Pasta puttanesca

Se tavallinen tarina taas täysistä työpäivistä, tiukoista työtilanteista ja blablablaa. Huomattavan paljon helpompaa on silti nyt mennä aamulla töihin, kun on nukkunut tarpeeksi, on ihanan valoisaa ja saa kävellä osan matkasta. Kestää paljon paremmin sen hyytävän kylmän vastatuulenkin, kun aurinko nousee ja miettii, kehtaako jo kaivaa aurinkolasit kassista.

Käyn joka aamu ostamassa lounasruoaksi K-marketista ison kana-caesar -salaatin, jossa on mehevät lihat, hyvää parmesaania, kunnon krutongit ja aito kastike. Ihmeen hyvää valmissalaatiksi. Ja tällaisella viikolla en tietenkään jaksa yhtenäkään päivänä tehdä illalla ruokaa. Kerran syötiin pakasteesta viikonlopulta jäänyttä curry-palsternakkakeittoa (ohje täällä). Se olikin erittäin maukasta. Tänään piti umpiväsyneenä ajaa kotiin kaupan kautta ja nauttia tohtori Ötkerin pizzaa, regressioruokien ykköstä. 

Siksi tekeekin ihan hyvä välillä herkutella kotiruoalla edes silmillään, vaikka kuvilla Spaghetti Puttanescasta eli kotimaisittain Ilotytön pastasta. Olen joskus napsinut kuvat ennen pastan tarjoilua ja unohtanut sitten julkaista ne. Kaikki tuntevat tämän peruspastan, jonka nimi on luultavasti tullut siitä, että sen ehtii raapaista kasaan nopeasti kaapista aina löytyvistä aineksista. Ohjeen löytää vaikka täältä.

Oheistoimintaa

Iski aivan hillitön innostus tehdä sudokuja iPadilla. Tein viisi vaikeaa peräperään ja sain ne vielä läpi, paitsi yhden. Olisin mielelläni jatkanut niitä iltaan asti. Arvaatte oikein, olisi pitänyt tehdä jotain ihan muuta. Juuri näin klaarasin läpi koulun ja koko opiskeluajankin. 

Myös koira on ulkoilutettu oikein perusteellisesti, samoin tehty mainio marjapiirakka iltapäiväksi. Ruoaksi kolusin jääkaapista, mitä satuin löytämään ja väänsin niistä kasvistäytteet tortilloille. Eilen jopa silitin parin viikon kasan pyykkiä hätäpäissäni. 

Tällä kertaa on kyse yhdestä verkkokurssista, joka pitäisi kertaalleen käydä läpi huomista tenttiä varten. Pitää myös harjoitella laskuja, joissa olen  viimeksi töissä harjoitellessani pahasti kangerrellut. Muistan kyllä, miten osasin ne hyvin silloin nuorena, mutta siitä on tosi kauan eikä sen jälkeen ole ollut mitään käyttöä niille. Laskinta saa kuulemma pitää mukana, mutta kenellä nyt enää on laskinta? Kännykkä ei saa käyttää, ja sillähän isommat laskut aina lasketaan, jos ei sitten tietokoneen laskimella.

NYT aloitan. Neljä tuntia aikaa ennen kuin pitää mennä nukkumaan.

Löytyi

Vilma on kuvassa syventyneenä keskusteluun itsensä kanssa. Se juoruaa, että taas sen emäntä on lähdössä luuhaamaan kaupungille, vaikka pitäisi valmistautua maanantain työtehtävään. Eikä viedä kunnon päivälenkillekään, vaan pissitetään vaan kymmenessä minuutissa, mitä se muka on, ja vielä vedetään kotiin, vaikka tienposkesta löytyisi paljon kiinnostavaa.

En kuitenkaan käynyt turhaan. Kiersin kaikki keskustan silmälasiliikkeet, paitsi yhden yläkaupungilla, mutta olin käynyt sielläkin jo aiemmin. Kaupoissa oli yllättävän paljon uutuuksia, rohkeitakin. Olin vannonut, että ei sitten mitään punaista tai violettia, koska siinä värissä on mennyt viimeiset kolme vuotta. Halusin myös edellisiä vähän pyöreämmän mallin, joka kuitenkin leikkaa silmäpussin kohdalta eikä roiku poskilla. 

Nämä MaxMaran pokat sopivat nenälle heti, ja sopivat myös naamalle. Silmäpussin alareuna jää piiloon, ripset ei yllä linsseihin eikä nauraminen nosta rillejä. Väri on kuin tehty minulle, vaikka onkin melkein sama kuin edellisissä. Kännykkäkuvissa on vähän omituiset värit, eikä tukkakaan ole ihan noin paljon haalistunut, mutta ylemmässä kuvassa on vähän todellisemmat värit. Hintaa on vain reilu satanen, mutta kehysten hinnallahan ei ole suurta merkitystä, linssithän ne todella maksaa. Nyt ei saa tulla mitään yllättävää ja ylimääräistä menoa koko keväänä.

Jänön jäljillä, ja vähän muunkin

Vilman suurinta herkkua ovat jäniksen papanat. Talvella niitä ei niinkään näe, mutta voi kyllä päätellä löytyvän hangesta silloin tällöin, kun koiran leuat jauhavat onnellisena pienen kaivuun jälkeen. Ja jäniksiähän on kaikkialla. Muistan vieläkin, kun näin teini-ikäisenä yhden jäniksen ja pidin sitä suurena ihmeenä. Nykyisin niitä näkee kaupungissakin usein.

Kuvat eivät todellakaan ole tältä päivältä, vaan maanantailta. Lunta on tupruttanut koko päivän oikein kodikkaasti. Kävin kaupungilla hoitelemassa asioita ja poikkesin samalla yhdessä optikkoliikkeessä. Kolme vuotta vanhat rillit kaipaavat uudistamista, olen myös tietysti kyllästynyt niihin. Vuosi sitten sain työnantajan laskuun päätelasit, punaiset ja kivannäköiset, ja ne ovat ihanat päässä. Niillä ei vaan näe kunnolla ulkona. Näistä vanhoista kipeimmin uudistamista kaipaavatkin linssit, pitää nimittäin kallistaa päätä taakse ihan kunnolla, että näkee esimerkiksi kaupassa alle kilometrin päähän. Ja se jos mikä näyttää mummolta. Suu vielä auki!

Yhdet pokat löytyi, kivan tummat ja hauskasti vähän kissamaiset. Tykkäisin niin kovasti kissarilleistä tai ihan pyöreistä, mutta ne eivät tykkää  yhtä paljon  naamataulustani. Minä taas en tykkää suurimmasta osasta niistä, mitä on tarjolla. Huomenna on lähdettävä jatkamaan kierrosta. Yhtään ei olisi varaa tähän, kun olen juuri maksanut kesämatkan, mutta nämä rillit on pakko uusia ja nipistää sitten muusta. Yksi uusi kamerakin olisi katsottuna, mutta nyt on pakko vaan odottaa hinnan laskemista. 

Keltaista kehiin

Maaliskuiseen lumisateeseen sopii kuin nenä päähän keltaiset kukat ja kynttilät. Ne kertakaikkiaan tuovat tähän kuukauteen sitä, mitä tarvitaan. 

Olen tosi iloinen, kun kunnon talvi jatkuu maaliskuun loppuun asti, sillä mikään ei ole pitkäveteisempää kuin märkä loska ja räntä. Läpsyn-läpsyn ehditään lompsia sitten huhtikuussa ja silloinhan lumetkin jo sulavat kovaa kyytiä ja siirtymävaiheesta tulee lyhyt. Rinteessä asuvana vieroksun syvästi myös kevään pääkallokelejä loskan jäädyttyä. Silloin bussilta kotiin tullessa saa syöksyä puunrungolta toiselle, kun polulla ei pysy muuten pystyssä.

Sain mieheltä naistenpäivän kunniaksi keltaisia tulppaaneja. Ensimmäinen kysymykseni oli epäluuloinen kuka käski. Ei kuulemma kukaan, mutta en vaan ole tottunut saamaan häneltä mitään. Nämä osoittautuivat ilahduttavan värisiksi ja hyvin kestäviksi, joten leikkasin ne jo kolmanteen kertaan nyt lyhyeksi tähän lasimaljaan.

Kyllä pääsiäinen väreineen tulee ihan oikeaan aikaan.  Voisin myös kuvitella pöydälle piipittäviä keltaisia tipuja. Huhtikuun puolella silmä alkaa kaivata vuorostaan vaaleaa lehdenvihreää, sitä on silloin ihan pakko saada kotiin jossakin muodossa.

Säässä ei ole mitään vikaa, mutta onko pakko aina saada päänsärky matalapaineesta? Otin jo illalla nukkumaan mennessä ensimmäisen särkylääkkeen ja aamulla herätessä heti toisen, mutta silti on lievä jomotus ollut seuralaisena  koko päivän. Tätä on ollut ihan nuoresta asti. Ei muuten, mutta kun samalla potuttaa kaikki eikä mikään huvita.

Kudottuja tarinoita

Onneksi tänäänkin on ollut aurinkoinen päivä ja vapaaviikko, joten pääsin ulos Vilman kanssa. Ystävä lähetti samaan aikaan kuvia aurinkoisista maisemista Levin huipulta, jossa he ovat hiihtämässä. Hetkeksi tuli mieleen, miten ihanaa olisi hiihtää keväthangilla. Nyt en ole ottanut suksia esiin ainakaan viiteen vuoteen. Enkä ota nytkään.

Heitän vielä muutaman kuvan siitä kuvakudosnäyttelystä, sillä ei näitä voi olla näyttämättäkään. Itse näyttely on siis jo loppunut, oli eilen viimeistä päivää täällä.

Ihan outoa, että tämä kuva on saatu aikaan kutomalla, sillä tämän enempää ei enää voisi näyttää maalaukselta. 

Tästä minulle tulee mieleen kansallisromantiikka, Hvittträsk ja Loja Saarisen työt, vaikka tekijä ei muistaakseni ollut suomalainen.

Erikoisen kolmiulotteinen vaikutelma. Aihepiiri ja värit ovat kuitenkin vastenmieliset, tällaista en halua katsella.  Se olikin poikkeus, aivan kuin miehen tekemä, mutta en kyllä muista katsoneeni nimeä.

Jonkun ruotsalaisen sukua tässä ikuistettuna seinävaatteeksi. 

Läheltä katsottuna porraskäytävän triptyykistä ei saanut mitään selvää. Oli hauska katsella sitä läheltä ja arvuutella, onko tässä joku kuva. Yläportaalta vasta kokonaisuus alkoi hahmottua.

Kummasti on ollut taukoa valokuvauksessa. Kotona ei tee mieli ottaa yhtään kuvaa, kun kevään tullessa olen niin kyllästynyt huusholliini. Moni yksityiskohta ärsyttää. Samalla ärsyttää tietysti flunssan jäljiltä tukossa oleva nenä, joka saa välillä olon tuntumaan varsin tunkkaiselta. Nenäkannu on kovassa käytössä ja tuntuu, että ilman sitä en selviäisi ollenkaan. 

Kuvakudoksia

Lauantain kunniaksi halusin ilahduttaa itseäni kunnon väripläjäyksellä. Lehdessä luki, että ARTapestry 3 -näyttely on museolla auki viimeistä viikonloppua. Olin aikonut käydä siellä jo pitkään sen jälkeen, kun Rouva Pioni postasi omasta käynnistään joitakin viikkoja sitten täällä. 

Ariadna Donner

Mennessä sanoin miehelle, että siellä on seinävaatteita ja ryijyjä. Kuulosti omissakin korvissa ihan blääh-osastolta, en nimittäin ole koskaan voinut oikein sietää kumpiakaan. Yksi ainoa perinteinen ryijy on ollut mieleeni ja sen raikas väritys ja suuri koko ystävien olohuoneen seinällä oli vaikuttava. He kuitenkin itse kyllästyivät siihen ja jättivät sen pois uudesta kodistaan. Kuvakudos kertoo jo sanana paljon enemmän, sitä ei ole tehty reen lämmittimeksi. Mies lähti kuitenkin sitten mukaan, kun pääsi OAJ:n kortilla ilmaiseksi ja minäkin omalla kortillani puoleen hintaan. 

Iveta Vegenane

Ylimmäisen kuvan Ariadna Donnerin teos on omaperäinen, naisellinen ja uskomattoman ihana, kuvista tuttu teos. Hieno on tämä latvialaisen Vegenanenkin työ.

Tekniikoista en tiedä mitään, mutta läheltä katsottuna nämä pinnat olivat kauniita, tasaisia, mutta kuitenkin eläviä, gobeliinin näköisiä. Tätini on tehnyt paljon erilaisia moderneja seinävaatteita poppanasta, mutta mikään näistä ei näyttänyt ihan samanlaiselta pinnalta.  

Brita Been

Tämä norjalainen näyttää ehkä eniten perinteiseltä seinävaatteelta, ja siksi miellyttää minua vähiten.  Taitavaa työtä se tietysti on, en vaan kestä  katsoa tuollaista säntillisyyttä. Minua alkaa ahdistaa, se on kuin vankila.

Nämä muut ovat vapaita, ilottelevia ja houkuttelevia.

Ihanin kaikista oli minusta tämä Inka Kivalon mestarillinen teos. Se näyttää siltä, kuin olisi maalattu öljyväreillä kankaalle. Tuollaisen ottaisin niin mielelläni kotiini, vaikka maalauksena. On ihan mieletöntä, että hän on sanut tehtyä tämän kutomalla.

Inka Kivalo

Pinta on uskomattoman hienoa läheltäkin katsottuna.

Hyvä kirja kruunaa päivän ja puoli yötäkin

Neljä päivää meni aikalailla viltin alla sohvalla, mutta nyt tuntuu siltä, että pääsen töihin huomenna. Onneksi olin hakenut pari viikkoa sitten kirjastosta muutaman kirjan lomalukemisiksi. Flunssan kourissa maatessa taulutietokone, elokuvat ja lehdet jaksoivat kiinnostaa vain hetken, mutta kirjojen parissa olisin viihtynyt pitempäänkin. Harmittaa aina, kun hyvä kirja loppuu!

Olen varmaan joskus maininnut, että pidän kovasti Forsytein tarusta. Ostin kirjat pokkarina jo nuorena ja olen lukenut ne kolmeen kertaan. Televisiosarjoista vanhempi jäi mieleen silloin lähes lapsena, ja uudempi teki niin suuren vaikutuksen, että hankin boxin muutama vuosi sitten. Nyt kuulin ystävältäni, että tarinaan on jatkoa, nimellä Nykyaikainen komedia.

Kirjaa on on saatavissa vain kirjastoista. Opus sisältää kolme osaa, Valkoinen apina, Hopealusikka ja Joutsenlaulu. Sain kirjastosta tilattuna vain viimeisen osan, joka sivumennen sanoen oli ihan ruskea ja painettu vuonna 1933. Tuntui konkreettisesti siltä, että  piteli käsissään menneisyttä. Tarina jatkui viiden vuoden kuluttua siitä, mihin Forsytein taru loppui. Kirjassa Fleur ja Jon tapaavat vielä kerran. Lomalukemisena tuohon hitaaseen kerrontaan paneutuminen kävi oikein hyvin. Oli myös kiva palata vielä kerran tuohon Soamesin maailmaan, mutta ilmankin tätä lukukokemusta tulee toimeen. Jatko-osa on useimmiten turha kokonaisuuden kannalta, niin tässäkin.

Sen sijaan Jennifer Worthin Hakekaa kätilö oli virkistävä kirja. Innostuin tilaamaan sen kirjastosta, kun näin ensimmäisen jakson sarjasta, joka alkoi pari viikkoa sitten televisiossa. Lontoon köyhillä slummialueilla toimiva sairaanhoitaja ja kätilö Jenny joutui  parikymppisenä aivan uusien kokemusten eteen. Jo saapuminen asumaan nunnataloon oli yllätys, koska hän luuli menevänsä sairaalaan erikoistumaan kätilöksi. Nunnien elämän lisäksi viisikymmentäluvun slummit ja ihmisten värikäs elämä ennennäkemättömän kurjuuden keskellä avarsivat keskiluokkaisissa oloissa varttuneen nuoren naisen mieltä.

Keskellä viehättävä Jessica Raine, vas. Jenny Agutter ja oik. Pam Ferris.

Worth kirjoittaa varsin kaunistelemattomasti iloista, suruista, väkivallasta ja saastasta pommituksissa romahtaneissa kortteleissa, joissa asuu kuitenkin ihmisiä. Täyteen ahdetuissa vuokrakortteleissa on parhaimmillaankin vain kylmävesijohto ja vesivessa, useimmissa ei. Väkivalta ja prostituutio rehottavat, mutta nunnat ja sairaanhoitajat saavat kuitenkin kulkea rauhassa polkupyörillään, sillä kovan paikan tullen he ovat ainoita auttajia. Sairaalat ja köyhäintalot ovat hirveitä paikkoja, joihin ihmiset eivät vapaaehtoisesti astu.

Kyseessä on tosikertomus vuonna 1935 syntyneen Jennifer Worthin omista kokemuksista Poplarsissa. Kirja on 2000-luvulla kirjoitetun trilogian ensimmäinen osa, eikä kahta muuta ole vielä ehditty suomentaa. Kaikki kolme ovat olleet valtavan suosittuja englanninkielisissä maissa. Kirjoittaja itse ehti kuolla syöpään vuonna 2011, juuri kun sarjaa alettiin filmata.

Jos et ole nähnyt sarjaa, tässä vähän esimakua trailerista. Suosiossa sarja on kotimaassaan ohittanut  jopa Downton Abbeyn.

Oletteko nähneet kirjaa tai sarjaa?

Kamera ja poliisiporo

Nyt tulee vielä muutama vanha kuva, mutta lupaan, että en ota tavaksi. 

Isän isällä oli viime vuosisadan alussa kamera. Niitä ei ihan joka talossa maaseudulla siihen aikaan ollut, ja hyvä puoli jälkipolville on se, että sillä on otettu joitakin tilannekuvia kotoa. Ylimmässä kuvassa nuoripari on ottanut hauskasti kuvan itsestään peilin kautta vuonna 1924. Joku kylänmies on ollut käymässä juuri. 

Tässä on otettu kihlajaiskuva. Kummallakin näkyy yksi sormus ja vaari on kirjoittanut taakse päivämäärän 14.6.1924. Morsian on 24 ja sulhanen 26 vuotta. Kuva on varmaankin otettu pitkällä valotusajalla luonnonvalossa, koska suora päivänvalo näkyy jostakin raosta. Isänäiti Almaa en koskaan ehtinyt tavata, sillä hän kuoli jo vuonna 1945. Lapsista kaksi oli silloin vielä alle kouluikäisiä.

Saanko esitellä: kuvassa on vanhempi konstaapeli ja poliisiporo vuosimallia 1926. Vaarillani oli kyllä autokin, mutta ei kai vielä tuohon aikaan.

Tämän kuvan taakse vaari on kirjoittanut, että hän opettaa "äitille" pulkalla ajoa.

Isä muistaa, että kyllä hän kameran kotonaan lapsena näki, mutta kuvia ei muista isänsä juuri ottaneen. Ei tainnut enää ehtiä. Lapsia tuli seitsemän ja olihan siinä kaksi sotaakin. Kumpikaan isoisäni ei muuten ollut sodassa. 

***

Täällä jälkikasvu kärvistelee flunssassa. Onneksi se tuli vasta loman lopuksi ja ehdin sairastaa ennen töihin menoa. Sitä tuntuu olevan laajasti liikkeellä.