä mielelläni liinaa. Sitä paitsi liinalla saan haluamaani tunnelmaa harmaa-valkoiseen tilaan. 


Ja nyt se haluttu väri on tätä, se on tullut varmaan selväksi jo aikaisemmistakin postauksista. Silmä janoaa syklaamia ja tummaa violettia, kuten aina syksyllä. Kävin yhtenä aamuna keskustan Marimekossa katselemassa syksyn uutuuksia ja jäin notkumaan kangashyllyjen eteen. Ajattelin vain katsella, mitä on tarjolla, mutta tämän kankaan nähtyäni se oli pakko saada keittiöön. Muistelin että ostin edellisen parimetrisen marikankaan viidelläkympillä, ja katsoin yllättyneenä kuittia, kun tämä maksoikin puolet enemmän. Mutta on se sen arvoinen, vaikka kirpaiseekin.

Kaupungilla kulkeminen on vaarallista, kun siellä näkee kaikenlaista houkuttelevaa. Olisin löytänyt Marimekosta uuden talvitakinkin, mutta päätin sinnitellä vielä yhden talven entisellä. Kenkiä olin lähtenyt etsimään, ja niitä en tietenkään löytänyt. 


Sitten ihan muuta asiaa. Sain kirjastosta Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja luin sen melkein siltä istumalta. Tarkemmin sanoen kahdessa illassa ja yössä, kun sattui olemaan työviikko. Kirja vetäisi niin mukaansa, ettei sitä yksinkertaisesti halunnut laskea käsistään. Olette varmaan kuullut tästä oululaisen äidinkielennopettajan hienosta esikoisteoksesta.

Nuoret opiskelijat, Vilja ja Aleksi, rakastuvat ja menevät muutaman vuoden kuluttua naimisiin. Naimisiinmenolla on heille erityinen merkitys, koska he ovat vanhoillislestadiolaisia. Elämä on kaunista, ja he kokevat syvää iloa ensimmäisen lapsen syntyessä. Kirjan parasta antia ovatkin minusta kuvaukset ilosta ja äitiydestä, niistä Rauhala kirjoittaa runollisen kauniisti. Myös kuvaus uskosta ja sen tuomasta ilosta on yllättävän kaunista, se yllätti minut ei-uskovan. 


Vilja sattuu olemaan sitä sorttia, joka saa lapsen joka vuosi, jota imetys ei suojaa uudelta raskaudelta. Vähitellen hän alkaa uupua taakkansa alle. Alle kolmekymppisenä hänellä on jo neljä lasta ja kaksoset tulossa. Hän alkaa nähdä itsensä koneena, ihmisenä jonka ruumis on muiden käytössä ja muiden määräiltävänä. Hän alkaa jopa miettiä, että hänessä on tiettyä yhtäläisyyttä rakkauden ammattilaisiin, kummallakaan ruumis ei ole omassa käytössä.

En juuri tunne lestadiolaisia perheitä, täällä heitä on vähän eikä Oulusta kouluvuosilta ole jäänyt mieleen ketään kavereista tai luokalta, vaikka siellä lestadiolaisia on runsaasti. Kirja sijoittuu mielestäni Oulunsaloon, ja siellä heitä asuu paljon. Vaikka en välitäkään uskonnoista, kirja kertoo kauniisti uskosta, siionin virsistä ja kesäseuroista. Voin helposti samastua turvallisuudentunteeseen, jonka tutun virren kuuleminen tuo, onhan ikäpolveni veisannut kansakoulussa harmonin säestyksellä virsiä joka päivä. Pidän niistä vieläkin, mutta silloin harvoin kun kirkkoon menen, siellä on jo ihan uudenlaiset veisut.

Jokainen äiti voi myös samastua Viljan tunteisiin lasten saamisen onnessa ja autuudessa kuin myös ajoittaisessa epävarmuudessa ja väsymyksessä. Teksti meni jotenkin ihan nahan alle, sitä luki otsa rypyssä täysin ymmärtäen. Suosittelen lämpimästi jokaiselle äidille ja jokaiselle suomenkieltä rakastavalle. Tämä on kaunein lukemani suomalainen kirja sitten Saision Punaisen erokirjan.

Erinomaisen arvioinnin on kirjoittanut tästä kirjasta Amman lukuhetki ja Unni lukee, kannattaa vilkaista nekin.




perjantai 13. syyskuuta 2013

Omenaa, punaista ja makeaa


Kotimaiset omenat ovat tänä syksynä erityisen ihania. Olen ainakin saanut käsiini vain hyviä omenoita, ja kerrankin niitä saa kaupasta kohtuulliseen hintaan. Nämä maksavat  1.99e kilolta. Otan siis makeaa valkoista kuulasta, kaunista punakanelia ja vielä jotain kolmatta lajia, punertavaa sekin ja vähän kirpakkaa. Näitä happamampia punaisia ja vähän valkoisia pilkon sitten uunivuokaan jälkiruokaa varten. 


Satuin lukemaan Lumon blogista juttua hauskasta omenapiirakasta, jonka pohja tehtiin raaoista korvapuustiviipaleista. Idea olisi ollut ihan kokeilukelpoinen, jos olisin lukenut sen ennen kauppareissua, mutta nyt päätin tehdä jälkiruoan ilman pohjaa. Siitä tuli samalla aavistuksen kevyempi.


Omenat kuorineen sinne vaan voideltuun vuokaan, ainakin siemenet poistettuna ja pyrkimyksenä tietysti poistaa koko omenakota. Ei vaan näytä kaikilta osin onnistuneen...Tässä vaiheessa huomaan myös, että omenat piti pyörittää ennen vuokaan siirtämistä sitruunassa, kanelissa ja fariinisokerissa.


No hätä, käy se jälkikäteenkin, mutta vuokaa pitäisi sitten vähän siistiä reunoilta. Heitä joukkoon siis

½ dl fariini- tai muscovadosokeria
1 tl kanelia
2 rkl sitruunamehua

tai jotain sinnepäin, hyvää tulee joka tapauksessa.


Päälle tein pienellä tehosekoittajalla murutaikinan, jossa oli 

2 dl jauhoja 
2 dl muscovadosokeria
50 g voita

eli vähän vähemmän jauhoja ja sokeria kuin Lumon ohjeessa. Sokerin määrä saattoi olla vieläkin pienempi. 


Paistoin noin puoli tuntia 200-asteisessa uunissa. Näkyy jääneen se reunojen siistiminen vähän puolitiehen. Sopivan haaleana tämä murupaistos oli niin hyvää vaniljakastikkeen kanssa. Kylmän vaniljajäätelön kanssa kuuma omenapaistos olisi ihan syksyn huipennus!

Sopii sateiseen iltapäivään ja kynttilänvaloon.


Niin, tuli siihen päälle ripoteltua näköjään mantelilastujakin, jotka muuten sopivat oikein hyvin.


Muistatteko vielä nämä, eli pari muuta hyvää omenapaistosta täällä ja täällä. Mummo Ankan omenapiirakan aion tehdä seuraavaksi, kun jotain tarvitaan.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Lempivärejä














Se meni niin, että istuin yhtenä päivänä tavalliseen tapaan kannettavan kanssa tässä olohuoneen pöydän ääressä. Pidän tässä konttoria, eli levitän kalenterin ja muut tavarani tuohon toiselle puolen pöytää ja pidän siellä myös käytössä olevia käsilaukkuja. Siinä nyt sattui olemaan myös kukkavaasi. Ja toinen keittiössä, jonka sitten vaihdoin tähän kuvaan.

Intouduin sitten kokeilemaan Olympuksen lähikuvausominaisuuksia kukkiin ja kuten tavallista, se vei ihan mennessään. Lopputuloksena ei ole ihan yhtä pehmeä bokeh kuin Nikonin 50-millisellä linssillä, varsinkaan loittorenkaan kanssa, mutta tosi silti hyvä pokkariksi. Niin ja tarkensin nuo alkupään kuvat tarkoituksella noin, kun satun tykkäämään tuollaisista väriläiskistä.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...