Talvisunnuntaina

Yövieras koisasi sunnuntaiaamuna kymmeneen asti, mikä oli isäntäväellekin miellyttävä yllätys. Oli ihana nukkua pitkään. Mies on yrittänyt kehitellä flunssaa, mutta toivottavasti uni oli paras lääke hänellekin tällä kertaa.

Sitten vain Pirkan myslileipä uuniin, vahvat kahvit tippumaan, koira ulos ja lehteä hakemaan.

Yövieras halusi ihan selvästi syliin ja makoili aikansa kainalossa, kunnes päivänpolitiikka vei mennessään. Ulla Lauttamuksen mielipiteet tulevasta kaupungista kiinnostivat erityisesti.

Ehkä ei sittenkään.

Lounasruoat tein valmiiksi jo aamiaisen jälkeen. Alkukeitoksi valmistui vanhalla ohjeella hyvää palsternakkakeittoa:

Yksi purjo ja reilu 300 g eli kaksi kuutioitua palsternakkaa haudutellaan kattilassa öljytilkassa. Siihen lisätään vielä kaksi kuutioitua omenaa ja noin 7 dl kasvislientä. Keitetään kasvikset kypsäksi ja soseutetaan keitto.

Ohjeen mukaan nyt olisi kuulunut lisätä tuorejuustoa, mutta eihän sellaista tullut ostettua, joten sen sai korvata pieni purkki kookosmaitoa -ja hyvin korvasikin. Mausteeksi vielä 1 rkl sitruunamehua, mikä minulla tarkoitti puolta sitruunaa. Perään heittelin vielä mustapippuria.

En yhtään muista, mistä olen ohje on peräisin, mutta todella hyvää se taas oli. Valion valmiskermavaahdosta tehtiin ruusuke keiton pintaan lautasella ja siihen pannulla rapeaksi paahdettuja valkosipulilastuja, mikä teki siitä juhlallisen herkun.

Pääruoaksi tein porojauhelihasta, jumboherkkusienistä ja erivärisistä paprikoista piirakan ruis-perunakuoreen. Siitä ei tällä kertaa tullut erityisen maukasta, suolaa ainakin oli liian vähän.

Jälkiruoka kyllä maistui. Appelsiineja ja hunajaa -blogista löysin Yelianin jäädytetyn banaani-jugurtin ohjeen eli Frozen Yogurt. Mainio jälkiruoka: rasvaa sen mukaan, mitä jugurttia valitsee, sokerina vain vähän hunajaa, ja hedelmät maun mukaan. Banaanien pakastaminen etukäteen vaikuttanee makuun, vaikka en ole ihan varma. Aikaa tähän menee, mutta muun ohessa ja koneethan ne työn tekee.

Omituisen ohut elokuva

Penélope ei suinkaan tässä poimi täitä miehensä niskasta, vaan näyttää Scarlettille, miten hierotaan venähtänyttä olkapäätä.

Käytiin Merin kanssa katsomassa paljon kehuttu Vicki Cristina Barcelona. Elokuva alkoi heti omituisesti: kertojaääni pajatti tarinaa ja kertoi millainen ihminen kumpikin tyttö oli ja mitä halusi elämältä. Yhtä paperinmakuista alkua ei olisi voinut keksiä kukaan muu kuin Woody Allen. Katsojalle olisi voitu yhtä hyvin näyttää still-kuvia päähenkilöistä, mikä itse asiassa olisikin toiminut paremmin, kuten jossakin Austen-filmatiosoinnissa.

Näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa, jokainen selvitti roolinsa ihan hyvin. Javier Bardem oli jumalaisen näköinen ja täynnä karismaa, mutta jäi tässä leffassa ainoaksi kokonaiseksi henkilöksi. Muut oli kirjoitettu omituisiksi, ohuiksi. Merin mielestä jokainen oli karikatyyri itsestään, kimppu kliseitä. Jopa Penélope Cruzin säteily kärsi onnettomasta käsikirjoituksesta.

Espanjalaiset olivat aitoja, lämpimiä tai suorastaan tulisia, humaaneja taitelijoita. Amerikkalaiset olivat paljon puhuvia rikkaita materialisteja, joiden pää ja maailma kumisi tyhjyyttään. Hohhoijaa.

Tummatukkainen Vicki oli kuivakka ja järkevä, joten vetovoima hänen ja taitelija Juan Antonion välillä ei oikein selvinnyt katsojalle. Vaalea sensuelli Cristina taas oli haavelija ja etsijä, ja hänen rakkaussuhteensa Juan Antonion ja tämän entisen vaimon Maria Elenan kanssa oli kuvattu hyvin.

Miksi Cristina pian kyllästyi ja lähti, jäi epäselväksi. Katsojalle ei tässä elokuvassa jätetty oikein mitään oivallettavaksi tai pureksittavaksi. Tytöt tulivat kesäksi Barcelonaan ja lähtivät kesän lopussa takaisin entiseen elämäänsä saatuaan kumpikin nauttia vähän espanjalaisesta rakkaudesta. Siitä kai tässä oli kysymys. Samaa on joskus tehnyt itse kukin.

Paljon hauskempaa meilläkin oli Merin kanssa, kun siirryimme läheiseen kuppilaan salaatille ja siiderille puhumaan oikeasta elämästä ja oikeista asioista!

Ei aurinkoa

Päänsärkypäivä taas aamusta asti, minusta ei siis ole ollut tänään mihinkään. Heti kun innostuin lukemaan vähän enemmän, jäykistyi niska. Ja kun niska ja hartiat kipeytyvät, siitä seuraa päänsärky, johon ei lääke tahdo auttaa, venyttelyistä puhumattakaan.

En kestä sitä lämpöpussiakaan, jolla aiemmin olen onnistuneesti pehmitellyt lihaksia etenkin kallonpohjassa. Ihon kutina ja turvotus on tullut jo valitettua monta kertaa. Eikä saunaa.

Eija Wagerin Italia-kirjat menettelivät nyt oikein hyvin, kolmas jo menossa. Sen sijaan Sofi Oksasen Puhdistusta luettuani aloin nähdä yöllä painajaisia. En yleensä näe tai siis muista mitään unia, saati sitten painajaisia, joten palautin kirjan päästyäni puoliväliin. En voi lukea sitä nyt.

Olen pettynyt! Äitinikin kehui Oksasta, samoin kaikissa lehdissä on ylistetty Puhdistusta vuoden kirjaksi. Toisaalta kesästä asti olen jättänyt kirjoja kesken, kiinnostus on lopahtanut. Pettynyt. Tyhmentynyt.

Huomasin yrittäväni parantaa oloani syömällä ja se tuntui auttavan, joten puputin koko päivän. Leffahyllyssä on yksi kokonainen hylly lohtuleffoja huonon päivän varalle ja sieltä kutsuin itseni tänään Kreikkalaisiin häihin, pitkästä aikaa. Iltapäivä sujui siis mukavan komedian merkeissä sohvalla.


Hohhoijaa taas, aina ei voi mennä hyvin. Menenpä valmistamaan toisen kupillisen mainiota rooibos-teetä, ostin sitä ensimmäistä kertaa ja se tuoksuu ihanan mausteiselta! Sitten voisin vetää säkin päähän ja muuttua näkymättömäksi.

Häpeäpilkku keittiössä

Sain tämän idean kiertoon Arleenalta, ja tartuin siihen vastoin tapojani, kun heti tuli mieleen, mikä mättää. En kylläkään kehtaa haastaa ketään, mutta mielellään saa tarttua.

Laita blogiisi kuva ja selitys siitä paikasta/asiasta kodissasi mistä et pidä. Mikä sinua ärsyttää/hävettää/ mihin haluat muutoksen.

Sen jälkeen haasta 5 muuta blogia esittelemään omia ärsytyksiään ;)

Olen katsellut yhä kasvavan tyytymättömyyden vallassa keittiön syvennystä, joka jää pakastimen ja jääkaapin sekä ikkunoitten väliin. Kymmenen vuotta sitten hyllyt näyttivät uutena hyvältä, mutta nyt ne ovat mielestäni kauheat.

Pöytätasolle ja hyllyille tulee nosteltua kaikenlaista tavaraa, jolle ei sillä hetkellä keksi muutakaan paikkaa, ja siihen se sitten jää. Mieheni pitää siellä ylimääräistä tupakka-askia, minä nostin viimeksi yhden ylimääräisen lampun nurkkaan. Kirkasvalolamppuakin on tähän aikaan pidettävä esillä.

Korissa on koiranruokaa ja muuta tavaraa, sekin etsii paikkaansa. Tason alapuolella olevat kaapit odottavat siivousta, sieltä järjestyy kyllä säilytystilaa.

Haluan eroon noista hyllyistä ja tilalle ohuet valkoiset hyllyt seinästä seinään. Siihen saisin kaikki keittokirjani, reseptit, muutamia kynttilöitä ja jonkun kauniin astian. Pienet ja huomaamattomat äänentoistolaitteet ovat myös toivomuslistalla.

Niin että Markoko nyt tulee poikien kanssa toteuttamaan tämän unelman, vai miten se menee?

Joulun tunnustelua

Pikkupakkasessa ja idyllisessä lumisateessa oli mukava hurauttaa päivällä bussilla kaupungille katsomaan joulun edistymistä. Tarkoitus oli ostaa joulukortteja ja etsiä pieniä lahjoja.

Kuten tavallista, löysin heti itselleni jotakin. Olin heittänyt kotiovelta lähtiessäni roskiin vanhan taitettavan sateenvarjoni, joka levähti lopullisesti. Olin ostanut sen halvalla Münchenistä kaatosateen kerran yllätettyä. Nyt osui silmään Taito-shopissa Marjatta Metsovaaran kuviolla tehty ja heijastimella varustettu tyylikäs, kokoontaitettava sateenvarjo. Kuvio ja värit sattuivat sopimaan, joten siitä sain hyvän sontikan. Löytyi sieltä sitten yksi joululahjakin.

Oli kiva kuljeksia kaikessa rauhassa nautiskellen, mitään erityistä etsimättä. Kävin monessa pikkuputiikissa, joissa ei yleensä tule käytyä. Ja aion käydä vielä monessa muussakin. Löysin kivoja pieniä joululahjoja, sellaisia, joita ei ehkä tule itse hankkineeksi.

Kangaskaupassa näin juuri sopivaa kangasta unelmaverhoikseni makuuhuoneeseen, mutta hinnan takia tulee jäämäänkin unelmaksi. Pitkät verhot saattavat tulla kalliiksi! Löysin myös unelmapäiväpeiton, mutta se oli silkkiä ja jäi myös hintansa (vajaa 300e) puolesta unelmaksi.

Tällaista rauhallista joulunalusaikaa, monta kuukautta kotona, en ihan heti muistakaan. Olisiko viimeksi ollut -85, kun Nuorempi Poika syntyi? Viime vuonna puolipäivätyössä oli myös aikaa, mutta se oli kahden viikon jaksoissa, joten vapauden tunne ei ollut samanlainen. Nyt, pienen hetken ajan, aika tuntuu rajattomalta.

Kuvissa paikallisen Sokoksen jouluikkunaa

Tääl yksikseni istuksin

Miksikähän toimeliasta päivää aina pitää seurata ei-toimelias päivä? Olin aikonut lähteä kerrankin ajoissa ulos ja kaupungille hoitamaan muutamaa asiaa, mutta nyt en saa aikaiseksi edes suihkuun lähtöä.

Aamu lähti nurinperin jo siitä, kun melkein kaikki kanavat menivät pimeiksi kesken Laakson kuninkaan. Kovin usein ei sellaista ole tapahtunut ja vasta muistelimme miehen kanssa, ettei meillä ole ollut sähkökatkoksiakaan vuosiin.

Mutta ulkona on mukavan lumista, vaikka asteet valitettavasti jo hieman plussan puolella. Ehkä kohta lähden sittenkin kävelemään ja nautin talvesta nyt, kun vielä on sen näköistä. Tällainenhan on aikaisemmin ollut perinteinen joulusää täällä.

Joulu. Ihan vielä en paneudu joulusuunnitelmiin muuten kuin kortteja hankkimalla. Meille on tulossa pitkästä aikaa jouluksi koko sakki anoppia myöten. Enemmän mietityttää aika joulun jälkeen, jolloin minun olisi palattava töihin. Pelkkä ajatuskin saa toistaiseksi aikaan kylmiä puistatuksia, mutta onneksi siihen on vielä yli kuukausi aikaa!

*****

Vanhalla blogillani o m e n a p u u n alla on vielä 46 tilaajaa blogilistalla. Ne saattavat olla vanhaa jäännettäkin, mutta myös kävijälaskuri on raksuttanut lähes 3000 kertaa sen jälkeen, kun lopetin päivittämisen 1.10.

Jos haluat tämän uuden blogin päivitykset blogilistan kautta, ota ne tästä.

Kaappi kuntoon

Olen viettänyt rauhallista ja mieluisaa päivää omassa seurassani. Heti aamulla oli niin energinen olo, että halusin ruveta selvittämään vaatekaappejani, joita on kokonainen seinällinen. Tosin yksi kaappi on pyhitetty käsilaukuille. Joskus aikoinaan meidän kaikkien neljän vaatteet mahtuivat yhteen isoon vaatehuoneeseen. Nyt se on miehen käytössä ja minulla on oma pukeutumishuone. Kaksiasumisen ylellisyyksiä!

Yhteen yläkaappiin sijoitin vaatteet, joita en raski heittää pois, vaikka niillä ei enää käyttöä olekaan. Yhden hyllyn pyhitin niille vetimille, jotka olivat vielä hyviä ja saattavat joskus taas mahtuakin. Kaikki rumat ja kulahtaneet vaatteet ja yöpaidat saivat kyytiä ja suuri muovikassillinen täyttyi lumppukeräykseen vietäväksi.


Jo aiemmin olen hävittänyt kaikki ei-hyvät alusvaatteet. Minun kohdallani hyvä olo vaatii ehjät ja kunnolliset alusvaatteet, ei mitään ihmeellistä, mutta päiväni on pilalla, jos sukkahousut ovat vääränlaiset tai rikki.

Pienempi muovikassi täyttyi kirpputorille lahjoitettavista hyvistä vaatteista. Niitä ei vain tule käytettyä, joitakin harvoja virheostoksia.

Aina silloin tällöin teen vastaavan hyökkäyksen miehen vaatehyllyille, hän kun ei heitä juuri mitään pois, työntää vain taaemmaksi. Usein teen tämän hänen tietämättään eikä hän huomaa mitään hävinneen.

Eteisen vaatehuone vaatii vielä oman karsimisensa, vanhoja takkeja, huiveja ja kenkiä kun tulee säästettyä yllättävän kauan, kun ei koskaan voi tietää, mihin niitä tarvitaan! Siis ei mihinkään.

Aamupäivän intoiluni oli ihanaa, sillä kaiken tämän kahden kuukauden makoilun ja hiljaiselon jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut heräillä takaisin omaan elämääni ja omaan itseeni. Olen alkanut hiukan kiinnostua ja tarttunut edes johonkin pieneen. Jos hyvin käy, saatan jopa sulattaa pakastimen ja pestä liesituulettimen, kuten aina ennen joulua olen tehnyt.

Tartuin siis viikonloppuna makuuhuoneen verhoihin, mistä syystä vasen käteni ei enää nouse. Sauvakävely ja aamuinen kaappien pyyhkiminen ei sitä juuri parantanut, joten lopun ajan vietinkin sohvalla lukemassa Eija Wagerin Tupaantuliaiset Italiassa -kirjaa. Minuun iski vastustamaton halu päästä hänen mukaansa Alppien juurelle Como-järven rinteelle, lukemaan taas hänen elostaan eläinlaumansa kanssa. Onneksi kirja löytyi lähikirjaston hyllystä.

Olen lukenut hänen kaikki kirjansa aiemminkin. Niistä välittyvä lämpö, läheinen suhde luontoon ja rakkaus eläimiin on tehnyt suuren vaikutuksen tällaiseen eläimistä ja maalaiselämästä mitään tietämättömään. Nyt palasin kuin vanhojen ystävien luo kuulemaan koirista Lunasta, Sashasta ja Sandysta, Hera-hevosesta ja Rusina-aasista sekä kaikista muista taloon kulkeutuvista eri eläinlajeista. Pumattakaan värikkäästä elämästä karulla ja samalla ihanalla maaseudulla säiden armoilla.

Eija Wagerin kotisivuilla voi katsella kuvia eläimistä. Kirjoitin keväällä hänen uusimmasta kirjastaan Paluumuuttajan päiväkirja, jossa hän kertoo muutostaan takaisin Suomeen.



Omat kuvani tähän postaukseen ovat kuukauden takaa Kuopiosta.

Lohturuokaa myrskynsilmässä

Sunnuntain myöhäiselle lounaalle kokkailin Puolenkilon keittiöstä kopioimaani Lohi-perunavuokaa, kun lohta sai viikolla sopivasti tarjouksesta. Ohje on peräisin Jamie Oliverilta, kuten moni muukin Oliivian herkuista. Tämä Alastoman kokin paluu on minullakin keittiön hyllyssä, mutta jostakin syystä en tule juurikaan kaivaneeksi keittokirjoja esiin, vaan etsin inspiraationi mieluummin blogeista tai lehdistä.

Paksujen lohiviipaleitten päälle vuokaan asetellaan keitettyjä kananmunia, mikä on kyllä yllätys. Niiden päälle levitetään kastike, jossa on haudutettua sipulia, porkkanakuutioita ja pussillinen pinaattia. Nesteenä käytin purkillisen 4% Floora-kermaa ja mausteeksi ohjeen mukaan sinappia, yhden sitruunan mehun ja pari kourallista parmesaania. Tällaista yhdistelmää en ikinä keksisi itse!

Kastikekerroksen päälle levitetään soseutuvista perunoista tehty kevyt muusi sekä vielä vähän parmesaania ja työnnetään vuoka uuniin tekeytymään. Annoin olla kokonaisen tunnin 200 asteessa ja jäähtyä sen jälkeen jonkin verran ennen syömistä.

Kasvikset pyörittelin pannulla ja maustoin soijalla ja osterikastikkeella värikkääksi lisäkkeeksi lautaselle. -Parsakaalin himo kestää yleensä koko talvikauden, vaikka tavallisesti syön sen höyrytettynä.

Tämä ruoka sopii hämärään sunnuntaipäivään ja lumimyrskyyn kuin nyrkki silmään. Kalaversio liha-perunasosevuoasta, joka on yksi suloisimpia talvisia lohturuokia.

Jälkiruoaksi passasi hyvin pakastemarjoista tehty ja sitruunalla maustettu tuorekiisseli. Löytyipä pakastimen kätköstä vielä pikkupullatkin kahvin kanssa.

Onneksi tuli ulkoilut käytyä jo aamupäivällä, sillä tuohon myrskyyn ei vapaaehtoisesti lähde kukaan!

Myötätuulta ja lempeää lauantaita

Mikäs sitä on kaikkien ruuhkavuosien jälkeen ollessa, kun saa lauantaiaamuna nukkua niin pitkään kuin unta riittää -luojan kiitos riittää- ja sen jälkeen ainoa tehtävä on päättää, miten viihdyttäisi itseään!

Ennen olisi käyty sauvakävelyllä jo kymmeltä, mutta se ajatus on nyt helposti ja nopeasti ohitettu. Ehkä huomenna, siis varmasti huomenna, joo. Tänään, heti tunnin aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen lähdetään kaupungille.

Sängynpeite olisi hakusassa. Keskustan kaupat on äkkiä katsottu. Päässäni on vain kalpea aavistus siitä, mitä haen: hiekanruskeaa. Olen hakenut jo vuoden tähän uuteen sänkyyn. Olen ottanut makuuhuoneen vanhat pellavaverhot alas, koska ne eivät sovi yhteen uusien pimennysverhojen kanssa. Verhot voi kuitenkin hankkia vasta peitteen jälkeen. Samalla saisi takaseinä vaihtaa väria sinisestä luumunpunaiseksi. Muutos on pyörähtänyt liikkelle.

Taas kerran otimme kolme peitettä kotiin sovitettavaksi ja palautimme saman tien. Kaupassa kaikki näyttivät hyviltä, mutta kotona yksi näytti ihan vanhempieni kodilta, yksi nuorelta hippikodilta, yksi oli muuten vain keinokuitua. Ensi viikolla on siis tehtävä toivioretki kangaskauppaan, jos vaikka nyt se oikea kangas kävelisi siellä vastaan.

Välillä lounas intialaisessa ravintolassa. Ruoka on niin hyvää, että sitä ei voi olla syömättä vähän liikaa, varsinkin tandoori-uunissa paistettua naan-leipää. Kana Tikka Masalakin on viedä kielen ja mangolassi lopuksi kruunaa aterian.

Sitten joutaakin jo kotiin päiväunille.

Yläkuvassa osa Ann Hortonin kangasteoksesta Salaisia lahjoja.

Karkailevia ajatuksia

~ ~ ~

"Syömään!"

Kuvat olen vapaasti yhdistellyt töistä, jotka juuri nyt ovat esillä Taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä ja Käsityön museon näyttelyissä.

Edit. klo 13
Paitsi pullat tietysti, niitä leivoin eilen varmaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Ja maistuvat niin hyvältä, että lähdenpä kohta päiväkahvin keittoon.

Vietettyäni Eeviksen kanssa tuon nelituntisen taideiltapäivän lounaineen ja kahveineen kaupungilla luuhaten olen jotenkin tuntenut itseni kuin uudeksi ihmiseksi. Ehkä siihen vaikuttaa kaiken muunkin sosiaalisen elämän lisääntyminen.

Viimeisen parin viikon aikana olen ollut yhteydessä kaikkiin rakkaisiin ihmisiini. Ja tämä lepo, kaikenlaisten pakkojen puute, rauha kotona, lumi ja valot. Niin ja toimiva nettiyhteys ja te siellä!

Ehkä nyt en valita mitään.

Keski-ikäistä keskustelua

- Olipa aamulla lunta auton päällä! Oli hyvä että olit nyt käynyt luomassa lumet parkkipaikalta.

- Ihana päivä! Heräsin vasta, kun olit jo lähtenyt. Lopultakin olen alkanut nukkua yhdeksän tunnin yöunia. Se on hyvä merkki.

- Noilla talvirenkailla ei kyllä pitkään ajella.

- Se kertoo siitä, että alan ehkä vähitellen rentoutua. Viimeksikin siihen meni monta kuukautta.

- Onkohan lehdessä talvirengastarjouksia...kannattaa vaihtaa uudet pian, saattaa tulla liukkaita.

- Olen ajatellut maalata olohuoneen sinisen takaseinän violetiksi. Se sopisi hyvin muuhun väritykseen ja toisi sinne jännittävän kontrastin.

- Noilla renkailla ei voi enää ajaa edes kesällä, se kumiseos ei ole sopivaa, jos joutuu vesiliirtoon.

- Jos maalaisin vielä olohuoneen ison pöydän kiiltävän violetiksi, se antaisi potkua muuten vaalealle värimaailmalle.

- Taidan mennä päiväunille.

- Nyt mulla on pullataikina nousemassa.

Vaikuttunut!

Vietin vaihteeksi erilaisen päivän, reippaan ja itsesäälistä vapaan. Ystäväni Eevis ehdotti yhteistä taidemuseokierrosta viimeisen flunssakuume-lomapäivänsä kunniaksi. Niinpä sitten kävelin puoliltapäivin kolme varttia kevyen lumen hunnuttamassa maisemassa Keski-Suomen museolle Taitelijaseuran vuosinäyttelyyn.

Tarjolla oli tavan mukaan monenlaista kirjavaa, ja alakerrassa varsinkin ihmettelimme sekavuutta ja monien mukaanotettujen töiden tasoa, mutta yläkerta tuotti myönteisen yllätyksen. Suurimman vaikutuksen minuun teki tämä Seppo Uuranmäen koko seinän kokoinen reliefi, johon videotykillä heijastettiin erilaisia valo- ja väriefektejä.

Kasvot näyttivät erilaisilta erilaisessa valossa ja eri kulmista. Onneksi oli taas käsilaukku-nikon mukana, sillä saa toivottavasti vähän parempia kuvia kuin kännykällä.

Tässä valot ovat hetkeksi sammuneet.

Nyt ilme on täysin erilainen, täynnä tuskaa.

Tästä oli vaikea irrottaa katseensa. Seinä oli jotenkin niin elävä ja siinä oleva ihminen niin läsnä. Outo kokemus, joka jäi elämään sisälleni.

Tunne on sinänsä ihan tuttu monesta muustakin näyttelystä: kun joku teos iskee suoraan sieluun. Tunne voi olla voimakas, mutta aina myönteinen tai ainakin otan sen sellaisena.

Kerran esimerkiksi muuan Giacomettin veistos sai aikaan sellaiset väristykset, että tunsin olevani jonkun alkutotuuden äärellä. Tai muutama vuosi sitten erään maalauksen nuoren haavoittuneen kasvot, jotka huusivat äänettömästi suoraan minulle.


P.S. Unohdin pienentää kuvat, niin että aukeavat nyt isona.

Suklaata ja sillisalaattia

Lumisadetta lupaavaan aamuun sopii loistavasti tukan raidoitus ja Paul Simonin Graceland-albumin kuuntelu. Se on ilmestynyt jo 1986 ja muistan, kun eräs ystäväni soitti sitä ihastuneena. Kopioin sen silloin tietysti häneltä C-kasetille, joka on soinut meillä melko ahkerasti parikymmentä vuotta. Ensitöikseni aamulla poltin sen cd:lle. Siinä on lumoavat afrikkalaiset rytmit!

Muistin Gracelandin taas, kun satuin eilen illalla kääntämään ärsytyskynnyksen ylityttyä Täydellisistä naisista Teeman puolelle ja siellä oli menossa ohjelma Albumin teosta Etelä-Afrikassa sikäläisten muusikoiden kanssa. Tästä levystä alkoi aikoinaan mieltymykseni afrikkalaisiin rytmeihin ja heimolaulun kaikuun. Jos näistä ei jalka vippase, on kuollut!

Kuuntelepa vaikka Call Me Al tai I Know What I Know.

Nyt on kutreissa sopivan tuhkanvaaleat kirkastukset ja pää pysyy taas paremmin kuosissa seuraavaan leikkaukseen asti.

Olen tehnyt pari enneagrammitestiä. Toisen ja minulle luotettavamman tuloksen antavan löysin Marika Borgin namaste.fi -sivuilta. En laita linkkiä, koska jostakin syystä silloin ei voi julkaista tekstiä, ainakin olen yrittänyt jo pari tuntia ja toistakymmentä kertaa.

Klo 16.00: Kirjoittelin taas tähän paljon, mutta tämä ei nyt suostu julkaistavaksi, joten olkoon!

Saisko vähän vielä lunta?

Lopultakin vähän pakkasta ja lunta, edes hiukan siellä täällä! Virkistävän viikonlopun jälkeen olen pitänyt luppopäivää. Nyt ei ole mitään menoja sovittuna, ei mitään pakkoja.

Hyvin nukuttujen öiden ilahduttamana tuli mieleen, että jos kävisi töissä helsaamassa tyttöjä pullapussin kera. Eeiii, ei voinut edes ajatella! Alkoi myllertää sisuskaluissa sillä tavalla, että käänsin ajatukseni äkkiä muualle. Työtä ei voi edes ajatella, vaikka joitakin työkavereita näkisinkin mielelläni.


Tässä on jotain, mistä pitää keskustella jonkun kanssa. Itse en pääse oikein mihinkään enkä ymmärrä. Kun perjantaina selostin työjuttujani lääkärille, tunsin jonkun ison, mustan ja uhkaavan möykyn jossakin sydämen kohdalla, ja se meinasi nielaista minut kokonaan. Se tuntui konkreettisena tiukkana puristuksena rinnassa. (Minulla kun on tapana nähdä kaikki kuvina, niin tämä oli sellainen Haisulin näköinen ja yhtä pelottava.)

Ajattelen omalla keittiöpsykologiallani, että se saattaa joku ahdistava tunne, joka nousee niin kaukaa lapsuudesta, ettei sille ole olemassa sanoja tai muistikuvia, vain ruumiissa tuntuva kipu. Ja nyt tämä työstressi on kolahtanut jotenkin siihen.

Pentele, tämä on ollut oikeasti hyvä päivä, mutta tulikin kirjoitettua synkkää asiaa. Ja synkkiä on kuvatkin, varjossa kuvattuja. Mutta kun niin tykkään näistä ruovikkomaisemista. Kirkkaassa auringonpaisteessa kävin lenkillä, vaikka pakkanen ja tuuli pakottivat puolen tunnin jälkeen jo takaisin. Sittenpä saattoikin mennä jo päiväunille.

Muhevaa ruokaa ja ruokaseuraa

Olipa mukava ilta eilen, kun ystävät kutsuivat syömään suomalaista syysruokaa ja maistelemaan muun maailman viinejä. Etelän-nuoriso meni myös kavereittensa luo illaksi ja Miss Turkki vietiin kotiin yökylän jälkeen.

Vaikka minulla ei ollut mitään suurisuuntaista tekemistä koko päivänä, onnistuin kehittämään kamalan kiireen lähdöstä. Perille päästyämme istahdin nenä helmeillen nojatuoliin kuohuviinilasi kädessä ja sanoin itselleni, että kiire loppuu nyt.

Sinisellä sohvalla lepää talon emännän käsi. Otin kuvan tasapainottamaan punaisia. Sininen ja punainen kun ovat lempivärejäni.

Suppilovahverokeitto maistui ihanalta, varsinkin kun omat sienisaaliimme jäivät tänä syksynä onnettoman pieniksi. Keittoa säesti puolikuiva valkoviini. Pääruokana oli tarjolla mehevää poropataa, sellainen herkku, jota en itse koskaan tee. Ei meidän marketista poroa edes saa, paitsi pakastekäristystä. Hyvien perunoitten ja kotitekoisen puolukkahillon ja mustaherukkahyytelön kanssa se maistui tosi aidolta.

Viinejä maisteltiin useampiakin. Oma suosikkini oli tuo ylläoleva australialainen Miss Harry, syvänpunainen, runsas ja hedelmäinen viini. Sen sijaan kuvassa oleva pinot noir ei ollut ollenkaan mieleeni. Sideways-elokuvan jälkeen olen ostanut useita kohtuuhintaisia pinot noir-pulloja enkä ole vieläkään päässyt niitten makuun, vaikka kuinka olisi ollut oikeanlaista ruokaa tarjolla. Ehkä en sitten vain tykkää mausta.

Migreeni dagen efter on aina mielessä ja siksi pidän lukua annoksista. Laskupääni ei ole maailman parhaita, mutta väittäisin että nyt meni kyllä ainakin kuusi annosta. Lopetin heti kuin tunsin vaikutukset ja päänsärky muine seurannaisineen pysyi poissa.

Näiden ystävien kanssa olemme asuneet naapureina siitä asti, kun samaikäiset lapsemme ovat syntyneet, kasvaneet ja lentäneet pesästä. Täytyy sanoa, että kun perheen komea nuorimies tuli syömään kanssamme, tuntui oudolta katsella, kun veikeä entinen vauva oli kasvattanut parran! Siitä aina huomaa, miten mennyt ja nykyinen elävät mielessä yhtä elävinä koko ajan.

Kuvat on napsittu pikkukameralla.

Ilta loppui hyvissä ajoin juuri kun räntäsade alkoi. Hetken kuluttua maa oli jo valkoinen.