Pikkujouluun varustautumista

Saatiin Vilman kanssa Nelliltä ja Iinalta haaste kerätä jonkun nettikaupan valikoimasta pikkujouluasu. No mehän lähdettiin heti ulkomaille ja katsastettiin The Posh Puppy Boutiquen valikoimat. Voi hurja! Kyllä siinä suomalainen tyttökoirakin sai puistatuksia katsoessaan, miten  ison veden takana lajitovereita vaatetetaan.

Me päätettiin pitää pää kylmänä ja tassut maassa ja valita ainakin pikkujoululakki, tai  no ei ehkä sitäkään, vaan tuo karkkiautomaatti ehdottomasti! Mami kyllä pukisi Vilmalle myös kivoja punaisia villapaitoja. Mutta siis Vilma itse ottaisi pikkujouluihin mukaan ruoka-automaatin. Eväitä ei jätetä!

 "Valitse jokin nettikauppa ja kokoa sen valikoimasta mieleisesi pikkujouluasu. Haasta tämän jälkeen neljä henkilöä tekemään sama."

Nyt kaikki ovat jo varmaan vastanneet, paitsi että komean Maurin vermeitä ei ole vielä nähty -haaste lähtee nyt!

Ei näitä kiitos!

Kirjoja ja kiropraktiikkaa

 Vapaapäivän aamuksi oli varattuna toinen käynti kiropraktikolla. Kuin tilauksesta niska ja rintaranka oli edellisenä iltana kipeytynyt niin, että nukkuminenkin oli vaikeaa. Ihan oma syy tietenkin, kun  eilen töitten jälkeen raahasin painavaa kameralaukkua ja kahta ostoskassia kaupungilla. Intouduin  ostamaan Pentikin uudesta liikkeestä lampunvarjostimen ja neliömäisen salaattikulhon, minkä takia jätin loppujen lopuksi kamerakurssinkin väliin. Illan istuin vielä ihan vinossa sohvannurkassa ja katsoin samanaikaisesti televisiota ja selasin tietokonetta  sohvan käsinojalla. Pöljä mikä pöljä!

Nyt ei enää pelottanut, kun tiesin millaista käsittelyä oli odotettavissa. Siis ei-kivuliasta  pään vääntelyä ja selkärangan painelua. Lähtiessä olo oli helpottunut, mutta yläkropan liikuttelu sattuu kyllä edelleen.

Päivällä käynnin jälkeen istuksin tapani mukaan Forumin Rento-kahvilassa nautiskelemassa kiireettömästä yksinolosta ja ihmisten katselemisesta. En vieläkään ole maailman levollisin ihminen, mutta osaan nauttia näistä pienistä iloista, kuten kahviloista.

Siellä istuessa ajattelin eilisiltaista Greyn anatomiaa. Ajattelin lämmöllä sen nuoria aikuisia, joilla oli suuria vaikeuksia käsitellä omia ja  varsinkin vaikeiden tilanteiden töissä tuottamia tunteita. Miten eilen Christina erottuaan työpaikastaan ihmetteli kahvilla Callie Torresille ihmisiä, jotka vain oleskelevat  ostoskeskuksessa. Ilman mitään kiirettä, ja ovat vain! Kunnianhimoisen äidin lapsena häntä on varmaan lapsesta asti piiskattu menemään koko ajan eteenpäin ja tavoittelemaan menestystä. Hän tuntuu sulkeneen itsensä ja omat tarpeensa ulkopuolelle. Ei ihme, että hän on hukassa.

Aivan toisenlaisessa maailmassa olin, kun iltalukemisina luin Riikka Pulkkisen Totta-kirjan loppuun. Nautin joka sivusta! Ihmeen taitavasti ja ilmavasti kirjoittaja osasi luotsata lukijaa seuraamaan kolmiodraamaa, jota avattiin kerros kerrokselta. Jälkeenpäin tuli tunne, kuin olisi uinut ruusunlehtiä täynnä olevassa maljassa ja joku olisi aina välillä pöyhäissyt vähän.

Näin itkettävän hienoa kirjallisuutta en ole lukenut pitkään aikaan. En edes yritä kirjoittaa itse analyysiä siitä, onneksi ei tarvitsekaan, sillä mm. tässä Turun Sanomien arvostelussa kiteytyy hyvin se, mitä itsekin ajattelen kirjasta.

Kuvissa vaalean liilan väristen tulppaanien elinkaarta. Salamavalon määrän mukaan väri vaihteli pinkistä violettiin.  

Ilta joka meni menojaan

Aina sama virsi: mihin tämä ilta meni? 

Olin töissä, tulin kotiin vaihteeksi Lidlin kautta, laitoin pakaste-kalkkunanrinnat uuniin, söin (hyviä!), luin postin tuomaa Kamera-lehteä ja... Kun heräsin, luin lisää, katsoin telkkaria ja hävisin jonnekin.

Nuorena kirjoitin muistiin lukemani aforismin:  

Kaikki ne päivät jotka tulivat ja menivät, enhän minä tiennyt että se oli elämä. 

Tällaisina iltoina lause nousee keski-ikäisen mieleen.

Kauniita unia

 

 MUM's -näyttelystä

Mukavan lauantain jälkeen sunnuntai on mennyt koirien kanssa ulkoillessa ja lepäillessä.  Tämän paremmaksi ei enää talvikeli tule: miinus kahdeksan eikä yhtään tuule. Metsässä on  mukavasti lunta ja täysi rauha. Toivottavasti tämä oikea talvi jatkuu, jatkuihan se koko viime talvenkin.

Vieläkin maistuu suussa hyvältä eilisen illan peuranpaisti ja erinomaiset viinit ystävien luona. Harvinaista herkkua olikin, en ole ennen peuraa syönyt. En ole mikään nero liharuokien valmistajana enkä hevillä uskaltaisi tarttuakaan kalliiseen paistiin. 

Vilman uusi villapuku  on valmistunut vauhdilla  sohvannurkassa television ääressä kutoen. Välillä nopeasti valmistuva ruoka iltapäivällä, eli punajuurikeitto valmiista soseesta, teriyakilohi vihreän salaatin kanssa sekä mansikka-ananassalaatti on katkaissut  päivän mukavasti. 

On ihanaa tietää, että huomenna on vielä vapaata. Aika tuntuu siten pitemmältä.

Jospa menisi nyt nukkumaan ja näkisi kauniita unia!

 

Äitien tekemää

Tässä jouluradiota kuunnellessa tulee mieleen, miten paljon joulun rakentaminen on äitien vastuulla. Vaikka meillä mieskin on aidosti jouluihminen ja hoitelee siivoukset ja kauppaostokset mielellään, jää ruoka- ja koristeluvastuu minulle. Ja varsinkin ruoka on jouluna isossa osassa. Itse sen kuitenkin haluan tehdä ja rakentaa siinä samalla joulutunnelmaa omaan sieluuni. Nythän minulla on ruhtinaallisesti aikaa osa-aikatyössä ollessani ruuhkavuosiin verrattuna. Ja silloinkin nautin joulun valmistelusta.

Tästä saakin hyvän aasinsillan tämän päivän kuviin. Kävin perjantaina kiertelemässä taidemuseossa, ja alakerran Holvissa oli eteläafrikkalaisten äitien tekemää taidetta näyttelyssä  nimeltä MUM's.

Iloisesti pieleen

Joskus on kiva vaikka leikkiä kameralla, kun istuu aamulla miehen kyydissä matkalla töihin. Tasku-Canonilla voi kokeilla, minkälaista jälkeä saa tärisevässä autossa kaikista ihanista valoista.

Meillä soi autossa yleensä kuskin lempikanava Radio Jyväskylä, joka on minusta vähän turhan vanhaa ja turhan heviä. Aamulla kuuntelen kyllä vaikka räppiä, mutta paluumatkalla ei tahdo korva sietää kuin korkeintaan Aaltoa. Joskus valitsen jopa Rondon.

Tänään sain olla reipas ja kävellä työmatkani molempiin suuntiin. Tosin vain puoli tuntia suuntaansa. Sen lisäksi vielä pari tuntia  kiertelyä kaupungilla, niin johan on kintut ihan muusina!

Antakaa edes vähän valoa

Minulla on kumma viehtymys näihin pimeisiin ja hyvin niukasti valaistuihin kuviin. Yritin kyllä saada hiukan enemmän valoa näihin, mutta en saanut  ihan tarpeeksi. Yhden irtosalaman ympärille käärityllä mustalla kartongilla tulee vähän liiankin kapea valokiila ja sillä uudella pahviputkella, jossa on hunajakenno, tulee vielä kapeampi.

Tarvitsisin oikeastaan toisen salaman tai heijastimia.  Ja läpiampuvan valkoisen varjon. Jotain lisää.

Kirjoitan heti joulupukille.

Suoraan sydämeen

Töissä on ihanan kylmää! Siellä melkein meinataan palella, mutta ei sentään oikeasti. Puoli rakennusta oli maanantaina kokonaan kylmänä, meillä huoneet vain viileitä. Mikäs siinä, siitähän selvitään vaatteita lisäämällä.  Kollega haki toppatakin päälle käydessään työkokouksessa toisessa päässä taloa, mutta hän onkin pieni ja laiha. Ja voihan kehon lisälämmitys kuluttaa  meistä muistakin muutaman ylimääräisen kalorin!

Kotona sen sijaan on vähän liiankin lämmin, kuten meillä aina kovilla pakkasilla. Se oireilee rutikuivana nenänä ja silminä. Vähäinenkin touhuaminen villalankojen kanssa saa välittömästi nuhan puhkeamaan, huomasin taas, kun yritin koota isoäidinneliöistä hartiahuivia anopille. Vanhojen pattereiden säätäminen ei onnistu kovin tarkasti, se on melkein vain auki/kiinni.

Kuva lainattu YLE:n sivuilta

Tätini suositteli syksyllä Elina Hirvosen kirjoja, erityisesti hän mainitsi uutuuden Kauimpana kuolemasta. Yritin lukea sitä, mutta ainakin alku oli minulle liian ahdistavaa kuvausta lapsista, joten palautin sen kirjastoon. Olen vieläkin vähän yliherkkä lukija. Tänään kuulin, että Hirvonen oli kirjallaan saanut Kalevi Jäntin palkinnon. 

Sattumoisin olin juuri lukenut edellisenä iltana hänen ensimmäisen  kirjansa  Että hän muistaisi saman vuodelta 2005. Pieni mutta hieno teos! Siinä nuori Anna käy lävitse perhettään ja perheensä historiaa, ja tutustuu samalla amerikkalaiseen Ianiin, jonka lapsuuden ja hippivanhempien elämän on sotkenut Vietnamin sota ja päihdesekoilut. Harvinaisen herkästi ja tarkkanäköisesti kirjoittaja imaisee lukijan mukaan Annan ja hänen veljensä Joonan maailmaan ja sekaviin lapsuudenmuistoihin. Lukijalla on sydän sykkyrässä myötätunnosta päähenkilöitä -ja  myös itseään kohtaan.

Tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, jolla on monimutkaista perhetaustaa. Erilaiset perheongelmat ja -salaisuudet vaikuttavat useiden sukupolvien ajan, vaikka itse ongelmakäyttäytyminen olisi jo loppunutkin. Harvinainen lukuelämys!

Adventtiruokaa ja valokuvausta

Alkutalvi menee aina pukemisen kanssa pähkäillessä. Sunnuntaiaamun seitsemäntoista asteen pakkanen lauhtui kahteentoista jo keskipäivään mennessä ja niinpä metsälenkillä oli kuuma koko ajan. Täti käveli tietenkin kahdet legginssit tuulihousujen alla, kun ei mahtunut enää kuusi vuotta vanhoihin toppahousuihinsa. Milloin muistan, että vasta kaksikymmentä alkaa olla kova pakkanen? Ja että kolmessakymmenessä ei kannata mennä ulos ollenkaan, ettei ahista.

Siitäpä päästäänkin tärkeimpään, eli ruokaan ja sunnuntailounaaseen. Näitä olen tehnyt aivan vasta edellisen kerran, mutta en juuri nuoremmalle pojalle, joka nyt tuli syömään. Alkuruokana oli kuvassa olevaa parsakaali-pähkinäsalaattia, jossa on myös uunissa paistettua pekonia. Nimi voisi olla yhtä hyvin parsakaali-pekonisalaatti. 

Ohje on tässä. On ihan mykistävän hyvää, kun on ehtinyt  muutaman tunnin vetäytyä jääkaapissa.

Pääruokana oli sitruuna-kanapastaa eli Pollo Limonelloa, tällä kertaa kokojyvä-pennestä. Inkiväärin ja sitruunan terä (raastoin vähän kuortakin), hunajan makeus, valkosipulin aromi ja jogurtin happamuus ovat sellainen liitto, että päälle raastetun parmesaanin kanssa syöjä on nirvanassa!

Vähensin tietenkin energiaa salaatin kastikkeesta laittamalla puolet 15%:sta kevytmajoneesia ja toisen puolet ruokajogurttia. Pastakastikkeen tein 10% kermasta ja ruokajogurtista. 

Niinpä jälkiruoan oli oltava väreihin sopivaa ja vähäenergistä, pakastemarjoja siis tuorekiisseliksi keitettynä.

Näitten kuvien tarkoitus ei ollut kuitenkaan esitellä ruokareseptejä, vaan harjoitella  ruokien valaisemista iltapäivän hämärässä niin, että hämärä tunnelma säilyy. Onnistuin siinä vain osittain, itse ruokaan asti en sitä valoa saanut, paitsi salaattiin. Kyllä on vaikeaa!

Tein itselleni grid snootin eli yhdistetyn hunajakennomaisen valonrajoittimen ja putkimaisen valonrajoittimen salamalaitteeseen. Katsoin mallia Kamera-lehdestä ja mm. täältä. Ei ollut vaikeaa, vaan  hauskaa. Mustia pillejä sain kevään valaisukurssilta, mutta Ikeassa on kuulemma samanlaisia. 

Ei näytä mitenkään hienolta, mutta eipä maksakaan juuri mitään. Nyt vielä opettelen vähän lisää.