Reipasta raitaa

Niin on kiirettä pitänyt, etten ole avannut tietokonetta ollenkaan tällä viikolla kotona. Työpäivät ovat venyneet yhdeksään ja kymmeneen tuntiin, mutta onneksi loppuviikko pitää sisällään vain kokouksia ja koulutuksia. Ne alkavat ja loppuvat ajallaan.

Vaikka itse kuljen kuin kehäraakki, kuuluu aamulla töihin mennessä talitintin ja jonkun muun tirpan terhakka ääni työn touhussa. Pimeässäkin se on niin keväistä! Sitä samaa on näissä raidallisissa tulppaaneissa. Tosin ne ilahduttavat vain lähinnä kotona päivystävää Vilmaa.

Bataattiranskalaiset

Oletteko kokeilleet bataattiranskalaisia? En syö enkä tee yleensä koskaan ranskalaisia -eikä suinkaan siksi, etteivät ne olisi hyviä- mutta tämä bataattiversio näytti Pipsa Hurmerinnan  kirjassa niin houkuttelevalta, että piti kokeilla ainakin kerran. Siitä on jo muutama viikko aikaa, jäi vaan silloin postaamatta.

Valmistaminen oli helppoa uunissa, mutta en saanut ensiyrittämällä näistä niin rapeita kuin olisin toivonut. Väriä tuli ihan kivasti ja maku tietenkin oli  hyvä makean ja suolaisen liitto, mutta saatoin paistaa näitä suikaleita hetkisen liian pitkään, koska olivat vähän velttoja. Makuunhan se ei vaikuttanut.

Tässä vielä ohje: 

BATAATTIRANSKALAISET
Käännä uuni lämpiämään 250 asteeseen. Kuori bataatit ja leikkaa pitkähköiksi suikaleiksi. Kuivaa suikaleet talouspaperilla ja laita ne uunipellille. Kaada bataattien päälle oliiviöljyä ja kääntele niitä käsin niin, että öljyä leviää joka kohtaan. Paista ranskalaisia uunissa noin 20-30 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmeitä ja hieman mustuneita päistä. Mausta suolalla ja syö heti.

Ei annettu yhtään, höh!

Kaffirlimettijäätelöä ja pinjansiemenkakkua

Löysin blogisurffailussa taas uuden kiinnostavan ruokablogin, Heleen's Hobbies. Yksi kiinnostava seikka on, että kirjoittaja on mukana meneillään olevassa MasterChef -kilpailussa ja kommentoi kunkin jakson jälkeen blogissaan jakson tapahtumia. Tämä kilpailu on juuri sellaista tositeeveetä, josta minäkin tykkään. Paitsi että olisi kamalaa olla itse mukana, kun kiireen ja paineensietokyky on mitä on. Kaatuisin muutenkin jo karsinnoissa, niin kovatasoisia kokkeja nämä harrastajat kaikki ovat, ja jotkut niin nuoriakin! Ihmettelen, miten joku jo parikymppisenä on ehtinyt syödä, oppia ja kokata jo niin paljon. Eikä mitään kotiruokaa, vaan korkeatasoista ja erikoistakin  ruokaa.

Lukiessani reseptejä, törmäsin jäätelöohjeeseen, jossa käytetään glyserolia jäätelön rakennetta parantamassa. Kiinnostuin heti, koska vallankin vähärasvaisia jogurttijäätelöitä tehdessä massa jäätyy pakastimessa kalikaksi eikä rakenne sulaessakaan kovin hyvältä vaikuta. Olen siis yleensä tarjonnut jäätelöt suoraan koneesta ja tehnyt vain kerta-annoksia.

Täällä Heleen antaa varsin kattavan selostuksen glyserolista, joka luokitellaan siis lisäaineeksi. Se estää jääkiteiden kasvua, ja juuri sitä tarvitaan. Kuten tekstissä mainitaan, kaupan jäätelössä on useita lisäaineita, joten yksi aine ei ole kovin paljon kotijäätelössä.

Kaffirlimettijäätelö (aika iso määrä) 

6.5 dl täysmaitoa
6-8 kaffirlimetin lehteä (pakaste)
2 dl sokeria
4 keltuaista
2 limen mehu
2 dl kuohukermaa
(2 tl glyserolia)

Kuumenna maito ja lisää siihen kaffirlimetin lehdet. Anna maustua vähintään puoli tuntia. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Kuumenna maito uudelleen ja lisää siitä noin pari desiä keltuais-sokerivaahtoon samalla vatkaten. Sekoita sen jälkeen massa kuumaan maitoon ja sekoittele miedolla lämmöllä viitisen minuuttia, kunnes sakenee. 

Jäähdytä ja siivilöi. Lisää limen mehu ja vaahdoksi vatkattu kerma. Laita massa jäätelökoneeseen ja lisää halutessasi 2 tl glyserolia, kun massa alkaa paksuuntua. 

Minä en lähtenyt etsimään tällä kertaa pakastettuja limetinlehtiä, koska maustekaapissa oli purkillinen kuivattuja. Kuusi kuivattua lehteä (varovaisesti;) antoi kuitenkin vain  miedon maun massaan, joten aion vielä ostaa niitä pakastettujakin ja kokeilla uudelleen jonkun kerran, kun sopiva tilaisuus tulee. Tuoksu on niin jumalaisen ihana, että voin vain kuvitella, miltä tuoreet lehdet sitten tuoksuvat.

Ja se rakenne: tämä toimii! Oli tosin paljon rasvaisempaa jäätelöä muutenkin kuin tavallisesti tekemäni, mutta siitä sai hyvin sekä lusikalla että jäätelökauhalla otettua pakastimestakin. Ainoa vika hommassa oli määrä: arvatkaa kuka söi kaiken lopun, pikkuhiljaa seuraavina päivinä pakkasesta?

Tarjosin jäätelön kanssa pinjansiemenkakkua sunnuntainlounaan päätteksi. Ohjeen otin Leila Lindholmin Leilan parhaat ruokaohjeet -kirjasta, jonka ostin alennusmyynnistä houkuttelevien kuvien takia. Annetaan nyt sekin resepti, kakku oli nimittäin hyvää, mutta tähän settiin olisi riittänyt yksinkertaisempikin suklaakakku. Pinjansiemenet ja mantelimassa olivat tavallaan turhia. Mantelimassa antoi kyllä kakulle kivaa kosteutta ja olisi säilyttänyt sen kosteana, jos kakkua olisi riittänyt enemmän kuin kahdelle päivälle. Pienihän se...

Leilan lämmin pinjansiemenkakku  

2 kananmunaa
3 dl sokeria
100 g voita
2 dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
4 rkl hyvälaatuista kaakaojauhetta
ripaus suolaa
1 dl pinjansiemeniä
100 g mantelimassaa  

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sulatettu voi.
Sekoita vehnäjauhot, vaniljasokeri, kaakaojauhe ja suola keskenään ja kääntele seos taikinaan.
Paahda pinjansiemenet kuivalla pannulla sekoittaen. Raasta mantelimassa ja lisää nämä taikinaan.
Voitele ja jauhota halkaisijaltaan 24 cm irtopohjavuoka ja kaada taikina siihen. (Näin meidän kesken: rutista leivinpaperi palloksi ja muovaile vuokaan, on paljon helpompaa.)
Kypsennä kakkua noin 20 minuuttia, se todella riittää. Kakun pitäisi jäädä keskeltä tahmeaksi.
Tarjoa lämpimänä kylmän jäätelön tai maustetun kermavaahdon kanssa.

Rakkauden korkein aste

Kirjakaupassa sattui vasta silmään kivalta vaikuttava pokkari, Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni. Tarina on sinänsä tuttu:  saksalainen nuori mies tapaa suomalaisen Pian, rakastuu ja muuttaa tämän kanssa Suomeen. Kirjassa kuvataan kesää viisitoista vuotta sitten, kun he ovat menossa naimisiin. Ja kerrotaan suomalaisista, tulevan vävypojan  rakastavin, mutta kujeilevin silmin. Mainittakoon, että Eilenberger on myös kulttuurihistoirioitsija.

Kirjaa on mainittu hulvattoman hauskaksi, mutta ei se ihan Roman Schatzin iltapäivälehtikolumnien tasolle yllä. Ehkä eniten hihitin lukiessani tätä:

Aulis ja Pirkko, suomalaisen vaimoni vanhemmat, näyttävät päässeen jo hyvin lähelle sanattoman harmonian tilaa, jonka Suomessa katsotaan edustavan rakkauden korkeinta astetta, sillä sikäli kun minulla on ollut tilaisuus heitä havainnoida, he eivät enää puhu keskenään lainkaan. Heidän arkensa luistaa leppeästi ja ääneti kuin kelkka lumessa. Tuollainen totaalisen yhteisymmärryksen tila, joka käsittää myös täydellisen, pitkälle kohteliaisuuden tuolle puolen ulottuvan tietoisuuden toisen toiveista ja liikkeistä, on tietysti ajateltavissa vain silloin, kun jaettu arki on yksinkertaista ja säännöllistä -asiaintila, jota suomalaiset yleensä pitävätkin suuressa arvossa. 

Pohjolan metsissä hengissä pysyminen on sinänsä jo suuri haaste, ei siinä tarvitse enää piruetteja pyörähdellä, saati kehitellä hienosyisiä yksilöllisyyksiä tai muuta turhanaikaista sälää. Ei, miehen ja vaimon elämänympyrät limittyvät suomalaisessa rakkaudessa toisiinsa ikuisesti itseään toistavalla säännöllisyydellä kuin raidat Marimekon paidassa.

Mitäpä tuohon lisättävää. 

Sipulikeittoa, tähtianista ja olorosoa

Tilasin Glorian ruoka ja viini -lehden, koska halusin välttämättä saada sen kylkiäislahjana tulevan Glorian kuudennen ruokakirjan. Kun kerran on ne kaikki muutkin. Kirja osoittautui sikäli pieneksi pettymykseksi, että jutut olivat niin tuttuja lehdistä ja olin jo ottanut talteen kiinnostavimmat ohjeet aiemmin. Olen yrittänyt vierottaa itseäni Gloriasta jo vuosia ja vähitellen se ehkä onnistuu. Ruokakirjasarja on joka tapauksessa osoittautunut todelliseksi aarreaitaksi, josta olen löytänyt lukemattomia omia suosikkeja. 

Tämä sipulikeitto ei nyt kuitenkaan ole kirjasta, vaan yhdestä Ruoka ja viini -lehden viime vuoden numerosta, 7/2012. Jouni Toivanen antoi ohjeen, jossa keittoa hauduteltiin pitkään ja makua haettiin lisää tähtianiksesta, tuoreesta timjamista ja valkoviinistä. Lisäsinpä lorauksen konjakkiakin, jota maustekaapissani on aina pikkupullo jemmassa.

Jounin parempi SIPULIKEITTO  kuudelle

6 salottisipulia
6 keltasipulia
2 valkosipulinkynttä
100 g voita
2 tähtianista
2 tl merisuolaa
5 oksaa tuoretta timjamia
½ tl mustapippuria myllystä
1 dl kuivaa valkoviiniä
1 ½ l liha-, kana- tai kasvislientä
4 cl konjakkia 

6 viipaletta täysjyväpaahtoleipää
120 g raastettua gruyére-juustoa 

Kuori sipulit ja valkosipulinkynnet. Poista valkosipuleista kitkerä vihreä osa. Lohko sipulit neljään osaan ja leikkaa siivuiksi. Hienonna valkosipulikynnet. 

Sulata voi kattilassa. Lisää sipulisilput kattilaan, tähtianis ja suola. Kuullota sipuleita miedolla lämmöllä välillä sekoitellen noin 25-30 minuuttia, kunnes ne ovat karamellisoituneet kiiltäviksi. 

Lisää valkoviini kattilaan ja keitä se kasaan. Lisää liemi. Hauduta keittoa ilman kantta vähintään tunti, niin että keiton pinta juuri ja juuri väreilee. Lisää timjaminoksat ja hauduta 10 minuuttia. Lisää konjakki ja sekoita hyvin. Poista tähtianikset ja timjaminoksat keitosta ja lisää tarvittaessa suolaa. Rouhi päälle mustapippuria. 

(Jos haluat vielä syväaromisempaa keittoa, laita kattila vielä kannella peitettynä 8 tunniksi 90-asteiseen uuniin, sanotaan lehdessä. Kaikkeen sitä maun eteen ollaankin valmiita. Meillä ei oltu.) 

Ennen keiton tarjoamista kuumenna uunin grillivastus 250 asteeseen. Leikkaa paahtoleivistä muotilla ympyröitä, jos haluat. Paahda leivät uunissa molemmin puolin rapeiksi. (Minä paahdoin leivänpaahtimessa.) Lisää leipien pinnalle juustoraastetta ja paahda juustoon kaunis väri. Aseta leivät keittoannosten päälle.

Keitto maistui tosiaan hyvältä, paremmalta kuin aikaisemmat sipulikeittoni.  Leivät olin paahtanut ja gratinoinut juustolla vähän ennen vieraitten saapumista, mutta jo siinä ajassa juusto ehti vetäytyä rumasti leivän sisään, joten raastoimme jokainen vielä vähän tuoretta Gryéreä leivän päälle. Ensi kerralla vaihdan kokojyväpaahtarin valkoisiin patonkiviipaleisiin, ne  vaan sopivat tähän paremmin kuin täysjyväleipä, maunkin puolesta.

Keitolle ostamani pieni sherry Oloroso Monteagvdo löytyi koskemattomana keittiön hyllyltä  seuraavalla viikolla. Joimme sen sijaan lasilliset keittoon käyttämääni Adoben gewütztramineria.

Vasta kuvista huomasin senkin, että tuli valittua pöytään kovin pliisut värit. Mielenkiintoista, miten en tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Vai olenko sokaistunut, kun nykyään kaikki on niin väritöntä? Joka tapauksessa, kun ruoka on väritöntä, pitäisi iloa silmälle saada edes kattauksesta! Toisaalta nuo värit sopivat meidän olohuoneeseen hyvin.

Otetaan tästä pieni väripläjäys naamariin!

Jäätelövärejä ja näöntarkennusta

Pyörähdin tänään kaupungilla asioilla ja kävin samalla sovittelemassa  uusia silmälasinkehyksiä. Olen käyttänyt nykyisiä kakkuloita jo kolme vuotta ja yleensä siinä ajassa ehtii kyllästyä perusteellisesti aina niihin yksiin ja samoihin. Nyt on tosin siinä mielessä toinen tilanne, että käytössäni on myös uudemmat työlasit tietokonekäyttöön. Niillä on niin paljon helpompi katsella, että haluan vähän samantyyppiset linssit toisiinkin laseihin. Silmän mukautumiskyky kun vähenee iän mukana jatkuvasti ja entiset linssit eivät enää ole parhaat mahdolliset.

Vaikka olisi kuinka hyvälaatuiset monitehot, on hiipinyt mieleen, että olisi kiva saada myös pelkät lähilasit tai lukulasit. Ne työlasit kun on tarkennettu keskiosastaan noin metrin päähän, ja vain ihan yläreunalla näkee kauemmaksi, niin että niillä ei katsella televisiota. Ilman laseja näen lukea ja tehdä tarkkaa ompelutyötä  reilun 20 sentin päästä, kaipaisin siis rillejä hieman kauempaa lukemiseen. Vakiorillini taas ovat erinomaiset ulkona, kun pitää nähdä kauas. Mutta niillä ei selviä enää sisällä, pitää vaihtaa toisiin.

Miinus kahdeksan näöllä ei osteta lukulaseja Tiimarista, kuten jotkut tekevät. Kuusikymppinen kosmetologini kertoi sijoittaneensa viitisen tuhatta euroa linssileikkaukseen, jossa korjattiin niin lähi- kuin kaukonäkö ja hoidettiin samalla tuleva kaihileikkauskin. Sellaisen summan hankkiminen ei  kaikilta niin vaan onnistukaan. Minä tarvitsisin siis oikeastaan neljät silmälasit. Ja jos tarkkoja ollaan, ne maksavat muutamassa vuodessa saman kuin se linssileikkaus...

Jos voisin oikeasti tuhlata silmälaseihin, hankkisin pyöreät  tummat ja voimakassankaiset lukulasit. Ulkona liikkumiseen hankkisin jotkut näyttävät ja kivat kakkulat monitehoilla. Ottaisin mielelläni jo uudet aurinkolasitkin omilla vahvuuksilla, nykyisiä olen käyttänyt jo viitisen vuotta. Punaiset päätelasit ovat melko uudet ja kelpaavat vielä hyvin.

Tunnin sovittelulla yhden maahantuojan esittelyssä ei löytynyt tänään niin mieleistä tai sopivaa kehystä, että olisin ihastunut. Löysin kyllä liikkeen mallistosta yhden hyvän ja hauskan, tumman metallikehyksen. Etsin hiusten väristä, nyt kun kerrankin on tummahko tukka. Tähän voisi sopia samanvärinen kehys ilman muita värejä.

Mutta ensin on varattava silmälääkäri, sielläkin on käytävä vuosittain. Sitä ennen käyn huomenna yksityisellä sisätautilääkärillä näistä verenpaineasioista. Sain sentään vakiotutkimukset työterveydestä, ettei tarvitse niistä maksaa yksityisen hintoja. En ole mitenkään kunnostautunut tässä hoidossa, edellisen kerran kävin kardiologilla viisi vuotta sitten.

Ihan huipputarkkoja eivät ole tulppaanikuvani ole ja olen hakenut tässä nimenomaan pehmeyttä. Pidän itse näistä pehmeistä pastelleista todella paljon. 

Talviulkoilua

On minulla enemmänkin kukkakuvia, mutta otetaan välillä jotain muuta.  Vaikka siitä, miten päin honkia taskukamera valottaa lumimaisemat aurinkoisena päivänä. Aurinko tulee toistaiseksi vielä niin matalalta, että varjot ovat syviä ja tummia. Kamera-parka ei saa pähkäiltyä värejä kohdalleen millään, vaan kaikki on liian sinistä, varsinkin lumi.

Järjestelmäkamerassa tietäisin pari kikkaa, joilla värit saisi paremmin kohdalleen, mutta otan sitä harvoin mukaan koirakävelylle.  En halua humpsahtaa polulta hankeen järkkärin kanssa. Taskucanonissani ei ole erillistä lumi-asetusta, kuten joissakin pokkareissa. Näitä kuvia on vähän jo paranneltu, mutta ei kovin hyvällä menestyksellä.

Joku oli tehnyt metsän reunaan lintujen ruokintapaikan. Siellä on varmaan hyvä ottaa lintukuvia.

Vilma tykkää aivan erityisesti nuuskia lintujen jälkiä ja syödä lintujen ruokaa. Siksi annettiin vähän omia namuja taskusta, ja siksikin että sain pysymään koiran paikoillaan kuvan oton ajan. Tähän osui sen verran auringonvaloa, että värit toistuvat luonnollisina.

Niemen päässä oli jo ihan pilvinen sää ja ankea tunnelma.

The light inside

Metsä, luonto ja hiljaisuus

Kävin tässä taannoin nauttimassa taas yhden näyttelyn Jyväskylän taidemuseossa: Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon KULTAINEN METSÄ -valokuvanäyttelyn. Näyttelyn kolme osaa oli Henkien saarella, Hiljaa huojuu korven honka ja Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Sopivasti nämä olivat eri kerroksissa.

Henkien saarella -osassa on kuvattu shintolaisia pyhiä paikkoja Japanissa Shikokun saarella.

Japanilainen pyhä puu

Suomalainen pyhä puu

Hiljaa huokuu korven honka kuvaa suomalaista luonnontilaista metsää.

Valtavan suuriin kuviin halusi oikein sukeltaa sisään. Tätäkin piti istua katsomaan pitkäksi aikaa.

Ravitsi sielua!