Muokkausta

Viime vuonna tähän aikaan olin juuri päässyt sairaalasta kotiin parantelemaan haavoja ison rintaleikkauksen jälkeen. Pienennys tuli tarpeeseen ja sain sen onneksi kunnallisella puolella vain parin sadan euron omalla osuudella. Palvelu sairaalassa oli ensiluokkaista, kuten aina aikaisemminkin.  

Lopputulos on ollut onnistunut. Koko ajan on ollut tunne, että vain ylimääräinen on otettu pois, nyt on niin kuin pitääkin olla: normaali olo. Jaksan iloita siitä joka päivä.

Houkuttelisi kovasti yrittää jollakin vippaskonstilla saada läskiä häviämään mahastakin. Siitä voisi kevyesti poistaa monta kiloa puhdasta ihraa. Ehkä se ultraäänisysteemi halpenee vielä joskus. Sitä odotellessa on jäljellä vain kotikonsteja, joista tulee nyt mieleen lähinnä jesseteippi suun eteen tai keittiön oveen.

Kuva Marita Liulian näyttelystä Kiasmassa v. 2009

Nämä leikkausasiat taisivat tulla mieleen siitä, kun äiti on menossa huomenna polvileikkaukseen. Lycka till!

Valoisaa näkyvissä

Heljä eli Rouva Hoo muistutteli eilisessä kommentissaan, että joutilaisuus on luovuuden lähde. Sen perusteella jotain suurta täytyy olla nyt syntymässä.

Myöhäisen aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen käytin koiran pikaisesti pissillä ja painelimme molemmat sohvalle sylikkäin jatkamaan unia pariksi tunniksi. Sen jälkeenkin vielä tuijottelin kattoon ja annoin ajatusten vaeltaa kaikessa rauhassa. Tuli mieleen viime talvi, jolloin en muuta tehnytkään. Jokohan nyt olisi väsymykset nukuttu pois, että voisi tehdä jotain muutakin?

Iltapäivällä metsässä lumen keskellä ei näkynyt ketään eikä kuulunut mitään. Ei edes autojen ääniä, joita varmasti kulki tiellä reilun sadan metrin päässä. Siunattu suomalainen hiljaisuus! Metsään pääsee kaikkialta nopeasti ja siellä on talvella ainutlaatuinen tunnelma.

Kotona kuuluu keittiön kellon raksutus, kylmälaitteitten vieno lorina ja koiran kevyt tuhina kolossaan. Siihen saa pysähtyä. Olemaan, puhtaasti olemaan.

Postin hakeminen sekoittaa pakan, kun siellä on päätös osa-aikatyön mahdollistavasta tuesta. Nyt voin jäädä puolipäivätyöhön vuodeksi, heti kun saan pidettyä tähän asti kertyneitä lomia pois, muutenhan lomatkin puolittuvat. Käytännössä tämä on jo neljäs vuosi, josta olen ollut töissä korkeintaan puolet ajasta. Ehkä huomenna kaivan allakan esille ja mietin tarkemmin.



Kuvat on otettu Samsungin kännykällä ruotsalaisen käsityötaiteen näyttelystä kesällä 2008.

Aika

 

Nuorena oli tapana aloittaa lomat flunssalla, nyttemmin päänsäryllä.  Epäilen osasyyksi matalapainetta ja lumisadetta. Kävimme silti Vilman kanssa  aamupäivällä tarpomassa kolme varttia pitkin metsäpolkuja. Löysimme hyvintallotun verkoston koirapolkuja ihan läheltä ja ihmettelin, miksi emme koko talvena ole käyneet siellä aikaisemmin. 

Muuten päivä on kulunut sohvalla. Selasin läpi Glorian vuosikerran 2008 ennen pois heittämistä. Ihmettelin taas, miten äkkiä lehtien visuaalinen ilme muuttuu vanhaksi. Yhtäkkiä värit  vaan ovat kummallisia tai räikeitä ja koko ilme jotenkin outo. Vuotta on vaikea sanoa, mutta ehdottomasti se ei ole kuluva vuosi. Vaatekuvista en osaa päätellä mitään, ne ovat Gloriassa aina minusta yhtä outoja.

Vanhojen lehtien selaaminen ja pois heittäminen on yksi lomarituaaleistani, olen tykännyt siitä aina. Toinen lempilomapuuha on ollut aikaisemmin valokuvien liimaaminen albumiin, mutta se innostus loppui kuin seinään digikauden alettua. Ja kolmas rituaali odottaa toimeen tarttumista: ruokaohjeitten järjestäminen.

Joskus ennen olin järjestelmällinen. Kastelin kukat perjantaina ja pesin oman kylppärini lauantaina. Hoidin kynnet ja silitin vaatteet sunnuntaina. Nyt en tee näistä mitään. Tai teen vasta viime hetkellä tai kun on pakko.

Ehkä kaikelle on aikansa ja nyt ei ole enää aika olla tehokas ja aikaansaapa.  Nyt voi olla boheemi ja  -öh...maata sohvalla ja olla vaan. Vieläkin.

Helmipäivä

 

En tehnytkään tänään, mitä pitää, vaan mitä haluan. Mies sai  mennä koiran kanssa ulkoilemaan, kun minä jäin leipomaan pullia. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta olin halunnut jo pitempään leipoa ja iskeä käteni taikinaan. Nyt oli aikaa.

Olin ostanut pahvisia Bruno-kakkuvuokia, houkuttelevan pieniä ja söpöjä. Tein niihin sisaruspullia, voissa ja kanelisokerissa pyöriteltyjä palloja kaikki kolme vuokaa täyteen.  Puolen litran taikinasta riitti hyvin vielä kahteen pellilliseen pieniä kanelikierteitä. 

Päätin jo etukäteen, että nyt en ota kuvia, vaan otan  kaiken irti taikinaterapiasta. Vaivasin ja pyörittelin, kaulitsin ja leikkasin. Kyllä se myös maistui sitten, vastapaistettu pulla iltapäiväkahvin kanssa.

Sitä ennen tietysti syötiin. Tänään alkupalaraasteen jälkeen intialaista runsaasti kasviksia sisältävää kalkkunacurrya täysjyväriisin kanssa sekä kevättalvista appelsiini-passionjälkiruokaa. Sen jälkeen saattoi katsella rauhassa televisiosta Morsea ruhtinaalliset kaksi tuntia. 

 

Kuvat ovat helmikuun alusta, eihän tänään paistanut aurinkokaan. Enkä minä käynyt kertaakaan ulkona.  Kotipäivä oli sopiva näin loman aloitukseksi. 

Pusuja

Arvaa, kuka osti tänään vitosella ison laatikollisen mokkapusuja, kun on koko viikon tehnyt mieli makeaa? Ja kuka veti niitä sellaista vauhtia, että mies ehdotti piilottavansa laatikon auton takakonttiin. Väsymys näkyy aina leivän syömisenä ja makeannälkänä, vaikka kumpaakin niistä kannattaisi välttää.

Kaupoille lähdettiin imurin hankintaan. Entinen härveli oli niin vanha, ettei kumpikaan meistä muistanut, milloin se on hankittu. Syy vaihtoon oli kuitenkin  muu kuin ikä: imuri levitti inhottavaa hajua, joka ärsytti, kun kovilla pakkasilla ei voinut tuulettaa siivotessa.

Nyt on sitten uusi allergialiiton suosittelema imuri, jossa on kunnon HEPA13-suodatin.  Ja toistakymmentä pusua jäljellä jossakin, piilossa.

  

Näitä olohuoneen ikkunalla kuivuneita tulppaaneja harjoittelin kuvaamaan siten, että salama seisoi omalla jalustallaan pöydällä. Se laukaistiin kameran omalla salamalla, josta ei muuta valoa lähtenyt. Irtosalaman valopään olin peittänyt sen omalla valonhajottimella ja lohenvärisellä kalvonpalalla  lämmintä väriä antamaan (kuminauha ympärille). Mies piti parinkymmenen sentin päässä valosta himmentimenä vielä ohutta valkoista puuvillakangasta. Salaman tehon olin säätänyt puoleen normaalista.

Sopiva himmennyskangas löytyi yläkaapin perukoilta: miehen vanha vauvannuttu käsintehtyine pitseneen. Anoppi lähetti aikoinaan nipun vanhoja nuttuja, kun ensimäinen lapseni syntyi. Muistateko ne taakse solmittavat, joihin alle laitettiin ohut puuvillapaita ja päälle flanellinen. Alemman pitsiset hihanreunukset käännettiin päälle. Ja kaulaan solmittiin pitsinen kuolalappu.

Ne olivat niin nostalgisia ja kauniita, vaikka en oikein tiedä, mistä muistin ne. Ehkä 60-luvulla pikkusiskon syntyessä käytettiin sellaisia? Vai oliko silloin jo trikoota?

Viikon keitto

 

Perjantai-ilta ja loma alkamassa. Ensimmäistä kertaa koko viikolla viitsin tehdä oikeaa ruokaa.  Leipovan lunnin blogista löysin kivan bataatti-kanakeiton. Vähensin bataatin ja nesteiden määrää puoleen, samoin juustokuminan. Sitruunaa taas laitoin enemmänkin ja maustoin vielä lisää kuivatulla korianterilla ja kaffirlimetillä.

Keitosta tuli paksua ja patamaista, makeaa ja ihanaa ruokaa. Kyllä se totta on, että hyvä ruoka. parempi mieli!

  

Kuvasin näitä violetteja kaunottaria sunnuntaina. Iltapäivän niukassa valossa ikkunalaudalla riitti juuri ja juuri valoa. Pientä kohinaa ja epätarkkuutta niissä on. Valoa tarvitaan siis lisää, vähän.

Salamakokeiluista kerron huomenna. Esimakua saa jo photoksista.

Tilaus sisässä

 

 Kerran viikossa on minullakin niin tiivis ohjelma, etten ehdi blogia kunnolla päivittää. Viikon ainoasta harrastuksesta kotiutuessa on ihana katsoa Miss Marple tallennuksesta ja melkein perään vielä Greyn anatomia. Käyn uuden oppimisesta kuitenkin niin ylikierroksilla, etten jaksa keskittyä kumpaankaan.

Nyt ehdin siinä välissä selata kuumeisesti nettikauppoja, löytyisikö sieltä sopivaa linssiä kameraan. Kysyin kurssin opettajalta, mitä mieltä hän on yhdestä, jota olen harkinnut, ja hänellä sattui olemaan kädessä kamerassaan juuri se lasi. Eiku tilaamaan.

Tulee toivottavasti pian.

Väriä kehiin

 

Vaatevarastoni näyttää ihmeen niukalta, juuri niin niukalta kuin onkin. Tähän sesonkiin sopivia vaatteita on tosi vähän ja tuntuu, että on aina samat päällä.

Käytän töissä työvaatteita. Vaihdan mielelläni farkut ja villatakin  mustiin housuihin, mustaan toppiin ja värikkääseen paitapuseroon tai jakkuun. Omalla ajallani päällä joko ne farkut tai suorat mustat housut ja harmaa villatakki. 

Niitä harmaita onkin sitten kolme eri mallista ja pituista. Koko garderobini tuntuu kulkevan akselilla valkoinen-harmaa-musta. Kotiin tultuani vaihdan harmaan T-paidan ja mustat trikoohousut. Että niin värikäs ihminen olen.

 

Tästä voi rivien välistä lukea sen, että en ole moneen vuoteen harrastanut paljon ihmisten ilmoilla kulkemista. Siksi ei ole tarvinnut hankkia vaatteitakaan. Kuljen kyllä vaatekaupoissa säännöllisesti, mutta harvoin löydän mieleistä vaatetta ja vielä harvemmin sopivassa koossa.

Nyt kevättalven koittaessa tekee mieli vähitellen kuoriutua harmaasta ja kokeilla muitakin värejä. Ensi viikolla siihen voisi olla aikaa.

  

Maanantai-illan huumaa

Sitä tulee huomennakin koko maahan kymmenen senttiä lisää! Joka päivä on ollut pehmeä uusi lumikerros entisen päällä. Ja auraus on toiminut hyvin, ei ole tarvinnut valittaa. 

Iltalenkillä Vilman kanssa sää oli pehmeän viileää ja talvi-ilta ihanimmillaan. Sellaisena iltana oltiin lapsena luistelemassa koko ilta. Lähdettiin kotiin vasta viimeisten joukossa lapaset jäässä, mutta posket innosta hehkuen. Silloin oltiin taatusti tarpeeksi ulkona.

Töissä yritän ottaa iisisti, että jaksaisin tämän kolmannen työviikon ja pääsisin taas viikon lomalle. Huvittaa vähän ajatella, että nykykaavailujen mukaan pitäisi täyteen eläkkeeseen olla työssä  lähes seitsemänkymppiseksi. Tai oikeastaa en aio edes ajatella koko asiaa. Jos menisi päivän kerrallaan.