Madame Butterflysta Peppi Pitkätossuksi?

Tämän tulppaanin nimeäisin Madama Butterflyksi, joka on yksi kauneimpia ja tunteellisimpia kuulemiani oopperoita. (Kaikille tuttu näyte tässä.) Kuvassa taas on varsinainen kiehnääjäkukka, tosin herkkä sellainen, anelee oikein hellyyttä ja huomiota. Eikö ole paljonpuhuva kuva? 

Kukka on  vähän niin kuin minä ennen kotona, meidän mies kun ei vapaaehtoisesti juuri huomiotaan jakele, paitsi koiralle. Ja minä olen tietysti tyytymätön ja kiittämätön akka, kun sellaista ruinaan. On aika tavallista, että toinen haluaa läheisyyttä ja toinen välttää, minkä ehtii. Nämä kaksi löytävät aina toisensa. Mutta kun minulla on vain tämä yksi elämäni mies, niin haluan, että minua katsotaan silmiin eikä väistellä katsetta. Olen sanonut hänelle, että haluan suoraa kontaktia, sillä katseen välttelystä tulee ajatus, että toisella on jotakin salattavaa. Minusta on normaalia, että huoneeseen tulija katsahtaa toista silmiin (ja hymyilee) eikä tuijota sukkiinsa.

Nyttemmin olen lopettanut sen kiehnäämisen turhauttavana ja samalla kaiken muunkin yrittämisen tämän liiton eteen, ja oikeastaan nyt menee paremmin, ellei suorastaan hyvin. Mieskin on sitä mieltä. On paljon tyytyväisempi olo, kun ei odota sellaista, mitä ei voi saada. Meidän mies nyt on kasvanut sellaiseksi, aika tavalliseksi suomalaiseksi tällä läheisyysmittarilla mitattuna. Äitinsä pitää varsin suurta etäisyyttä muihin ja tiedän, mistä sekin johtuu. Sukupolvien ketju vaan on täällä monella sellainen. 

Siskoni on kyllä huomauttanut, että olen vaativa. Kuinkahan kovassa paineessa meidän miesparka on siis koko ikänsä ollutkaan tämän naisen pihdeissä..? Ei hän kovin kärsivältä ole näyttänyt, ja tuskin on suurinta osaa kaikesta yrittämisestäni edes noteerannut. Tiedätte hyvin, että kaksikymppisenä alkanut parisuhde ei ole voinut sujua auvoisasti ja helposti koko aikaa, vaikka pääosin onnellinen onkin ollut. Suhde muuttuu samalla kun itsekin koko ajan muutumme. Enemmän vielä olen yrittänyt muuttaa sitä, ja jossakin vaiheessa lukenut suuret määrät aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 

Aika paljon opin itse noina aikoina lukiessani ja voihan olla, että sitä kautta jotakin viisautta on siirtynyt muuhunkin elämään. Kaikki olemme jossakin vaiheessa huomanneet, että toista ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Luulen, että jokaiselta naiselta menee noin sata vuotta sen totaaliseen ymmärtämiseen. Miehet puolestaan eivät varmaan ymmärrä koko käsitettä. Me naiset opimme sitten vähitellen erilaisia hienovaraisia konsteja vaikuttaa asioihin. 

Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, opimme seisomaan omilla jaloillamme ja luottamaan itseemme. Opimme, että vain itseeni voin vaikuttaa, ja toinen saa olla sellainen kuin on.  Siitä alkaa paljon onnellisempi aika.

Olemme molemmat yksilöitä. Elämme yhdessä, mutta teemme kumpikin omia asioita. Ja aina välillä tehdään jotain kivaa yhdessä.

Ei kaikilla kestä yhtä kauaa oppia tätä kuin minulla. Olen ollut vuosia ihan liian kiinni kotona senkin jälkeen, kun lasten takia se ei enää ollut tarpeen. Ruuhkavuosien jälkeen itsenäiseksi oppiminen ei käynytkään käden käänteessä. Piti opetella taas lähtemään ja harrastamaan kaikenlaista. En ole yhtään hyvä siinä.

Näin kerran opiskeluaikaista ystävääni kaupungilla ja hän sanoi, että olemme mieheni kanssa kuin paita ja peppu, meidät näkee aina yhdessä. Otin tämän vähän kuin moitteena, juuri tästä epäitsenäisyydestäni. Myöhemmin tajusin, että ystäväni oma liitto oli kariutumassa ja hän saattoi sanoa sen ihan hyvälläkin, jopa kadehtien. Se kuitenkin upposi omaan pohdintaani itsenäisyydestä ja epäitsenäisyydestä. Me tosiaan kuljetaan enimmäkseen yhdessä ja tavataan ystäviäkin pariskuntina (no, harvakseltaan, mutta kuitenkin).

Toinen vuosikymmenien takainen ystävä puuskahti kerran kyllästyneensä, kun puhun niin paljon perheestä ja vanhemmista. Aloin heti varoa kieltäni ja varoin sen jälkeen aina töissäkin, etten puhu liikaa lapsistani, varoin sitä siis vuosia. En tiedä, oliko se hyvä vai huono päätös tai onnistuiko edes. Minusta oli silti silloinkin kiva kuulla muitten kertomuksia kotoaan.

Tällä mainitulla ystävällä ei ollut läheiset siteet kotiin eikä lainkaan lämpimät välit vanhempiensa kanssa, joista hän ei tietenkään myös puhunut koskaan. Puolisonsa perheestä hän kyllä piti kovasti. Meillä taas on ollut lapsuudenperheessä tiiviit ja lämpimät, mutta myös aikanaan ristiriitaiset välit. Tapaus jäi kuitenkin mieleen, ja vuosien varrella olen miettinyt, olenko liiankin kiinni lapsuudenperheessäni, kun joka lomalla menen ensimmäiseksi käymään kotona. Ensin vietiin lapsia mummolaan ja sen jälkeen ollaan käyty itse kolme kertaa vuodessa, vähintään. -Ja kahden viikon päästä tullaan muuten taas!

Tyytymätön ja kiittämätön akka. Vai aikuinen nainen. Ja onnellinen ihminen.