Pasta puttanesca

Se tavallinen tarina taas täysistä työpäivistä, tiukoista työtilanteista ja blablablaa. Huomattavan paljon helpompaa on silti nyt mennä aamulla töihin, kun on nukkunut tarpeeksi, on ihanan valoisaa ja saa kävellä osan matkasta. Kestää paljon paremmin sen hyytävän kylmän vastatuulenkin, kun aurinko nousee ja miettii, kehtaako jo kaivaa aurinkolasit kassista.

Käyn joka aamu ostamassa lounasruoaksi K-marketista ison kana-caesar -salaatin, jossa on mehevät lihat, hyvää parmesaania, kunnon krutongit ja aito kastike. Ihmeen hyvää valmissalaatiksi. Ja tällaisella viikolla en tietenkään jaksa yhtenäkään päivänä tehdä illalla ruokaa. Kerran syötiin pakasteesta viikonlopulta jäänyttä curry-palsternakkakeittoa (ohje täällä). Se olikin erittäin maukasta. Tänään piti umpiväsyneenä ajaa kotiin kaupan kautta ja nauttia tohtori Ötkerin pizzaa, regressioruokien ykköstä. 

Siksi tekeekin ihan hyvä välillä herkutella kotiruoalla edes silmillään, vaikka kuvilla Spaghetti Puttanescasta eli kotimaisittain Ilotytön pastasta. Olen joskus napsinut kuvat ennen pastan tarjoilua ja unohtanut sitten julkaista ne. Kaikki tuntevat tämän peruspastan, jonka nimi on luultavasti tullut siitä, että sen ehtii raapaista kasaan nopeasti kaapista aina löytyvistä aineksista. Ohjeen löytää vaikka täältä.

Rakkauden korkein aste

Kirjakaupassa sattui vasta silmään kivalta vaikuttava pokkari, Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni. Tarina on sinänsä tuttu:  saksalainen nuori mies tapaa suomalaisen Pian, rakastuu ja muuttaa tämän kanssa Suomeen. Kirjassa kuvataan kesää viisitoista vuotta sitten, kun he ovat menossa naimisiin. Ja kerrotaan suomalaisista, tulevan vävypojan  rakastavin, mutta kujeilevin silmin. Mainittakoon, että Eilenberger on myös kulttuurihistoirioitsija.

Kirjaa on mainittu hulvattoman hauskaksi, mutta ei se ihan Roman Schatzin iltapäivälehtikolumnien tasolle yllä. Ehkä eniten hihitin lukiessani tätä:

Aulis ja Pirkko, suomalaisen vaimoni vanhemmat, näyttävät päässeen jo hyvin lähelle sanattoman harmonian tilaa, jonka Suomessa katsotaan edustavan rakkauden korkeinta astetta, sillä sikäli kun minulla on ollut tilaisuus heitä havainnoida, he eivät enää puhu keskenään lainkaan. Heidän arkensa luistaa leppeästi ja ääneti kuin kelkka lumessa. Tuollainen totaalisen yhteisymmärryksen tila, joka käsittää myös täydellisen, pitkälle kohteliaisuuden tuolle puolen ulottuvan tietoisuuden toisen toiveista ja liikkeistä, on tietysti ajateltavissa vain silloin, kun jaettu arki on yksinkertaista ja säännöllistä -asiaintila, jota suomalaiset yleensä pitävätkin suuressa arvossa. 

Pohjolan metsissä hengissä pysyminen on sinänsä jo suuri haaste, ei siinä tarvitse enää piruetteja pyörähdellä, saati kehitellä hienosyisiä yksilöllisyyksiä tai muuta turhanaikaista sälää. Ei, miehen ja vaimon elämänympyrät limittyvät suomalaisessa rakkaudessa toisiinsa ikuisesti itseään toistavalla säännöllisyydellä kuin raidat Marimekon paidassa.

Mitäpä tuohon lisättävää. 

ilottelua

Hyvää huomenta!

Täällä ainakin on lupaavan kirkas helmikuinen talvipäivä. Raotin peittoa aamulla vain varovasti kahdeksan aikaan, kun havaitsin kirkasta valoa. Liiankin kirkasta yöllä alkaneen päänsäryn vaivaamille aivoilleni. Piti vähän totutella ensin ja laskea keittiössä kaihdin suodattamaan liikoja säteitä pois. Viime viikon työrasitus sinä oireilee vieläkin, ja tiukat niskalihakset. 

Tänään otetaan hiihtoloman alkajaisiksi entiseen tapaan suunnaksi Oulu ja ajellaan sinne tapaamaan sukulaisia ja nauttimaan paikoista ja maisemista. Yhtään ei haittaa, että luvassa on aurinkoista pikkupakkasta ja hyviä kelejä. Hiihtämään en sentään tähtää, mutta ehkä pääsen kävelylle joen ja meren rannalle tai vaikka mökille. Ja tietysti kaupungille kiertelemään suosikkipaikkojani.

Reipasta ja raikasta viikkoa teille kaikille!

Tässä on kollaasin pohjana se ensimmäinen ja ainoa orkideani. Ei olekaan tullut julkaistua kovin montaa kuvaa siitä. Mutta tässä niitä pilvin pimein, vähän leikittynä. Kukkaparka itse on ilmaissut selkeän vastalauseensa hoitajalle/sijoituspaikalle/viikottaiselle upottamiselle/jollekin tuntemattomalle tekijälle ja kuivattanut kukkavartensa pystyyn.

Keskiviikon kelmeät kuvat

Saatoin tänään lähteä töistä vähän aikaisemmin kaupungille hakemaan olohuoneen pöydän päälle tilattua lamppua. Olemme jo kolmatta viikkoa odotelleet sitä, mutta eipä se ole haitannut, kun ei ole siinä koskaan ennenkään lamppua ollut, vain kynttiläkruunu. Kahden ison ikkunan takia puute ei ole ollut ihan kamala kestää.

Aika monen kirosanan ja pitkähkön justeeraamisen jälkeen valaisin saatiin kuin saatiinkin sopivalle korkeudelle ja kiinni kattoon. Se näyttää juuri siltä kuin kuvittelinkin ja on aivan sopivan kokoinen, yksinkertainen ja eleetön. Valoa tulee sopivasti eikä se häikäise pöydässä istujia. Ehkä saan loppuviikosta hiukan siivottua ja otettua kuvan siitä.

Kansalaisopiston kolmannessa kerroksessa käsityöluokan edessä on iso taulu, jota on ehkä käytetty painokankaiden valmistuksessa jonkinlaisena alustana tai jotain vastaavaa. Siinä on ylösalaisin hauskannäköisiä seeprakuvioita, jotka valokuvasin, käänsin ja tein niistä kuvia.

Jos tunnistat seeprat omiksesi, ilmoittaudu! Olisi hauska tietää, kuka on osannut tehdä näin elävänoloisia eläimiä.

Kaikki on myrkkyä

Veriseitikki, lohisieni vai mikä?

Tupakka on myrkkyä, alkoholi on myrkkyä, huumeet on myrkkyä ja läski on myrkkyä, kuten Eppu Normaali lauloi vuonna -79.  Nyt on hemmetti soikoon kaikki ruokakin jo myrkkyä, jos lehtiä uskoo. Joka viikko julkaistaan pieniä tutkimuksia tai mielipidekirjoituksia milloin mistäkin, joka todetaan samantien vahingolliseksi.

Pieniä karvalaukkuja suolasieniksi, ei paha, paitsi suola.

Mielipiteillä on myös vahva voima, ja ruoasta on tullut keino osoittaa olevansa jotakin mieltä. Ennen sanottiin, että vaatteet on mun aatteet, mutta nyt voi sanoa myös, että ruoka on mun aatteet. Ruoan ekologisuus ja luonnonmukaisuus on tässä vahva suuntaus, ja se on sentään järkevää, eikä sekoita kenenkään päätä.

Ei, ei , ei tätä: täynnä sokeria ja tyhjiä kaloreita!

Mutta mitä voi syödä, jos kannattaa välttää lihaa, kanaa ja maitotuotteita liian paljon energiaa kuluttavina ja saastuttavina, puhumattakaan eläinten oikeuksista? Kalanviljelys saastuttaa, mutta kukaan ei ole vielä nostanut meteliä sentään muun kuin tonnikalan syönnistä.

Pensaspapuja: kyllä.

Terveydestä on tullut meille tärkeä asia ja ajatus ravinnon vaikutuksesta terveyteen on kiistaton. Mutta kun mikä milloinkin on kuitenkin todettu jossakin vahingolliseksi, paitsi ehkä luomuvihannekset, vihreä tee ja tofu, jos osaa käsitellä ne oikein, niin mihin uskoa?

Kokojyväpasta ja parsakaalipesto: kyllä.

Vanhempani ovat elossa. Äiti on kuusihenkisestä sisarussarjasta ja isä seitsemänpäisestä, siinä sodan melskeissä syntyneitä tai lapsuutensa viettäneitä. Isän vanhin sisko kuoli rintasyöpään viisikymppisenä, mutta veljet porskuttavat hyväkuntoisina eteenpäin hyvää matkaa yhdeksääkymmentä käyden. Äidin nuorin veli on vasta  kuusikymmentäviisi.

Possua ja aurinkokuivattuja tomaatteja ym., hyvää.

Kaikki ovat syöneet ihan mitä vaan on ollut tarjolla vuodesta 1925 alkaen nykypäivän yltäkylläisyyteen asti. Kenelläkään ei ole edes mitään merkittäviä pitkäaikaissairauksia, jos nyt verenpaineita ja nivelrikkoja ei lasketa, ja on siellä parilla viinankin kanssa ollut ongelmia. Mutta hengissä ovat ja toimintakykyisiä ja pitkissä liitoissaan jokainen.

Ruokaisa salaatti: kyllä.

Mitä tästä opimme,
myrkyille paamme toppimme.
Nyt kaikki veisaamaan,
myrkkyjä syödä ei saa maan.


Myrkkyä ei syödä saa,
myrkkyä ei syödä saa,
myrkkyä ei syödä saa,
kyllä Eppujen kanssa on paljon hauskempaa.

P.S. Meillä syödään nyt kumminkin huomenna rohkeasti mozzarellaa ja avokadoa jogurttikastikkeessa uuden karppileivän kanssa (1g hh /viipale), metsämiehen leikkeitä juuresten ja puolukkasurvoksen kera. Jälkiruokana on syntistä Ben & Jerry's jäätelöä, johon en valitettavasti voi ahnetta lusikkaani upottaa.

Syksy tulee, lehdet lakastuu

Syksy tulee, lehdet lakastuu
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
kevät saapuu ja jengi rakastuu
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu.

http://lyricstranslate.com

Näin laulaa Paleface viime vuonna ilmestyneellä levyllään Helsinki - Shangri-La. Soitan sitä usein keittiössä ruokaa laittaessa. En välttämättä ole samaa mieltä kaikista asioista, mutta pidän levystä hirveästi. Olen pitänyt muistakin. Tässä vielä Karavaani kulkee.

Mutta meillä jatkuu vielä kesäloma, ja se tietää lisää tätä viimetipan remonttia. Eteinen on nyt tyhjennetty, iso seinäpeili, taulut ja naulakot irrotettu, seinät pesty...Ja nyt pitäisi tarttua kohta telaan ja pensseliin. 

Sitä ennen olen pessyt vaahdolla sohvasta Vilman lempipaikan kahteen kertaan ja valmistanut kolmen ruokalajin lounaan etukäteen. Mistä tämä tekemisen puuska on yhtäkkiä tullut? Olen tosin kerännyt voimia koko vuoden, niin että energiaa on kyllä, parinkymmenen kilon verran ylimääräistäkin. Ehkä se on vaan sitä, että muutos on pitkästä aikaa saatu liikkelle, iso pyörä pyörähtänyt käyntiin, kuten meillä töissä on tapana sanoa.

Saa nähdä, saanko maalauksen jälkeen eteisen muuten suunniteltua ja toteutettua sellaiseksi kuin haluan.

Kimurantti suhde

Istuin aamulla nojatuolissa kannettava sylissä lukemassa muitten kirjoituksia ja kulkeuduin kirjallisuusaiheisiin blogeihin. Omasta elämäntilanteestani ja näkövinkkelistäni ihmettelin, miten joku jaksaa kirjoittaa pitkiä pohdintoja jostakin kirjasta ja esitellä sitä perinpohjin. Tiedän hyvin, että muutama vuosi sitten olisin voinut itsekin tehdä niin.

Kirjat ja kirjallisuus on koko ikäni ollut ykkösharrastukseni. Siitä lähtien, kun opin lukemaan, tai vähän sen jälkeen, rupesin käymään Oulun kaupunginkirjaston lastenosastolla. Patosillan yli vaan ja heti oli Ainolanpuistossa, missä iso ja pelottavanruma kirjasto- ja museorakennus sijaitsi. Lapsena pelkäsin nimittäin yläkerran maakuntamuseon pimeää lapinkotaa.

Osa Vilja Kerolan teoksesta

Kirjasto oli ihana paikka, ja mitä löytöjä sieltä tekikään! Tiina-sarjan ja Viisikot ovat varmaan kaikki ikätoverit lukeneet. Hienoja löytöjä teki tosin myös mummolan vintiltä, jossa oli kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi kuuden lapsen jäljiltä kirjoja, pokkareina enimmäkseen. Sieltä ahmin varhaisteininä W. Somerset Maughamin Kirjavaa huntua ja muuta vuosisadan alun paljon kevyempääkin kirjallisuutta. Vintti tuntui lapselle olevan ehtymätön 1900-luvun alkupuolen aarreaitta.

American Dinerista Tampereelta

Vanhoja poikakirjoja tuli luettua myös serkkupojan kaivettua niitä esille. Interparrat opintiellä esimerkiksi kertoi pojista, jotka olivat lähteneet vapaaehtoisina sotaan kesken lukion. Hengissä selvinneet palasivat sitten kouluun suorittamaan puuttuvat opinnot ennen ylioppilaskirjoituksia. Kirja oli erikoinen ja vanhahtavuudessaan hupaisa luettava 60-luvulla.

Kotona ja sukulaisten kirjahyllyistä riitti myös luettavaa. Tammen keltaisen kirjaston klassikoita oli pitkä rivi, ja muun viihteen puuttuessa kirjaan tarttumiseen ei ollut mitään kynnystä. Meillä kaikki olivat nenä kirjassa. Välillä tapeltiin siitä, kuka tekee kotityöt.

Kirjatoukkuus ei näy mitenkään täällä blogissa. Sitä ei siis enää ole. Luen nyt hitaasti, valikoiden, ja vähän. Luen erilaisia blogeja ja lehtiä, ja katson televisiota ja elokuvia. Hylkään nopeasti kirjan, joka ei kiinnosta tarpeeksi. Jos viidenkymmenen sivun jälkeen vielä ihmettelen, mistä tässä on kysymys, jätän loput lukematta. 

Nautin siitä, että minun ei tarvitse. Ei tarvitse. Pitkään sinniteltyäni kunnollisesti pitää-elämää, olen voinut hellittää ja luopua monesta ennen itsestään selvästä.asiasta. Ei tarvitse lukea kaikkia kirjoja, joita lehdissä hehkutetaan, vaikka siinä menettäisikin monta iloa. Ei tarvitse siivota keittiönkaappeja läpi kerran vuodessa eikä uusia ikkunantiivisteitä syksyisin. Ei vaihtaa keväällä multia kukkiin eikä kasvattaa niitä oikeastaan enää ollenkaan. Ei tarvitse käydä jumpassa ja sauvakävelyllä viisi kertaa viikossa. Ennen kaikkea ei tarvitse käydä kokopäivätyössä.

Olen niin paljon suorittanut viime vuosikymmeninä, etten enää halua tehdä sitä. Lopulta luin kirjojakin kuin hullu. Ahmin niitä niin paljon ja nopeasti, etten edes muistanut juonta kunnolla jälkeenpäin. Yritin parantaa pahaa oloani hakemalla iloa uusista kirjoista, musiikista ja elokuvista. Samalla tuli kuitenkin täytettyä kuppi ääriään myöten täyteen.

Nyt voin antaa itseni rauhassa liehua turhuuden turuilla ja leimautua ihan miksi vaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Blogissakin voin tehdä, mitä haluan, vapaaehtoisesti ja iloiten tekemisestäni. Voin toistaa itseäni toistamasta päästyäni, kuten tässäkin kirjoituksessa tulen tehneeksi.

Voi olla että on mennyt lapsi pesuveden mukana ja voisin yrittää palauttaa takaisin muutamia tarpeellisiksi osoittautuneita käytäntöjä. Ikkunat voisi ehkä edelleen pestä kerran vuodessa ja joka päivä voisi ehkä pyrkiä liikkumaan yli puoli tuntia ulkona. Ja sauvakävelyn voi aloittaa uudestaan edes muutaman kerran viikossa, vaikka kotona onkin koira. Askelten säästämisen sijaan niitä voi alkaa kerätä.

Ja kirjoja voi taas lukea, vähän.

Nyt on yöpöydällä Kate Mortonin Paluu Rivertoniin, jossa kahdensadankaan sivun jälkeen ei ole vielä tapahtunut oikein mitään. Pat Conroyn Etelän tuulet, kolme Markku Ropposen dekkaria ja Anthony de Mellon Havahtuminen odottavat korkkaamattomina, mutta niillä ei ole kiirettä. Kirjastosta saan tilattuna pian Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Jos en tykkää, vien pois.

Voiton vievät nyt kuitenkin Anna, Sara, Gloria ja Vogue, jonka pitkästä aikaa ostin.

 ***

Kuvissa on palloja Ikeasta. En voinut itselleni mitään, oli vaan saatava nämä herkulliset, langalla päällystetyt pallot. En edes tykkää koriste-esineistä, mutta sittenkin.

Mtäh?

Miten tässä nyt näin kävi? Että minuun iski flunssa tai joku vastaava tauti,  inhottava yskä ja  raskas hengitys ja oikein kuumeen kanssa. Tuli ihan puun takaa, juuri kun olen leuhkinut, etten ole sairastanut näitä moneen vuoteen. Tauteja on ollut kyllä paljon liikkellä ihan lähiympäristössäkin.

Saa nähdä paranenko huomisen aikana, aion nimittäin jäädä kotiin.

Kuvan veistos: Seppo Viikilä.

Ihmetyttää kummastuttaa

Sen vielä ymmärrän, että kun tilaa jenkkisängyn, johon saa joka väliin valita kaiken itse, sitä aletaan rakentaa norjalaisessa pikkukylässä vasta tilauksen mukaan. Sitä saa sen takia odottaa pari kuukautta. Sama koskee autoa, joka sekin tilataan jokaiselle erikseen valituilla herkuilla ja jota  odotetaan nyt kuumeisesti kolme kuukautta.

Mutta kun ostan rillit maahantuojan esittelystä, luulisi että niitä on sentään edes jossakin  muutamat valmiina. Luulisi jopa, että maahantuojalla olisi jossakin autotallissa edes pieni käteisvarasto, muutakin kuin ne yhdet esittelymallit kutakin. 

Nyt odotan jo kolmatta viikkoa. Linssit ovat kyllä saapuneet optikolle. Voiko olla, että jossakin lombardialaisessa pikkukylässä alkaa Giovanna vääntämään muovia meikän tilauksen mukaan. Kun kyse on ihan tavallisista silmälaseista, eikä niihin tilattu mitään erikoisvarusteluja, kuten sateentunnistimella varustettuja pyyhkimiä tai peruutustutkaa, sisäänrakennetusta navigaattorista puhumattakaan. Eikä kyse ole mistään estrovertin näyttäytyjän erikoismallistosta, vaan tavallisista suomalaisenkin emännän nenälle istuvista vakiokakkuloista. Väri on kyllä  komian viininpunainen. No ehkä sitten viikon päästä.

Henrietta Hassisen kuvien ihailijana kokeilin päällekkäisvalotusta. Otin kuvia syntymäpäiväruusuista, joitten olin antanut kuivua maljakkoon.