Pakko päästä

Tänään oli viimeinen vapaapäivä, ja minnekä muualle sitä mentiin kuin Vilman kanssa sieneen. Siellä vierähtää helposti toista tuntia eikä edes huomaa mäkiä tai muita esteitä. Kun vietti vie.


Kuvan kehnäsienet olen poiminut jonakin aikaisempana syksynä, sillä nyt ei kehnäsieniä ole löytynyt kuin muutamia sieltä täältä. Sen sijaan lähimetsissämme on isohaperon juhlakausi meneillään.

Ja niitä kyllä löytyi niin nyt kuin aikaisemminkin. Tein viime pyhänä isohaperoista muhennosta purjon ja paprikan kanssa ja maustoin sen kevyesti rakuunalla ja Kippari-kermalla. Täytyy sanoa, että oli vietävän maukasta!

Muuten olen ollut ihan muissa maailmoissa sen Gabaldonin uusimman kirjan kanssa. Yöllä piti ihan riuhtaista itsensä takaisin 1700-luvulta ja paneutua nukkumaan omaan sänkyyn tänne 2000-luvulle. Ja nyt on vielä jaksettava olla päivät töissä, ennen kuin pääsee jatkamaan.

Kolmevuotias kaunotar

Luna täyttää tänään kolme vuotta, siis poikani koira. Synttärisankari kuulemma toivoo lahjaksi 46 tuuman LED-telkkaria, mutta jos ei sitä saa, niin sitten vaikka mäykkärimuroja koirakaupasta. Niitä ja jotain muuta kivaa viedään, kun mennään kaffelle illalla.

Iso ilo tuosta pienestä eläimestä on ollut ja hyvin tärkeä siitä on meille kaikille tullut. Kun emme miehen kanssa kumpikaan mitään koiraihmisiä ennen olleet, on meidän asenteemme koiria kohtaan muuttunut eniten ja sen myötä avautunut tämäkin maailma. Ja siis lopulta johti siihen, että piti viime vuonna saada omakin koira. Luna kun välillä  viikonlopun hoidossa oltuaan lähti aina kotiin.

Tästä pikkukoirasta on kasvanut rauhallinen ja tuumaileva aikuinen. Se nuuskii hitaasti ja perusteellisesti ulkona joka korren, mutta pääsee kyllä vauhtiin, kun mennään metsään ja hihna irrotetaan. Vilman kanssa ne juoksevat hurjaa ympyrää vuorotellen toisiaan takaa ajaen. Ja jos hetkeen ei koiria näy, tulevat ne kuitenkin pian kutsusta paikalle, ja aina, kun taskua kaivetaan. Perso herkuille on hänkin!

Sieniretkellä Luna on kuitenkin se, joka seuraa polulla heti takanani ja pysyttelee muutenkin näkyvillä. Vilma seikkailee jossakin syrjäpoluilla, mutta tulee viimeistään kolmannesta kutsusta.

Valonpilkkuja tihkusateessa

Kummasti alkaa reisistä taas löytyä lihaksia, kun kyykkii joka päivä sienimetsässä. Jos ei muuta, niin isohaperoita on sateen jälkeen noussut metsiin ihan kiitettävästi. Matosetkaan eivät ole usein ehtineet vielä  sienestäjän edelle. Luin jostakin, että kehnäsienet olisivat tänä vuonna jääneet kokonaan välistä, mutta kyllä täällä on ainakin muutamia meheviä nuoria yksilöitä löytynyt.

Viikonloppuvieraat ilahduttavat ja rytmittävät vaihteeksi tekemisiämme. Sade vähän myös. Siispä lauantai sopii mitä parhaiten kaupunkikierrokseen, pieneen shoppailuun ja ulkona syömiseen. Hyvin.

Eilen tein iltapalaksi Pastanjauhajilta tosi hyvää sienipiirakkaa, johon käytin vasta poimittuja tatteja. Samassa postauksessa oli myös kesäkurpitsa-fenkolisalaattia, joka oli aivan kerrassaan mainion makuista! Sitä aion tehdä vastakin. Näitten lisäksi katoin pöytään vielä savusiikaa ja luumukirsikkatomaatteja.

Jälkiruokana oli Aikun Apfelstrudelia ja jäätelöä. Se oli hyvää, vaan pieni varoituksen sana on sanottava. Ensinnäkin siitä tulee ISO, puoli annostakin voisi riittää. Toiseksi ei kannata leikata kuumana, lehtitaikina hajoaa käsiin. Kolmanneksi se on seuraavana päivänä oikeastaan parhaimmillaan ja silloin se on jo niin superhyvää, että sen voi hotkaista yhdeltä istumalta. Niin että kannattaako :§

Mää mitään kuvia muistanut ottaa, kun ruvettiin syömään. Hiukan viilennetty mäyräkoiraviini eli Longue-Dog sopi oikein hyvin näitten kanssa.

Kuva lainattu

Lauantai-illan huumaa tarjoaa Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjan seitsemäs kirja Luiden kaiku. Sain sen käsiini vasta nyt. Kuudennen kirjan  piti aikoinaan olla jo viimeinen, ja nyt nainen kirjoittaa kuulemma jo kahdeksatta! Niin monitaitoinen unelmamies kuin Jamie Fraser onkin, niin ei kai hänkään voi sentään ikuisesti elää?

Vai voisiko?

Viiniä lukuunottamatta kaikki kuvat Luostarinmäeltä.

Kello raksuttaa vapaapäivää

Kun on viettänyt sadeyön jälkeistä vapaapäivää kotona, käynyt koiran kanssa toista tuntia talsimassa märässä sienimetsässä ja sen jälkeen nukkunut makeasti päiväunia, voi hyvin katsella tällaisia rauhallisia kotikuvia menneiltä ajoilta.Voi melkein kuulla koivuhalkojen rätinän uunissa ja kellon raksutuksen seinältä.

Päivä on ollut rauhallinen senkin takia, että nettiyhteys ei ole toiminut koko päivänä. Aamulla piti soittaa pojalle töihin, että ilmoittaa minut nopeasti kansalaisopiston Flow Gymnastics-ryhmään, ja juuri se penteleen ryhmä olikin peruttu kokonaan! Juuri kun olin löytänyt mieleiseltä kuulostavan liikuntamuodon näitten perinteisten rinnalle.

Nämä kuvat ovat tietenkin Luostarinmäeltä.

Tiedätkö, mikä on pataluha? Se on tuo lieden päällä oleva olkinen rengas, jonka päälle pyöreäpohjainen rautapata lasketaan pöytään nostettaessa. Opin tuon vasta tänä kesänä museokierroksilla. Ihmettelinkin aina ennen, miksi padat olivat ennen noin epäedullisen pyöreitä, ettei niitä voi nostaa edes pöytään ilman että keikahtaa.

Sohvalta

Sataa, siispä vietän illat töitten jälkeen television ääressä. Ei minusta muulloinkaan ole työpäivän jälkeen mihinkään, mutta sateella on vähän vähemmän huono omatunto. Curry-kasvispaistoksen jälkeen alkoi sopivasti Doc Martin, tuo ihanan yrmy ukko, jota tekee mieli rutistaa. Sitä mielii myös muutama kylän nainen, muun muassa apteekkari, se jolla on tukikaulus. -Tukikaulus muuten tekee kenestä tahansa naurettavan näköisen. Muistatte varmaan komisario Beckin omituisen naapurin ruotsalaisesta dekkarisarjasta. Luoja varjelkoon sellaiselta siis.

Tein viikonloppuna piirakkaa pensasmustikoista. Niin makeita ja hyviä kuin ne raakana syötynä ovatkin, ei maku piirakassa ollut aito mustikkapiirakan maku. Vai oliko vika Lindahlsin uudessa kevyessä turkkilaisessa jukurtissa? Kun siitä oli otettu rasva pois, se ei enää ollut niin hyvää kuin ihana turkkilainen jukurtti muuten on. Muistutti aika paljon kevytkermaviiliä.

Olen aikamoinen tyhjäpää. Luen illalla vain lehtiä, jos en siis katso telkkaria. Virkkaan  sentään hartiahuivia uusista Puro-langoista. Värit Luumupuu ja Kaarna ovat suorastaan pakottaneet taas tekemään jotakin. Olisi kiva vaan olla taitavampi.

Hulluus iskee taas

Kattokaa nyt! Ihan itkettävän ihania tatteja, kauden aloittajat. Eilen löytyivät ensimmäiset ja tänään vähän lisää. Viikko sitten saimme ensimmäiset torvisienet, mutta uusia ei ollut vielä noussut, ehkä kuivuudesta johtuen.

Mutta nyt, kun viime yönä satoi oikein kunnolla, oli  lämpimässä ilmassa keskipäivään mennessä noussut nopeasti uusia pieniä tatteja. Löysimme myös kesän ensimmäiset kehnäsienet vasta nyt, nekin juuri maasta työntyneitä. Muutama pieni isohaperokin osui silmään.

Tein sunnuntailounaalle alkupalaksi munakasrullaa, jonka täytin paistetuilla tateilla, kinkulla, sipulilla ja suippopaprikalla. Maustoin seoksen desillä makeaa chilikastiketta sekä mintulla, basilikalla ja timjamilla. Kyllä oli maukasta. 

(Vink. Linkissä on Sirpa Hasan munakasrulla, jonka mukaan tein pohjan. Ohjeen savulohitäytteinen munakasrulla on myös kokeiltu ja on erinomainen brunssitarjottava varsinkin sen valkosipulisen porkkanaraasteen ja paahtoleivän kanssa.)

Kaupan kautta kotiin

Perjantai on ollut rento päivä, kuten kuuluukin, kevyt töissä ja mukavan viileä. Tukka hyvin ja sitä rataa. Sen kunniaksi annoin illalla itselleni luvan syödä vähän suklaata ja kahvipullaa, plus vielä sitä Liidelin ihanaa maustettua rahkaa. Koko purkillisen. 

Ja juuri sen päälle sattui naapuripihassa olemaan grilli-ilta pihveineen ja kylkiäisineen, ja meni siinä oluen kera muutama sipsilastukin. Ja kivaa oli!

Onneksi on talvi tulossa ja saa pukea paljon vaatteita päälle. Sieltä alta ei pari kahvipullaa näy niin selvästi.

Tuoksuja ja tunteita

Aamulla on kiva valita tuoksu päivän, asun ja mielialan mukaan. Aurinkoiseen  ja kuumaan kesäpäivään kaipaa erilaista kuin sateiseen syksyyn tai talvipakkaseen. Töihin ei järki-ihminen yleensä kai laittaisi mitään, mutta juuri siinä heittää sitten tyhjää.

Viime kesän tuoksu oli Versacen Versone, ihanan raikas ja pirskahteleva sekä sopivan särmikäs. Sitä edellisinä kesinä olen käyttänyt Dolce ja Gabbanan Light Blueta ja  Oscar de la Rentan kesätuoksuja. Hellettä helpottamaan olen tuoksutellut Blu Mediterraneon Mirta di Panareaa. 

Tänä kesänä haistelin ja etsin, mutten oikein keksinyt sopivaa. Alennusmyynnistä ostin sitten Diorin Addict2:ta, joka on kevyen naisellinen ja hiukan ohut, toisin kuin minä. Sitten mies toi matkoiltaan tuota Acqua di Gioiaa ja siinäpä oli kesätuoksu minun makuuni: raikas, merellinen tuulahdus, mutta sopivasti naisellista ja houkuttelevaa sykettä. Tosin se tuoksuu vain kevyesti, vaikka suihkuttelen aamulla ihan reippaasti.

 

Kylkiäisenä oli kaupasta annettu kaksi kokeilupulloa miesten Acqua di Gio:a. Mies on nyt töihin lähtiessään käyttänyt sitä ja minä olen kuolannut ihanan tuoksun perässä. Se on suorastaan pökerryttävän hurmaava ja raikas! -Siis meidän mies...

Niin ja ne tunteet. Tekee vaan mieli kiroilla koko ajan!

Tämänkertainen houkutus

Sesongin leivonnainen on marjapiirakka, joten pitihän sitä leipaista. Vähän olen yrittänyt rajoittaa koko leipomista meidän kahden hengen taloudessa, jonka ehdoton pullahiiri olen minä. Napsin vähän kerrallaan useita kertoja päivässä, jos hyvää on tarjolla. 

Sellainen vika touhuissani on, että innostun aina uusista ohjeista. Joskus voisi olla järkevää katsella vanhoja tuttuja ja moneen kertaan hyväksi koettuja reseptejään. Jotka muuten ovat kirjoissa ja kansissa siististi lajiteltuna. On vaan niin paljon houkuttelevaa hyvää tarjolla lehdissä ja blogeissakin!

Tämänkertainen Mustikkamurupiirakan OHJE on suoraan elokuun Olivia-lehdestä. Siinä kerrotaan, että mustikkapiirakka on kotoisin Yhdysvalloista. Tämä taikina on iso ja pehmeä jukurtin ansiosta ja siis helppo levittää vuokaan. Oma iso Pentik-vuokani  ei ollut sittenkään tarpeeksi suuri, vaan piirakasta tuli aika paksu minun makuuni. Kannattaa siis tehdä tämä uunipellille. Paistoaikakin riippuu paksuudesta.

Pohja:
3 munaa
2,5 dl sokeria (vähensin tuon puoli desiä ja sittenkin oli aika makeaa)
150 g sulatettua voita
2 dl maustamatonta jogurttia, piimää tai maitoa
6 dl vehnäjauhoja (täysjyvää tietysti)
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
Päälle:
5 dl mustikoita
2 tl perunatärkkelysjauhoja
Muruseos:
50 g voita
1 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja (laitoin itse 1 dl kaurahiutaleita ja vähän vehnäjauhoja)

- Sekoita munat ja sokeri. Lisää sulatettu ja jäähdytetty voi ja jogurtti.
- Sekoita vehnäjauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri keskenään ja lisää jauhoseos taikinan joukkoon nopeasti puuhaarukalla sekoittaen.
- Vuoraa korkeareunainen noin 25 x 35 senttimetrin kokoinen suorakaiteen muotoinen vuoka leivinpaperilla. Kaada taikina vuokaan ja levitä tasaiseksi.
- Sekoita perunajauhot ja mustikat ja levitä pohjataikinan päälle.
- Mittaa muruseoksen ainekset kulhoon ja nypi ne sormin murumaiseksi. Ripottele muruja mustikoiden pinnalle.
- Kypsennä 175-asteisessa uunissa 40–45 minuuttia. Anna jäähtyä ennen tarjoilua ja leikkaa sopivan kokoisiksi annospaloiksi.

Kokeilin piirakan kyytipojaksi tällaista Dr. Oetkerin valmista vaniljakastiketta korkeassa purkissa. Pidin mausta, ei ollut ollenkaan liian makeaa ja sisälsi aitoja vaniljansiemeniä. 

Nuorempi poikani maisteli piirakkaa sunnuntaina. Oli ihan ookoo, mutta   parhaan mustikkapiirakan tekee silti Bailu-Riitta, sanoi. Enpä voinut kiistää, hyvää se onkin ja monta kertaa olen  saanut maistaa. Siinä tulee muropohjan päälle  mustikoita, sokeria ja purkillinen kermaviiliä.

Mies kyllä tykkäsi tästäkin!

Tyyppejä aukion laidalta

...voi, jäi varmasti silitysrauta päälle...ja unohdin tuoda maitoa...

...katsokaa tytöt minua, täältä pesee...

...apua, nyt se näki...

...anna edes muutama euro...

*

Nämä ja monta muuta mielenkiintoista hiipparia löytyvät Turun linnan Nunnakappelista. Ne on veistetty puusta Suomessa 1300-luvulla. Ei pahan näköisiä, ollenkaan.

Huone oli 1500-luvulla katolisen Katariina Jagellonican hartaudenharjoituspaikkana, sitä ennen linnanherran ruokasali. Katon tähtiholvirakenteet ovat aikojen saatossa romahtaneet.

Tässä vielä Pyhä Yrjänä ja lohikäärme 1500-luvulta

Lieden ääressä (päätön kokki)

Tämän linnan museossa ei ole ollenkaan keskitytty sotimiseen, mistä napsahtaa sille heti täydet pisteet!  Se on ainoa vierailemani vanha linna missään maassa, jossa olen nähnyt keittiöitä. Jossakinhan on pitänyt joka talossa olla tilaa valmistaa ja säilyttää ruokaa isolle määrälle ihmisiä, mutta näitä arkisia toimintoja ei ilmeisesti ole pidetty niin kauhean tärkeinä esitellä.

Inhosin lukiossa historiaa sen takia, että siinä puhuttiin vain valtioista ja rajoista ja sodista. Aina kun kirjassa olisi kerrottu jotakin ihmisten elämästä ja siitä, millaista oli elää arkipäivää kyseisenä aikakautena, kappaleen yli hypättiin. Opettajan viesti oli siis, ettei sillä ole väliä.

On sillä väliä. Se on juuri se, mikä saa mielenkiinnon syttymään ja mielikuvituksen laukkaamaan: ihmiset ja arkielämä. Sen jälkeen vasta voi alkaa miettiä laajempia juttuja, kuten aikakauden poliittista vääntöä ja valtataisteluja, ja kuka hallitsi milloinkin.

Tämä alempi näistä keittiöistä on sisustettu hieman uudenaikaisemmilla välineillä. Saattaa hyvin kuvitella tänne touhukasta naisväkeä siisteissä vaatteissa leipomaan leipää ja nisua ja puuhailemaan lieden äärellä.  Näissä huoneissa on jotakin hyvin lämmintä ja kodikasta.

Noita alimman kuvan seinällä roikkuvia pannuja vähän ihmettelin, lienevätkö munkkipannuja?

Lainaan tähän paloja linnan opaskirjasta: 

"Linnan eteläsiipeen kaivon viereen rakennettiin 1300-luvulla keittiöleivintupa...Tämän herrainkeittiön käyttö lakkasi 1550-luvulla...Ruoanlaitto siirrettiin esilinnan puolelle, ensin keittotupiin ja sitten vähitellen valmistuviin keittiöihin.

Renessanssihovin aikaan linnassa ruokaili päivittäin yli 600 henkilöä. Ravinto oli leipävaltaista, kalaa syötiin runsaasti ja olutta kului paljon. Ruokaa tarjoiltiin neljään eri pöytään eli kestitysryhmään.

Herttuan ja hovin pöydässä syötiin rukiista herrainleipää ja tuoreita vehnäsämpylöitä. Lampaan- ja porsaanliha sekä eläinten kielet oli tarkoitettu vain hoviväelle, samoin savustetut ja taikinakuoreen leivotut kalaherkut. Paras olutlaatu oli herrainolut, jota hoviväkeen kuuluvat joivat jopa viisi lirtaa päivässä.

Ruoan ja juoman laatu heikkenivät siirryttäessä voudin ja aseväen sekä palvelijoiden pöytiin. Palvelusväki sai lesejauhoista leivottua renkileipää sekä kuivattua tai suolattua lihaa ja kalaa. Juomana oli laimea ruokaolut."

Eikö Suomessa syöty lanttua ja naurista aina ennen? Kai sitä nyt jotakin  kasvikunnan tuotteita käytettiin? Vai eikö niitä vain mainita, kuten nykyisinkin tehdään, kun nimetään  ruoka proteiinilähteen mukaan.

Ja piti ihan tarkistaa wikistä, että peruna tosiaan tuli meillä käyttöön vasta 1700-1800-lukujen vaihteessa.

Messutalo

Sisäänkäynti tähän messupihaan on hiukan erikoinen, ulkomuuri on hyvin paksu ja ovi tiivis. Mutta kun sisään pääsee, avautuu silmien eteen omalaatuinen, osittain rapattu kivitalo. Jotain ainutlaatuista tässä arkkitehtuurissa on, ja voi uskoa sen kestävän hyvin aikaa, jopa satoja vuosia.

Ikkunan puuttuminen julkisivusta häiritsee hieman, mutta ei tietenkään ole mikään ihme, vaikka näin suuritöistä taloa ei messujen avautumiseen mennessä ihan valmiiksi ole saatukaan.

Taloa on rakennettu poikkeuksellisen hitaasti: rakennus on polkaistu alkuun jo 1200-luvulla ja vähitellen vuosisatojen varrella rakennettu lisää. Tämä nykyinen ulkoasu ja muun muassa tuo kuvan ylin kerros on viimeistelty 1500-luvulla. Tähän ei moni muu messutalo yllä!

Mutta ei yllä muut talot samaan neliöissäkään, lieneekö kukaan ihan tarkkaan edes perillä tämän  massiivisen rakennuksen neliöistä ja kuutioista. Mutta annamme plussaa näistä ikkunoista! Ne siivilöivät kauniisti valoa. Ja paksut seinät leveine ikkunalautoineen saavat kuolaamaan kateudesta.

Näitten tilojen lämmittämiseen ei muutama ilmalämpöpumppu riitä, joten jokaisessa huoneessa on oltava oma takka. Tämä tulisija myötäilee onnistuneesti menneitten vuosisatojen takkoja, mutta moitimme puutteellista suojausta. Äkkiäkö tuosta kipinä lentää kuivalle puulattialle -joka  taas on poikkeuksellisen kaunis ja aidosti kuluneen näköinen.

Kiitämme tätä erityisen kaunista olohuonetta, joka on selvästi saanut vaikutteita  vanhoista keskiaikaisista linnoista. Siksi sitä sanotaankin keskiaikaiseksi kuninkaansaliksi. Ristiholvattu katto ja goottilaiset ikkunat ovat yksinkertaisuudessaan suorastaan itkettävän  ihania. Ja tuo lattia...

Talon saniteettitiloja moitimme ankarasti. Autenttisuuden ei tarvitsisi mielestämme sentään ulottua mukavuuslaitoksiin. Kaakelointi on jokseenkin ankeaa. Puinen istuin voi monesta tuntua miellyttävältä ihoa vasten, mutta epäilemme mallia hieman epämukavaksi, ja epähygieeniseksi, hyh. Minkäänlaista lämmitystä ei tilassa myöskään ole. Ikkunasta ja ovesta puhumattakaan.

Talon pesutilat on hämmästykseksemme piilotettu niin hyvin, ettei messuvieras vahingossakaan näe mitään ihmisten tai pyykin pesuun tarkoitettua tilaa tai välinettä. Ihmettelemme!

Talon rouvan makuuhuoneen vieressä on Katariina Jagellonican 1500-luvun tyyliä mukaileva vaatehuone. Kyseiseen tyyliin kuuluu vielä tangot katonrajassa pukujen ripustamiseen. Tässä tilassa mahtuu nukkumaan myös vaatehuollosta vastaava palvelija, mitä pidämme erittäin hyvänä ideana.

Talon portaikkoja moitimme. Ilman messuvieraita opastavia nuolia niihin eksyisi helposti. Porraskäytävien valaistusta on myös painotettu ehkä hieman liikaa tunnelmavalaistuksen puolelle. Talo on myös lievästi ilmaistuna sokkeloinen.

Keittiötilat talon alakerrassa ovat viehättävät ja idylliset. Täällä kelpaa keitellä puuroa lapsille, kestitä vieraita ja turista tuopin äärellä! Keittiöihin ehkä palaamme myöhemmin sisustuksen yhteydessä jossakin toisessa postauksessa.

Talon kellarista löytyy muutama pelottava ovi, joiden epäilemme johtavan viinikellariin,  kuntokeskukseen ja ehkä kotiteatteriin, mutta varmuuden vuoksi emme suosittele niiden avaamista niitä ilman isäntäväkeä. Tuonne ei haluaisi vahingossa jäädä lukkojen taakse.

* 

Kuvat ovat tietenkin Turun linnasta viime viikolta.