Taas on jo perjantai!

Aurinkoisen keskiviikon jälkeen torstai jäi minulla jotenkin hämäräksi. En muista kunnolla, mitä tein enkä lähtenyt edes ulos. Aamupäivällä raidoitin kai tukan ja iltapäivän istuin luultavasti tässä koneella kuvia käsitellen ja blogeja lukien, samoin illan. Miksi ihmeessä tuntuu, että se on väärin?

Nyt olen värkännyt kuvien kanssa jo tarpeeksi. Kuluneet kaksi viikkoa ovat merkinneet rauhaa ja hiljaiseloa. Tai ensimmäisellä viikolla oli niin huono olo, että se vain piti tarpoa läpi. Tämä toinen viikko on ollut jo parempi.

Alan nyt vasta huomata, miten rajoittuneeksi elämäni on vähitellen mennyt, kun kaikki energia on mennyt työssäkäymiseen. Meillä ei käy enää lasten ohella ketään. Emme itse käy missään. Vapaa-aikana täytyy ulkoilla, koska viikolla ei jaksa. En pysty lukemaan kirjoja. Tekeminen tahtoo jäädä kesken, jos saan edes aloitettua. On vaikea kirjoittaa käsin. On vaikea aloittaa. On vaikea keksiä, mitä panee päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille.

Alkaa kuulostaa vakavalta. Ensi viikolla lomaillaan kuitenkin ensin kylpylässä ja sitten sukulaisissa, joten siitä saan vaihtelua tähän kotoelämään. Ja sitten alkaakin työt.

Harjoittelin pyöräreissullani kuvaamista vastavaloon. Säädin valkotasapainon -1:en ja käytin vastavalosuojaa. Olen hiukan rajannut ja terävöittänyt joitakin kuvia. Minusta terävöittäminen on näissä liikaa? Vertailun vuoksi laitoin yhden kuvan t i i r a i l u u nkin.

Jos on vinkkejä ja mielipiteitä, otan erittäin mielelläni vastaan!

Tyyni syyspäivä

Kävin eilen iltapäivällä ajelemassa pyörällä viisiasteisessa auringossa ja pysähdyin välillä ihailemaan maisemia Tuomiojärven rannalla. Onneksi pyörässä oli kori ja siinä pyörälaukku ja siellä kamera mukana. Mukava oli muutenkin nousta välillä kuivattelemaan persuksiaan, kun satula pusersi sisältään vettä suoraan housuihini. Siitä huolimatta, että satulassa oli suojus ja sen päällä vielä aitoon mummotyyliin baskeri.

Kivenheiton päässä keskustasta on tällainen tyyni ihana paikka! Jossa voi istua hiljaa, vain olla, osana ihmiskuntaa, luontoa ja maailmankaikkeutta.

Ihmissuhdetyön vastapainona tarvitsen välillä tällaista hiljaista yksinoloa, että voin taas kuulla oman ääneni ja löytää vähitellen tien takaisin omiin tunteisiin. Se ovi on vielä aika lukossa. Ehkä siihen tarvitaan muita ihmisiäkin, ulkopuolista apua. Vaikka lomaa on vielä ensi viikkokin, pelkkä töihinmenon ajattelu kuristaa kurkkua.

Jokunen ihminen polki harvakseltaan rantatiellä, muutama sauvoi reippaasti ohi, muuten oli ihan hiljaista.

Levoton tuhkimo

Tuleeko teille muille huono omatunto, jos sohvan kutsu on suurempi kuin kirkkaalta taivaalta paistavan auringon? Kun kerrankin on lomalla ja on aikaa ulkoilla ja harrastaa sitä ruumiin kaipaamaa liikuntaa, laahustaakin vain yöpaidassa ja villasukissa koko aamupäivän tehden hetken sitä ja toisen tätä.

Eilen hain kirjastosta lainaksi levyjä, koska juuri nyt Chopinin rauhalliset preludit ja nocturnit ovat sitä, mitä kaipaan. Ne tuovat mieleen hauraan vanhan pitsin. Tiedättehän tämän koskettavan Nocturnin Pianisti-elokuvasta? Minulla on kotona melko pieni valikoima klassista musiikkia eikä yhtään Chopinia. Viime vuosina en ole kuunnellut juurikaan klassista. Joskus laitan soimaan Max Bruchin viulukonserton, joka on yksi niistä, jotka soittavat suoraan sieluuni.

Onnistuin nukkumaan yhdeksän tuntia yöllä ja vielä hyvin, mihin arvioni mukaan on ennenkin mennyt puolitoista lomaviikkoa tai joskus koko kesäloma. Tästä se paraneminen taas alkaa. Verenpainekin on alkanut aamupäivisin laskea liian matalaksi eli voisin vähän vähentää lääkitystä. Otin tänäkin aamuna kolmea lääkettä ja illalla otan vielä kaksi tabua lisää!

Aamun blogikierroksella löysin Kannat kattoon -blogista linkin ihaniin valokuviin, jotka nyt eivät mitenkään liity minuun, mutta valokuvauksen mahdollisuuksiin kyllä. Ammattikuvaajan ihanaa kädenjälkeä, josta huokuu parin onnellisuus ja jossa maisema takana hengittää!

Levoton poukkoiluni voisi viedä minut nyt seuraavaksi ulos. Ehkä otan pyörän ja polkaisen sillä parisataa kaloria, mieluiten suoraan mahasta, kiitos.

Syysaurinkoa säilöön

Aina kun aurinko paistaa, on hyvä päivä. Naiivi itsestäänselvyys, mutta niin totta. Sain repäistyä itseni päivällä sauvakävelylle ja ulkona oikein imin nautiskellen syksyn valoa ja hyvää mieltä sisälleni. Harmi kun sitä ei voi saada varastoon. Usein olisi tarve kaivaa jostakin pussillinen hyväntuulista energiaa. Siis joka aamu.

Tienvarressa muutamat ruusupensaat olivat aloittaneet kukintakierroksen uudestaan, mutta pienillä ja varovaisilla kukilla, kuin häpeillen. Naapuripensaissa kasvateltiin nimittäin jo kiulukoita. Mukana oli vain kännykkä ja sillä sitten kuvailin akun loppuun.

Iltapäivällä jatkoin Picasan käytön opettelua. Kännykkäkuvien taso on tunnetusti heikompi kuin oikean kameran ja joskus sävyjen säätely on jälkeenpäin ollut vaikeaa. Nyt pääsin mielestäni kohtuulliseen tulokseen. Keksin myös, miten kuvia siirretään sinne ja tänne. Mutta aikaa meni!

Koko päivänä en ehtinyt edes sohvalle, vaikka muuten rauhallisesti otinkin. Vasta illalla vaivuin katsomaan Innoa, joka nyt on ollut ainoa seuraamani ohjelma. Jostakin syystä tykkään Marko Paanasesta ja siitä nykyisestä Innon tiimistä. Ihailen heidän taitoaan saada mitä hirveimmistä sotkupesistä tyylikkäitä ja ehjiä kokonaisuuksia, vaikka omistajat hiukan kakovatkin, kuten tänään.

Semi-myrskypäivä, mutta sentään lomalla

Päivä on huvennut asioilla kulkiessa niin, että en ole saanut riviäkään aikaiseksi tänne. Kävin iltapäivällä peräti kahdella lääkärillä eli koko päivä meni sairaalanmäellä. No, loma nyt ainakin jatkuu vielä pari viikkoa. Olisi tosin jatkunut muutenkin ihan tavallisena lomana, mutta hain sen sairauslomaksi, kun en mitenkään voisi vielä mennä töihin. Mikä tahansa kotityökin saa sydämen tykyttämään ja kurkun kuristamaan.

Alkuillan värkkäsin Picasan kanssa, se kun on minulle uusi. Värkkäsin ja värkkäsin, että keksin, miten sinne albumiin siirretään kuvia suoraan omalta kovalevyltä ilman, että julkaisee niitä blogissa. Ajattelin nimittäin siirtää sinne parhaita otoksiani, joita olen julkaissut aiemmin. Nyt siellä on tasan yksi kansio, mutta tarkoitus on vähitellen siirtää lisää. Se käy vaan todella hitaasti.

Tietokoneella olo ei tee minulle hyvää. Huomaatteko kukaan muu vastaavaa? Arvelen itse, että ei tule räpyteltyä silmiä normaalisti, ei hengitettyä tarpeeksi, ei vaihdettua asentoa, silmät tuijottavat samaan kohtaan pitkiä aikoja, niska jäykistyy, pian päässä puristaa.

Valokuvien käsittely on pahinta myrkkyä kropalle, mutta niin ihanaa sielulle! Miten tämänkin ristiriidan sitten ratkaisi?

Syksyinen sunnuntai

Vielä muutamia ruskakuvia näkyville, ennen kuin täällä kaikki lehdet ehtivät pudota puista. Lokakuu on alkanut tyhjentää puita toden teolla heti alettuaan. Ihmettelen aina, miten eri vaiheessa eri puut ovat. Tienvarren pihlajat ovat täydessä lehdessä jokainen täysin erivärisenä ja täynnä marjoja, kun taas pihan puut ovat pudottaneent juuri kaikki lehtensä ja marjathan kävi räksäparvi syömässä jo ajat sitten.

Kivan viikonlopun jälkeen on haikea olo, kun nuoret lähtivät taas tahoilleen. En ole tehnyt varsinaisesti mitään, mutta huomannut kyllä, miten kaikki tavallinenkin rasittaa.

Aterian valmistus sujui onneksi vanhoilla resepteillä. Mies pesi vihanneksia ja minä pilkoin ja kokkasin, mutta silti tuli kiire ja väsytti. Pieni salaatti, hapanimelä possupannu ja keitetyt perunat maistuivat kaikille. (Kuva S-Ruokamaailman sivuilta)

Jälkiruoaksi paistoin banaaneja ihanassa seoksessa, jossa oli voita, fariinisokeria, kanelia, inkivääriä, appelsiinia ja amaretto-likööriä. Herkku nautittiin sitten kanelilla maustetun vaniljavaahdon kanssa. Tätä kannattaa kyllä kokeilla, jos ei ole ennestään tuttu! Nopea valmistaa, mutta täyteläinen ja juhlallinen jälkiruoka. Kerran joimme tämän kanssa Late Harvest Sauvingon Blancia ja se kruunasi aterian hurmaavalla tavalla.

Kuvaa ei tietenkään ehtinyt ottaa, kun banaanit vilahtivat hetkessä parempiin suihin.

Nyt olen ansainnut ehkä pienet päiväunet. Ulkona näyttää kolealta ja tuuliselta, joten aamupäivän pikkulenkki saa jäädä ainoaksi. Illan voisinkin tuijottaa televisiota.

pöhköjä heti aamusta

Tämä nyt on niitä päiviä, jotka alkavat huonosti eikä sille aina voi mitään. Varsinaisesti en kuitenkaan ajattele, että tuo pöhkö olisin minä...

Mutta päivä alkaa pikkuhiljaa parantua: meille on tulossa odotettuja vieraita, kun vanhempi poika avovaimoineen tulee viikonlopuksi. Lähden seuraavaksi lisäämään aineksia leipätaikinaan. Annassa oli ohje, jossa grahamleipä tehdään juureen, mikä oli minulle ihan uutta. Leivän kanssa aion tarjota niitä überhyviä marinoituja kanapihvejä, paistettua halloumia, tsatsikia ja tomaatti-fenkolisalsaa. Jälkiruokana vihreitä rypäleitä.

Ai kun tekisi mieli kaataa itselle lasi viiniä ja kuunnella vaikka Chopinia!

Hyvää viikonlopun alkua!

Kissakaunotar

Naapurin kissaneiti oli yhtenä päivänä ulkoilemassa, kun tulimme Silkkiturkin kanssa lenkiltä. Tämä neiti on muutenkin suhtautunut vieraisiin varoen, mutta koiran nähdessään se pörhisti turkkiaan ja oli valmiina pinkaisemaan puuhun heti, kun tarve vaatii. Ja koira puolestaan paloi halusta päästä tekemään tuttavuutta.


En tosiaan ole ollut tekemisissä eläinten kanssa ennen kuin nuorin poika päätti hankkia kauan haluamansa koiran vuosi sitten ja Silkkiturkki tuli elämäämme. Ennen sitä pidin kissoja kivoina ja houkuttelevan näköisinä ja minusta ne edelleen ovat kauniita. Tämäkin valkoinen kaunotar on yksinkertaisesti tyttömäisen suloinen poseeratessaan ison kuusen katveessa.

Mutta siitähän ei pääse mihinkään, että sydämeni on kokonaan valloittanut hän:

Luna Silkkiturkki

Uusia tuulia

Kunnon yöunen ja parin tunnin aamupäiväunien jälkeen tunsin itseni aamulla jotenkin puhtaaksi ja ihan ookooksi. Päänsärkyä ja korkeaa sykettä lukuunottamatta terveeksi. Tiesin, että se merkitsee paineen laskua ja oikeassa olinkin, taso oli taas laskenut alas.

Jotenkin niin lokakuisessa sateensekaisessa tuulessa poljin keskustelemaan työterveyshoitajani kanssa erilaisista vaihtoehdoista. Olen jo aiemmin viikolla puhunut esimiesteni kanssa ja ilmoittanut olevani valmis monenlaisiin muutoksiin. Nyt on sitten pantu virallisestikin pyörät pyörimään ja lomien jälkeen aletaan neuvotella lisää. Että helpottaa!

Hoitaja kannatti myös ajatusta työajan osittaisesta vähentämisestä, mistä Meri-siskoni on puhunut jo aiemmin. Toisin sanoen hän ehdotti osa-aikaisen eläkkeen hakemista. Tässä kohti tuntuu, että hups! Minähän olen vielä nuori jne., periaatteessa terve jne., kokenut ja taitava jne. Ni-in, ja sairauslomalla taas, kun en kestä töissä.

Saa nähdä, se selviää vasta ensi vuonna, mutta sitä ennen halusin jatkaa kotona vielä ainakin viikon, sitten onkin tiedossa jo lomaviikko ja kaksi päivää kylpylässä. Ja sen jälkeen paluu samaan soppaan, mutta toivottavasti jonkinlaisen kevennyksen avulla.

Vielä sunnuntaina puut loistivat, nyt tuuli on pudottanut suurimman osan lehdistä.

P.S. Kertoisiko joku amatöörille, pitääkö kuvat jotenkin pienentää tai pakata ennen siirtoa? Kun ne täällä voi suurentaa klikkaamalla, niin tulevat liiankin isona näytölle. Miten te muut teette?