Tallinnassa käydessä tuntuu, että kerta kerralta kaupunki muuttuu hauskemmaksi paikaksi. Siellä on mukava kuljeskella hissukseen. Kuvassa en tosin hissuttele minä, vaan ystäväni Kaarina. Näillä nurkilla Katariina käik -kujalla pitää käydä joka kerta. Käsityöläispajoista löytää joka kerta jotain uutta ja kivaa, tällä kertaa lasiset siniset pallot korviin.
Tälläkin matkalla ruoka oli hyvää jokaisessa paikassa, mihin pysähdyimme syömään. En ole sellainen ruokamatkaaja, että etsisin etukäteen hyviä ravintoloita, mutta arvostan hyvää ruokaa ja tykkään poiketa kivannäköiseen paikkaan syömään. Maiasmokk-kahvilan yläkerrassa nautimme herkullisen illallisen yhtenä päivänä. Oli hiljainen ilta ja ravintola oli klassisen kaunis, tummahkoja huoneita peräkkäin. Kuin olisi ollut kylässä jossakin varakkaassa kodissa joskus menneisyydessä!
Miksi, miksi, miksi meillä ei myydä tulppaaneja näin?! Olisi ihana ostaa paljon kukkia, mutta meillä saa ostaa vain markettikimppuja tai sitten kukkakaupan löytäessään saa ostaa puketin aikamoiseen kappalehintaan. Miksi ihmeessä Suomenlahden ylitys ei onnistu, vai onko meillä joku mahdoton verosyy?
Ratikalla matkasimme Kadriorgiin, siitä seuraavassa postauksessa enemmän. Hauskannäköisiä remontoituja rakennuksia.
Satuimme kulkemaan myös presidentin asunnon ohitse. Kioskilla lehden lööppi huusi "Ieva saab laps!"
Taisin kertoakin jo aiemmin, että olin lähdössä Tallinnaan oopperaan viiden hengen naisporukalla. Ladyt majoittuivat tällä kerralla Estoria-hotellin business-huoneisiin. Sen vinkin bongasin sen Glorian Kristiina Raitalan blogista joskus talvella. Hotelli oli mukavan uusi, kauniisti ja värikkäästi sisustettu ja sopivan tasokas tällaisille ladyille, jotka yhtä lukuunottamatta ovat jo kaikki vapaaherrattaria. Paikka on Viru-hotellin kupeessa, ja sijainnin hyvä puoli on lyhyt matka sinne oopperaan: sen kun hilpaisee pikkujalalla puiston poikki.
Ja se itse ooppera, Giuseppe Verdin Aida... Oli siis odotettavissa draamaa, jossa faraon vankina oleva Etiopian kuninkaan tytär rakastuu faraon voittoisaan sotapäällikköön. No, kaksi nuorta saksalaismiestä oli pistänyt kaiken uusiksi ja sijoittanut oopperan 1970-luvun neuvostotodellisuuteen. Paikkana oli ankea hotellihuone, vihreänkukertavat verhot. Etiopian prinsessa oli hotellisiivooja (ohjaajan näkemys orjan asemasta!) ja sotapäällikkö verkkopaidassa haahuileva köntys. Farao oli kaupunginjohtaja tai presidentti, hänen sotapäälliköstä
kilpaileva tyttärensä kauhea pissis. Vaimo puolestaan oli kaikkien
pissisten äiti, vaikkakin sinänsä todella hauska hahmo. Ja koko ooppera tapahtui siinä samassa ankeassa lavastuksessa, jossa oli lasiseinäinen kylpypuone.
Musiikista en valita, se kyllä kelpasi, samoin laulajat. Mutta me leidit olimme pöyristyneitä! Sen verran oopperanoviiseja olemme, että meille kyllä kävisi totutusta poikkeavakin ohjaus, mutta toistaiseksi emme kukaan ole nähneet vielä onnistunutta siirtoa nykyaikaan.
Huh, ainakin se kirvoitti kielenkannat ja vaati jonkin verran kuohuvaa sulatteluun, mutta jäipä ainakin ikuisesti mieleen!




