Värikästä päivää!

Näin kauhean sateisena päivänä lätkäisen kaikki viimeiset ruskakuvani väriläiskäksi päivää ilahduttamaan! Yöllä satoi niin lujaa, että heräsimme miehen kanssa jo viideltä ihmeissämme. Ei siinä mitään, kirkasvalolamppu päälle ja kahvit turisemaan. Mikäs täällä sisällä lämpimässä. Jaetaan lehti kahtia ja käydään kumpikin omaan pöydänpäätyyn lukemaan. Kodikkaasti. Kuin olisimme jo vanhoja.


Eilinen oli ihanan lokoisa päivä. Puolentoista tunnin vyöhyketerapiassa käsiteltiin tällä kertaa selkää ja jalkoja. Samalla sain purkaa ajatuksiani ääneen ja pohtia, mistä tunne-elämän taakoista mikin tukos voisi johtua. Rauhoittava kosketus, ääni, valaistus, musiikki ja kynttiläntuoksu hivelivät aisteja ja saivat taas hetkeksi rentoutumaan ja rauhoittumaan.


Kävelin kotiin ja poikkesin matkalla ystävän luo tunniksi turisemaan. Siinä ylellisyys, josta voin vain harvoin nauttia. Eihän nykyisin voi oikein mennä yllättäen mihinkään eikä minulla ole kovin monta mahdollista paikkaakaan lähellä.

Tänä iltana tulee taas odotettuja vieraita, vanhin poika ja avovaimonsa. Taidan tehdä houkuttelevan näköisen savuporopiirakan, jonka ohjeen näin eilen Kodin kuvalehdessä. Vihreä salaatti siihen lisäkkeeksi, punaviiniä ja jälkiruoaksi mintulla ja sitruunalla maustettu mansikkakiisseli.

Mukavaa perjantaita säästä huolimatta!

My precious

On pitkä aika siitä, kun kertomuksia kuvitettiin näin. Vaati aikaa ja yritystä saada pysyvä jälki kiveen. Tehtiin sitä jälkeä varmaan muuhunkin, mutta siitä ei vaan jäänyt kovin paljon näkyviä todisteita jälkipolville.

Minun piti saada uusi lelu. Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan, ja niin kävi nytkin. Viime vuonna ostamassani Lumixissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, olen ollut siihen erittäin tyytyväinen.

Kävin kahdessa kameraliikkeessä kyselemässä. Kerroin tarpeista ja käytöstä ja minulle suositeltiin Nikon D80 ja D90-malleja. Olin alunperin ajatellut tilata netistä D60:n mutta liikkeessä olivat sitä mieltä, että siinä ei ole kovin suurta eroa Lumixiini.

Niin sitten päädyin tähän Nikonin tarjoukseen, jossa minkä tahansa toimivan kameran viedessään saa 200 eeroa alennusta. Ja sain liikkeestä kotiin uuden jännittävän lelun tutkittavaksi ja opeteltavaksi. D80 ja objektiivi AF-S DX Zoom-Nikkor IF ED 18-135mm 1:3.5-5.6G ED. Ei sano minulle paljon mitään, mutta se kuului pakettiin.

Aika painava, mutta onneksi aluksi ainakin helppokäyttöinen. Säädöt olivat pitkälle samanlaiset edellisessäkin ja ohjekirjan kanssa aion edetä.

Pöytä on katettu

Olen alkanut nyt sairauslomalla taas katsoa televisiota. Aamuisin on mukavaa lehdenluvun jälkeen siirtyä sohvalle tunniksi loikoilemaan ja nauttimaan Laakson kuninkaasta ties monettako kierrosta. Ihmiset siinä vaan ovat niin rakastettavia. Suosikkini on äiti Molly, Susan Hampshire. Ihailin häntä jo ihan kakarana Forsythen tarun Fleurina hirveän Soamesin kynsissä. Molly ja Hector ovat kivasti irti arkirealiteeteista, jotka poika Archie joutuu kantamaan heidänkin puolestaan.

Ilta alkaa sitten mukavasti neljältä McLeodin tyttärillä. Kiva seurata ihmisiä Australian luonnossa. Siellä näkyy maatiloillakin asuvan vain hyvinpukeutuneita mallimittaisia sinkkutyttöjä ja -poikia, ja mikäs meidän on täällä pimeässä lehdettömässä syksyssä heitä katsellessa.


Viideltä tavataan Ballykissangelissa, vaikka sitä olen katsonut vasta pari kertaa. Irkkumeininkiä ja maalla jälleen. Ehkä minusta on kiva katsoa hidasta ja vanhanaikaista elämää, kun olen itse kiireestä toipumassa. Ja kiva kun ei tarvitse siirtyä sohvalta kuin makaamaan toiseen päätyyn välillä niskan väsyessä.

Jossakin välissä ehtii käydä kaupassa tai syödä, kunnes voi palata katsomaan Innoa, joka alkaa olla välillä siinä rajoilla, että menee överiksi. Ohjaaja saisi ryhdistäytyä. Ei Marko sentään niin kiva ole. Sen sijaan Jaakko on: Jaakko ja maailmanvalloittajat. Jaakko Selin on jokaisessa ohjelmassaan ja Etiketin kolumnissaan vakuuttanut minut fiksun sujuvalla maailmanmiehen olemuksellaan.

Cranfordin naiset alkoi lupaavasti, mutta eilen en enää jaksanut kiinnostua siitä. Miehen seuraama Ashes to Ashes sen sijaan on jo muutaman kerran vanginnut ohikulkijan ruudun ääreen. Minulta kun Life on Mars meni kokonaan ohi. Ja Sydämen asialla perjantaisin on must, jota en jätä väliin.

Raija Puukon työt on tehty kierrätysmateriaaleista. Näyttely Suomen käsityön museossa.

Ja nämäkin kuvasin kännykällä, kuten jäljestä näkyy.

Siinäpä kaikki jännittävästä elämästäni. Kävin eilen ohjelmien välissä parissa kamerakaupassa kyselemässä ammattilaisen mielipidettä, kun sellaista ei nettikaupasta saa. Viisastuinkin paljon. Siitä innostuksesta sain taas lievästi puristavan ja ahdistavan tunteen rintaan.

Ei vieläkään passaa innostua mistään, kannattaa vaan jatkaa menneeseen maailmaan uppoutumista sohvalla. Keskittymiskykyni on sen verran olematon, että kirjoja en pysty nyt lukemaan. Ja se on ainoa asia, joka surettaa.

Rosalba ja minä

Imagine That -näyttelystä Amanda Onchulenkon Jälkiviisaus

Katsoin eilen illalla omasta hyllystäni yhden mahdottoman mukavan elokuvan: Silvio Soldinin vuonna 2000 tekemän Leipää ja tulppaaneja. Siinä nelikymppinen ja vaihtelua elämäänsä kaipaava Rosalba on lomamatkalla poikansa ja ärjyn miehensä kanssa, kun bussi yllättäen jättää hänet kyydistä huoltoaseman vessaan. Hän lähtee vihaisena liftaamaan kotiin, mutta meneekin yllättäen Venetsiaan, koska on aina halunnut käydä siellä.

Rosalba tutustuu Venetsiassa persoonallisiin, rosoisiin, pientä elämää eläviin ihmisiin, kuten Fernandoon, joka sovittaa salaa köyttä kaulaansa -ja viihtyy. Hänestä pidetään omana itsenään ja hän alkaa kukoistaa. Paluu kotiin siirtyy eikä kovin houkuttele.

Elokuva muistuttaa kovasti esimerkiksi Jim Jarmuschin leffoja, joista suosikkini on Night on Earth. Samanlaista hidasta, rosoista, omaperäistä ja aitoa kuvausta on tässäkin. Licia Maglietta on ihana Rosalba ja Bruno Ganz aina yhtä hurmaava itsensä ja vielä italiaksi. Musiikki on niin haikeansuloista kuin konsanaan Fellinillä, sielukkaasti haitarilla.

Ja vasta nyt viidennellä katselukerralla huomasin, että tämä tapahtui Venetsiassa. Koska en ennen ollut vielä itse käynyt siellä, sillä ei kai ollut merkitystä. Jos saatte tämän helmen käsiinne, kannattaa katsoa!

Tämä on silti Oulusta, taidemuseon takaa

Aurinkoinen vapaapäivä eilisen sateen ja pimeyden jälkeen oli nyt paikallaan. Sauvakävelin Eerolanlahdelle ja näin siellä yllätyksekseni kymmenen joutsenta. Se on suuri juttu! Ei niitä vieläkään kovin usein ole näkynyt. Suurin osa linnuista oli harmaita eli tämän kesän poikasia ymmärtääkseni.

Kuulin jonkun vanhemman herran lähistöllä selittävän tietävästi, että joutsenilla on vain kaksi poikasta. Olen kyllä omin silmin nähnyt tuossa Viitaniemessä uidessani joutsenperheen, jossa kahdeksan harmaata pörröistä poikasta lipui ohi äitinsä vanavedessä.

Iltapäivällä soitti työkaveri ja neuvottelimme erilaisista työnjakomahdollisuuksista. Puhelun jälkeen rintaan pisti ja verenpaine oli taas kohonnut korkeaksi. Ei siis muuta tarvitse kuin ajatella töitä, niin ruumis reagoi kybällä! Sen tekee kahdeksantoista vuoden ylikuormitus. Onneksi sen meni parissa tunnissa ohi. Ja onneksi ei tarvitse mennä sinne vähään aikaan.

Oulu-kuvan olen ottanut Lumix FZ8:llani, johon myös nuorempi poikani on iskenyt silmänsä. Kaksi muuta kuvaa on pitänyt ottaa kännykällä, se kun on aina mukana. Nyt tekee mieli jotain parempaa.

Ajattelin hankkia järjestelmäkameran ja uuden käsilaukkukameran, joka olisi aina mukana. Ja ajattelin Nikonia. Onko kokemuksia?

Yllättävän hyvä lauantai

Tämä tilkkutyö oli lehdessäkin, taisi olla kilpailun voittajia. Olisi ollut hieno jo kuvana sinänsäkin, mutta tekniikka lisäsi siihen vielä oman hohtonsa. Jos klikkaa kuvaa suuremmaksi, huomaa, miten pinnat ovat rosoisia. Se kaikki on saatu aikaan ompelukoneella kankaalle!

Tämä eksoottinen kukkaviritys oli taidokas, mutta ei puhutellut muuten suuremmin.

Värien käyttö on tässä jännittävän akvarellimaista.

Tässä on jo hohtoa!

Hohtoa oli päivässänikin! Korkean verenpaineen takia en lähtenyt viikonlopuksi suunnitellulle reissulle Kotkaan enkä uskaltanut osallistua pihatalkoisiinkaan. Mutta nojailin haravaan ja juttelin pari tuntia naapureitten kanssa. Saatiin nauttia aurinkoisesta säästä, vaikka oli luvattu sadetta.

Oli kiva tutustua vähän paremmin nuoreen naiseen, jota olen tähän asti nähnyt vain ohimennen. Naisten kanssa pääsee niin helposti puhumaan syvällisiäkin asioita, kun kemiat sopivasti kohtaavat. Myöhemmin grillin äärellä tapasimme toisenkin naapurin, vasta eläkkeelle jääneen ihanan sielukkaan opettajan, jonka kanssa keskustelu elämästä ja taiteesta (!) jatkui vielä kolmisin.

Ihmeitten aika ei siis ole ohi, olen niin kaivannut ihmisiä ja keskustelua. Ensin puhuin Eickan ja myöhemmin Merin kanssa, sitten parin muun ystävän kanssa puhelimessa. Miehen kanssa en kovin paljoa puhu vieläkään.

Yllätykset jatkuivat. Nuorempi Poika oli kutsunut illaksi talon täyteen ystäviään synttäreiden viettoon. Se ei sentään ollut yllätys, vaan sovittu juttu. Tapa on jatkunut, vaikka hän on asunut jo kaksi vuotta omillaan. Nuoripari tuli iltapäivällä ruokakassien kanssa tekemään enchiladoja uuniin. Minä olin jo aamulla väsännyt jälkiruoaksi Sacher-kakun. Juomathan vieraat toivat tuttuun tapaan tullessaan.

Minun oli määrä lähteä 'karkuun' siskon luo, mutta jääminen kotiin veti sittenkin pitemmän korren. Oli tosi hauskaa tavata näitä tuttuja nuoria aikuisia. Kuuntelin erittäin kiinnostuneena varsinkin muutaman valokuvausta aktiivisesti harrastavat miehen vinkkejä ja kokemuksia järjestelmäkameroista. Olen nimittäin hankkimassa sellaista eikä tuttavapiirissäni ole muita harrastajia.
(Kuvassa on ehkä kuokkavieras ja jonkun lemmikki? Tai koiran lempilelu, Röhkypossu.)

Istumme miehen kanssa illan keittiössä, kun emme halunneet häiritä, mutta niin vain sinne alkoi kertyä sakkia ympärille. Laskin välillä kymmenen poikaa istumassa ja seisomassa ympärillä. On myös aika hauskaa, että illan musiikiksi kelpasi talon levyhyllyn anti, bluesia, Jimi Hendrixiä, CCR:ää, Everlastia.

Puoliltaöin sakki oli jo painunut Poppariin jatkamaan iltaansa ja me jäimme koiran kanssa väsyneinä mutta onnellisina siivoamaan ja laittautumaan yöpuulle.

Imagine

Perjantaiaamun aloitus pitkässä vyöhyketerapiassa, rauhallisessa ympäristössä läsnäolevan ja levollisen ihmisen seurassa hiveli sielua. Keskustelu kuului pakettiin ja poislähtiessä nautin vielä kupin yrttiteetä. Tapaamme tästä lähtien viikottain.

Lounaalla tapasin kaupungilla pitkästä aikaa siskoni ja saimme päivittää kuulumisiamme. Siinä on toinen sielua hivelevä asia: puhua rauhassa siskojen kanssa. Kuulla toisen ajatuksista ja elämästä. Meni niin monta vuotta välillä, kun lapset ja arkielämän pyöritys veivät kaikki voimat ja ajan, mutta ei tapaamisten sopiminen vieläkään helppoa ole. Itse asiassa kenen tahansa kanssa pitää sopia tapaamisista allakka kädessä.

Menimme yhdessä katsomaan Käsityön museon Imagine That -kansainvälisen tilkkutyökilpailun töitä. En ollut uskoa silmiäni: eivät muistuttaneet lainkaan perinteisiä tilkkutöitä, vaan olivat puhdasta taidetta.

Osa teoksesta Vedenalainen odysseia, Emile M. Belak

Napsimme kuvia kännyköillämme, minkä kerkesimme samalla kun onnesta huokaillen ihastelimme töitä. Näitä tulee jatkossa lisääkin, jos nyt vähän epäselviä. Nyt pitää saada sellainen viiden Mp puhelin!

P.S. Lisää kuvia Merillä.

Tämän päivän Tuulen viemää

Kuva: BRENDAN MCDERMID (Eikö muuten ole hirveä häkkyrä päässä?)

Pojan avovaimo antoi katsottavaksi vasta hankkimansa Sex and the City -elokuvan. Oli ihanaa katsoa sitä rauhassa tänään iltapäivällä, kun kesällä en millään saanut lähdettyä elokuviin.

Olen tietysti nähnyt sarjan silloin joskus, katsonut kesäuusinnatkin . Olen nauttinut New Yorkista, muodista ja rahasta, ja naisen elämästä ilman normaalia perhe-elämää. (kateellisena, koska itse olen pökäissyt naimisiin jo kaksikymppisenä). Ja ihmetellyt samalla näiden jo aikuisten naisten infantiilia suhtautumista elämään ja ihmissuhteisiin, miten he eivät opi mitään.

Elokuvasta en tiennyt, mitä odottaa. Ja siksi kai se yllätti niin myönteisesti. Tai luin kyllä ensin, mitä Sooloilija kirjoitti siitä kesällä.

Naiset olivat tosiaan vähän vanhentuneet, viisastuneet ja jopa asettuneet. Pidin heistä, he olivat kuin vanhoja tuttujani. Kestävä parisuhde tuntui lopultakin olevan mahdollista, he uskalsivat sittenkin lähteä siihen.

Tiivis keskinäinen ystävyys ja välittäminen oli sydäntälämmittävää ja täytyy sanoa, että siitä olin vilpittömän kateellinen heille, kuten kaikille muillekin televisio- ja elokuvaystävyksille. Omat ystäväni kun ovat hajallaan kuin varpusparvi ja tapaamiset täytyy sopia pitkällä tähtäyksellä kalenterin kanssa.

Nauroin monta kertaa ja itkin vuolaasti lopussa. Katsokaa itse, miksi. Sanoo siis nainen, joka on itse joutunut kosimaan, muuten en olisi vieläkään naimisissa.

Miehiä on moneen makuun, sehän taas nähtiin. Kaikki miehet olivat symppiksiä. Minusta Steve oli ihana, mutta tässä elokuvassa, oikeasti myös Big näytti varsin inhimilliseltä.

Hello, gorgeous!

Telakalla

Sairauskertomus jatkuu edelleen. Aamupäivällä en enää töissä kestänyt huonoa oloa ja puristusta rinnassa. Työterveyteen en saanut aikaa, joten menin pyytämään terveysasemalta, jos ottaisivat sydänfilmin. Ajattelin sitä, kun nykyisin puhutaan, että naisten sydänoireilu on erilaista kuin miehillä, epämääräistä.

Oli muuten ensimmäinen kerta minulle, kun makasin verhojen takana päivystyksessä. Sydämessä ei onneksi näyttänyt olevan mitään isompaa, mutta paine oli korkea, kuten koko alkuviikon. Ystävällinen tuttu lääkäri jututti pitkään, vaikka en hänen alueelleen kuulukaan, ja antoi hyviä vinkkejä jatkoon.

Lepoloma alkoi siis taas, kolme viikkoa eteenpäin, kunnes on aika työterveyslääkärille. Sitten mietitään, mitä oikeasti pitää tehdä.

Kiitän lämpimästi teitä kaikkia kommenteistanne ja ehdotuksistanne. Toisten tuella on suuri merkitys näissä asioissa. Itse kun vähättelee ja ajattelee helposti vain kuvittelevansa oireet tai ainakin liioittelevansa. Juuri nyt sattuvat läheisimmät työkaverinikin olevan lomalla, ne joiden kanssa olen tottunut asiani jakamaan.

Ei ole muuten helppoa saada tilattua aikaa, kun hakee apua itselleen. Joka paikkaan on pitkä jono, vähintään kuukausi. Tutulle ja asiantuntevalle vyöhyketerapeutilleni sain ajan sentään jo perjantaiksi, hänellä olen käynyt stressihoidossa aikaisemminkin. Maksaa paljon, mutta on sen arvoista.

Tämä laivanhylky kellui Kallavedessä

Kremppa-rock

Pokkitörmältä

Viihdyn nyt ilmeisen hyvin valittajan roolissani. Ehkä tarvitsen tätä johonkin. Valitanpa siis vielä vähän lisää.

Stressiherkkä kroppa kehittää värssyn kerrallaan, se on jo aikojen kuluessa huomattu. Keski-iässä olen alkanut oireilla myös iholla ja viime vuosina saanut jos jonkinlaisia omituisia läiskiä, jotka ovat hävinneet vyöhyketerapialla. Nyt en olekaan pariin vuoteen muistanut sitä hoitoa, hm.

Ainolanpuiston viimeistä väritystä ennen talvea

Jo ensimmäisenä kylpyläiltana huomasin kuutamoaltaalta tullessani olevani kauttaaltaan punaläiskäinen. Äkkiä huoneeseen antihistamiinia ottamaan. Arvuuttelin syyksi klooria, saippuaa, kuuma-allasta, liian kovaa suihkua, saunaa. Reilun tunnin kuluttua punoitus alkoikin laskea.

Muutaman päivän kuluttua kävimme Eickan kanssa illalla kuntosalilla ja menimme sitten heille saunomaan. Samanlainen koholla oleva urtikaria nousi kaikkialle muualle paitsi kasvoille. Näytti muuten kauhealta, ihan kuin olisin ollut psoriasis-liiton mallikuvastosta. Antihistamiinilla meni sekin parissa tunnissa ohi.

Erittäin hitaasti alkoi raksuttaa. Muistin, että tänä syksynä aina hautoessani kipeää niskaa kuumalla Paras ystävä -kaurapussilla olen saanut tarkkarajaisen voimakkaasti kutiavan punotuksen. Ja siten tietysti joutunut luopumaan tästä hyvästä rentoutuskonstista. Juuri kun olin ostanut uuden isomman pussin!


Hierojani on huomautellut kesästä asti, että selän iho muuttuu oudon turvonneeksi ja punaiseksi hieronnasta. Rintaliivien kaaret alkavat myös illalla kutittaa sietämättömästi ja jättävät koholla olevat kaarijäljet ihoon (joita raavin koko illan).

Olin kuullut kylmäurtikariasta eikä tarvinnut kauan hakea tietoa, kun selvisi, että on olemassa kuuma- ja paineurtikariaakin. Antihistamiini on ainoa hoito kumpaankin. Itse epäilen syyksi stressiä ja ehkä lääkkeitä.

Tänään töissä kellon ympäriltä iho alkoi kutittaa ja punottaa. Kysyntä ylitti taas reilusti sen, mitä olisin ehtinyt ja jaksanut tehdä. Ehdin ajatella ajan varaamista vyöhyketerapiaan ja työterveyteen, mutten vielä ehtinyt soittaa.

Mitähän ruumiini yrittää kertoa minulle?

Eipä laulata

Menin töihin aamulla hieman jännittyneenä, pelon kouraisu sydänalassa, ja siellä se pysyi koko päivän. Viikko näytti täydeltä, mutta ei mahdottomalta. Ihan entinen tilanne, jolle ei tietenkään kukaan ole voinut tehdä mitään. Sen sijaan oli odoteltu, että minäkin olen paikalla ja yhdessä loppuviikosta järjestelemme työnjakomme, kun saamme puoli naista lisää. Tämä on jäytänyt minua koko loman ajan.

Nimenomaan johto oli ilmoittanut työterveyshoitajalleni hänen ehdotettuaan kokoontumista, että homma on hoidossa. Meille viesti oli, että jakakaa työt keskenänne. Johtamisesta ja johtajuudesta ei juuri voida tässä siis puhua.

Se puoli uutta työntekijää menee kahden muun paljon suuremman ylikuormituksen purkamiseen, kuten on ollut tarkoituskin. Minun pitää yrittää järjestää itselleni jotain muuta.

Kun yritin puolenpäivän aikaan tehdä pinoa sijaiselta rästiin jääneitä paperitöitä pois alta, puhelin soi taukoamatta. Sain tehdä töitä, että ääni pysyi rauhallisena enkä sanonut jotakin ärtynyttä ja rumaa, kun kehtaavat häiritä! Rinnasta kouristi ja tiesin, että paine on korkealla. Lisää lääkettä poskeen vaan. Jos huominen jatkuu samalla tavalla, en jää hankkimaan infarktia.

Onneksi mies haki neljäksi kotiin, söimme ihanaa lohta ja teriyaki-vihanneksia ja painuimme molemmat taas päiväunille. Niiden voimin sain lyhennettyä lopultakin jo monta viikkoa sitten ostamani hyvin istuvat pitkät housut. Jotain hyötyä töihin menosta aina on!

Kuvattu Oulun Hupisaarilla

Sumujen sillalla

Oulussa vanhempien luona oli viime viikolla yksi aito sumupäivä, jolloin höyryt eivät haihtuneet vielä puoleenpäivään mennessäkään. Lähdimme aamulla miehen kanssa kävelemään Patosillan yli Hupisaarille.

Oulussa oli monin paikoin enemmän lehtiä puissa kuin täällä meillä. Tässä joenrannassa osa oli vielä vihreänäkin. Mittarissa oli asteita tasan yksi ja sen oli näköistäkin! Kostea, kylmä sumu olisi kastelllut nopeasti ja saanut paikallaan seisoskelijan äkkiä palelemaan.

Patosilta oli lapsena ja nuorena vakiojoenylityspaikkani. Ja on edelleen, kun vanhemmat asuvat sen kupeessa. Sillan yli pääsi keskustaan, missä oli kaikki jännittävä, Tuiran puolella vain asuttiin ja käytiin koulua. Tosin siihen aikaan asuttiin puisissa omakotitaloissa eikä niissä isoissa betonirumiluksissa, joita koko kaupunginosa on nykyisin täynnä.

Huomenna menen töihin kolmen viikon lomailun jälkeen. Täytyy myöntää, että jännittää. Tiedän palaavani samaan härdelliin, mistä lähdin. Ja tiedän, että nyt minun täytyy itse alkaa järjestää ja jaksaa vaatia jotakin muuta. Jaloillani voin äänestää ainoastaan kotiin, muualla ei tällä alalla ole sen rauhallisempaa ainakaan sadan kilometrin säteellä.

Loma on tehnyt tehtävänsä ja olen rauhoittunut vähäsen. En ole tehnyt juuri mitään ja viime viikkoa lukuun ottamatta aika on sumun peitossa. Olen lukenut 3/4 kirjaa ja katsonut ehkä kaksi elokuvaa. Työkäyttöön ostetut mustat housut odottavat edelleen lyhentämistä. Ehkä huomenna, tai sitten vien ne ompelijalle. Kokemuksesta tiedän, että töihinmeno virkistää ja saa taas veret kiertämään.

Tohelointia tietojenkäsittelyosastolla

Otin syyslomaviikolla 118 valokuvaa, joita olen eilisestä asti vähin erin Picasalla käsitellyt. Päästyäni äsken homman loppuun onnistuin jotenkin hävittämään ne kaikki. Siellä ei ole mitään kumoa-painiketta. Kirvelevän pettymyksen ainoana lohdutuksena alkuperäiset löytyivät edelleen omista kuvatiedostoista.

Nämä kuvat ovat viime syksyltä

No, nyt sitten yritin kolmeen kertaan tuoda niitä alkuperäisiä kuvia uudelleen käsiteltäväksi, kun yhtäkkiä ne käsitellyt latautuivat esille jostakin piilosta. Kyllä tämän tekniikan kanssa saa kokea jatkuvia yllätyksiä! Ei ihme, että päivä on mennyt tuttuun tapaan päänsäryssä.

Iloa tuo sentään pikkukoira, jonka isäntäväki lähti ristelylle. Epeli on juoksutettu ulkona jo kahteen kertaan ja puolihuomaamatta mekin miehen kanssa juoksimme ylämäetkin kuin vettä vaan. Että jotain hyötyä tästä liikunnallisesta lomasta on ollut.

Ehkä huomenna onnistun jo tuomaan tännekin muutaman kuvan.

Elämää elämään

Tervehdys taas, kotona ollaan! Oli ihanaa olla vähän aikaa pois kotiympyröistä. Pari päivää kylpylässä sen jälkeen kierros kotikonnuilla teki hyvää. Suoraan sanottuna teki hyvää olla myös pois netin ja koneen ääreltä. Tai ei ihan kokonaan: veimme nimittäin vanhemmilleni vanhan tietsin ja opetimme heitä käyttämään sitä.

Alkuviikosta tutustuimme kävellen Kallaveden rantoihin, mukavassa syysauringossa. Aamut sai aloittaa ylellisesti menemällä heti kahdeksaksi tyhjälle kuntosalille ja vasta tunnin treenin jälkeen aamiaiselle. Rauhallisen venyttelyn jälkeen ehti ottaa päivän ensimmäiset päiväunet. Illan päätimme lillumalla poreissa ja uimalla ulkoaltaassa kuutamossa. Oli muuten aika kiva kokemus!

Nukuin yhtenäkin päivänä kolmet päiväunet. Harrastin kyllä kolmea liikuntaakin. Olin selvästi kummankin tarpeessa. Kuopiossa oli kiva pyörähtää kaupungilla yhtenä päivänä, siellä on aina jotenkin rento tunnelma.

Tiistaina Ouluun päin ajellessa poikkesimme Iisalmen kauppahalliin kahville. Söin siellä yhden parhaista leivonnaisista ikinä, vastaleivotun kahvikupin kokoisen mustikkakukon vaniljakastikkeen kanssa. Ja minä olen syönyt erinäisiä leivonnaisia! Oli pakko ostaa laatikollinen kukkoja tuliaisiksikin. Reseptiä eivät antaneet, vaikka kinusin, mutta taikinassa oli kuulemma ruis- ja ohrahauhoja.

(Kuva Ruokamaailman sivulta)

Varis lentää lomalle

Me kaksi varista lähdemme nyt huomenissa ajelemaan syyslomalle sukulaisiin. Lopen uupuneina lomailemme ensin pari päivää kuopiolaisessa kylpylässä. Tarkoituksena on kävellä, uida, saunoa ja käydä kuntosalilla, noin niin kuin aluksi. Ja syödä jonkun muun tekemää ruokaa. Toivottavasti siellä on hyvät aamiaiset!

Voi olla, että loppujen lopuksi lojumme vain päivät porealtaissa ja höyrysaunoissa, joita siellä toivottavasti myös on, ja nousemme ylös vain mennäksemme illalliselle. Varasin toki myös kasvohoidon itselleni.

Viikolla jatkamme matkaa Ouluun tapaamaan vanhempia ja siskon perhettä. Tämä perinne on jatkunut kaksikymmentä vuotta: koulujen syys- ja kevätlomilla olemme lähteneet lasten kanssa mummolaan. Ja edelleen sinne pitää päästä kolme kertaa vuodessa lomilla käymään, nyt sentään vain kahdestaan.

Joten aurinkoista syysviikkoa kaikille, palaillaan perjantaina!

Taas on jo perjantai!

Aurinkoisen keskiviikon jälkeen torstai jäi minulla jotenkin hämäräksi. En muista kunnolla, mitä tein enkä lähtenyt edes ulos. Aamupäivällä raidoitin kai tukan ja iltapäivän istuin luultavasti tässä koneella kuvia käsitellen ja blogeja lukien, samoin illan. Miksi ihmeessä tuntuu, että se on väärin?

Nyt olen värkännyt kuvien kanssa jo tarpeeksi. Kuluneet kaksi viikkoa ovat merkinneet rauhaa ja hiljaiseloa. Tai ensimmäisellä viikolla oli niin huono olo, että se vain piti tarpoa läpi. Tämä toinen viikko on ollut jo parempi.

Alan nyt vasta huomata, miten rajoittuneeksi elämäni on vähitellen mennyt, kun kaikki energia on mennyt työssäkäymiseen. Meillä ei käy enää lasten ohella ketään. Emme itse käy missään. Vapaa-aikana täytyy ulkoilla, koska viikolla ei jaksa. En pysty lukemaan kirjoja. Tekeminen tahtoo jäädä kesken, jos saan edes aloitettua. On vaikea kirjoittaa käsin. On vaikea aloittaa. On vaikea keksiä, mitä panee päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille.

Alkaa kuulostaa vakavalta. Ensi viikolla lomaillaan kuitenkin ensin kylpylässä ja sitten sukulaisissa, joten siitä saan vaihtelua tähän kotoelämään. Ja sitten alkaakin työt.

Harjoittelin pyöräreissullani kuvaamista vastavaloon. Säädin valkotasapainon -1:en ja käytin vastavalosuojaa. Olen hiukan rajannut ja terävöittänyt joitakin kuvia. Minusta terävöittäminen on näissä liikaa? Vertailun vuoksi laitoin yhden kuvan t i i r a i l u u nkin.

Jos on vinkkejä ja mielipiteitä, otan erittäin mielelläni vastaan!