Isoisän puutarhaa ja taivaslaulua

Arvaako kuvista, mitä uutta olen hankkinut viimeksi kotiin? Olen hyvin kyllä tietoinen, etteivät liinat ole mitenkään trendikkäitä tällä hetkellä, mutta ei meidän keittiön pöydän tummahko tammikaan muutu yhtään sopivamman väriseksi, joten käytän siinä mielelläni liinaa. Sitä paitsi liinalla saan haluamaani tunnelmaa harmaa-valkoiseen tilaan. 

Ja nyt se haluttu väri on tätä, se on tullut varmaan selväksi jo aikaisemmistakin postauksista. Silmä janoaa syklaamia ja tummaa violettia, kuten aina syksyllä. Kävin yhtenä aamuna keskustan Marimekossa katselemassa syksyn uutuuksia ja jäin notkumaan kangashyllyjen eteen. Ajattelin vain katsella, mitä on tarjolla, mutta tämän kankaan nähtyäni se oli pakko saada keittiöön. Muistelin että ostin edellisen parimetrisen marikankaan viidelläkympillä, ja katsoin yllättyneenä kuittia, kun tämä maksoikin puolet enemmän. Mutta on se sen arvoinen, vaikka kirpaiseekin.

Kaupungilla kulkeminen on vaarallista, kun siellä näkee kaikenlaista houkuttelevaa. Olisin löytänyt Marimekosta uuden talvitakinkin, mutta päätin sinnitellä vielä yhden talven entisellä. Kenkiä olin lähtenyt etsimään, ja niitä en tietenkään löytänyt. 

Sitten ihan muuta asiaa. Sain kirjastosta Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja luin sen melkein siltä istumalta. Tarkemmin sanoen kahdessa illassa ja yössä, kun sattui olemaan työviikko. Kirja vetäisi niin mukaansa, ettei sitä yksinkertaisesti halunnut laskea käsistään. Olette varmaan kuullut tästä oululaisen äidinkielennopettajan hienosta esikoisteoksesta.

Nuoret opiskelijat, Vilja ja Aleksi, rakastuvat ja menevät muutaman vuoden kuluttua naimisiin. Naimisiinmenolla on heille erityinen merkitys, koska he ovat vanhoillislestadiolaisia. Elämä on kaunista, ja he kokevat syvää iloa ensimmäisen lapsen syntyessä. Kirjan parasta antia ovatkin minusta kuvaukset ilosta ja äitiydestä, niistä Rauhala kirjoittaa runollisen kauniisti. Myös kuvaus uskosta ja sen tuomasta ilosta on yllättävän kaunista, se yllätti minut ei-uskovan. 

Vilja sattuu olemaan sitä sorttia, joka saa lapsen joka vuosi, jota imetys ei suojaa uudelta raskaudelta. Vähitellen hän alkaa uupua taakkansa alle. Alle kolmekymppisenä hänellä on jo neljä lasta ja kaksoset tulossa. Hän alkaa nähdä itsensä koneena, ihmisenä jonka ruumis on muiden käytössä ja muiden määräiltävänä. Hän alkaa jopa miettiä, että hänessä on tiettyä yhtäläisyyttä rakkauden ammattilaisiin, kummallakaan ruumis ei ole omassa käytössä.

En juuri tunne lestadiolaisia perheitä, täällä heitä on vähän eikä Oulusta kouluvuosilta ole jäänyt mieleen ketään kavereista tai luokalta, vaikka siellä lestadiolaisia on runsaasti. Kirja sijoittuu mielestäni Oulunsaloon, ja siellä heitä asuu paljon. Vaikka en välitäkään uskonnoista, kirja kertoo kauniisti uskosta, siionin virsistä ja kesäseuroista. Voin helposti samastua turvallisuudentunteeseen, jonka tutun virren kuuleminen tuo, onhan ikäpolveni veisannut kansakoulussa harmonin säestyksellä virsiä joka päivä. Pidän niistä vieläkin, mutta silloin harvoin kun kirkkoon menen, siellä on jo ihan uudenlaiset veisut.

Jokainen äiti voi myös samastua Viljan tunteisiin lasten saamisen onnessa ja autuudessa kuin myös ajoittaisessa epävarmuudessa ja väsymyksessä. Teksti meni jotenkin ihan nahan alle, sitä luki otsa rypyssä täysin ymmärtäen. Suosittelen lämpimästi jokaiselle äidille ja jokaiselle suomenkieltä rakastavalle. Tämä on kaunein lukemani suomalainen kirja sitten Saision Punaisen erokirjan.

Erinomaisen arvioinnin on kirjoittanut tästä kirjasta Amman lukuhetki ja Unni lukee, kannattaa vilkaista nekin.