Muutama kuva Tallinnasta

Tallinnassa käydessä tuntuu, että kerta kerralta kaupunki muuttuu hauskemmaksi paikaksi. Siellä on mukava kuljeskella hissukseen. Kuvassa en tosin hissuttele minä, vaan ystäväni Kaarina. Näillä nurkilla Katariina käik -kujalla pitää käydä joka kerta. Käsityöläispajoista löytää joka kerta jotain uutta ja kivaa, tällä kertaa lasiset siniset pallot korviin.

Tälläkin matkalla ruoka oli hyvää jokaisessa paikassa, mihin pysähdyimme syömään. En ole sellainen ruokamatkaaja, että etsisin etukäteen hyviä ravintoloita, mutta arvostan hyvää ruokaa ja tykkään poiketa kivannäköiseen paikkaan syömään. Maiasmokk-kahvilan yläkerrassa nautimme herkullisen illallisen yhtenä päivänä. Oli hiljainen ilta ja ravintola oli klassisen kaunis, tummahkoja huoneita peräkkäin. Kuin olisi ollut kylässä jossakin varakkaassa kodissa joskus menneisyydessä!

Miksi, miksi, miksi meillä ei myydä tulppaaneja näin?! Olisi ihana ostaa paljon kukkia, mutta meillä saa ostaa vain markettikimppuja tai sitten kukkakaupan löytäessään saa ostaa puketin aikamoiseen kappalehintaan. Miksi ihmeessä Suomenlahden ylitys ei onnistu, vai onko meillä joku mahdoton verosyy?

Ratikalla matkasimme Kadriorgiin, siitä seuraavassa postauksessa enemmän. Hauskannäköisiä remontoituja rakennuksia.

Satuimme kulkemaan myös presidentin asunnon ohitse. Kioskilla lehden lööppi huusi "Ieva saab laps!"

Taisin kertoakin jo aiemmin, että olin lähdössä Tallinnaan oopperaan viiden hengen naisporukalla. Ladyt majoittuivat tällä kerralla Estoria-hotellin business-huoneisiin. Sen vinkin bongasin sen Glorian Kristiina Raitalan blogista joskus talvella. Hotelli oli mukavan uusi, kauniisti ja värikkäästi sisustettu ja sopivan tasokas tällaisille ladyille, jotka yhtä lukuunottamatta ovat jo kaikki vapaaherrattaria. Paikka on Viru-hotellin kupeessa, ja sijainnin hyvä puoli on lyhyt matka sinne oopperaan: sen kun hilpaisee pikkujalalla puiston poikki.

Ja se itse ooppera, Giuseppe Verdin Aida... Oli siis odotettavissa draamaa, jossa faraon vankina oleva Etiopian kuninkaan tytär rakastuu faraon voittoisaan sotapäällikköön. No, kaksi nuorta saksalaismiestä oli pistänyt kaiken uusiksi ja sijoittanut oopperan 1970-luvun neuvostotodellisuuteen. Paikkana oli ankea hotellihuone, vihreänkukertavat verhot. Etiopian prinsessa oli hotellisiivooja (ohjaajan näkemys orjan asemasta!) ja sotapäällikkö verkkopaidassa haahuileva köntys. Farao oli kaupunginjohtaja tai presidentti, hänen sotapäälliköstä kilpaileva tyttärensä kauhea pissis. Vaimo puolestaan oli kaikkien pissisten äiti, vaikkakin sinänsä todella hauska hahmo. Ja koko ooppera tapahtui siinä samassa ankeassa lavastuksessa, jossa oli lasiseinäinen kylpypuone.

Musiikista en valita, se kyllä kelpasi, samoin laulajat. Mutta me leidit olimme pöyristyneitä! Sen verran oopperanoviiseja olemme, että meille kyllä kävisi totutusta poikkeavakin ohjaus, mutta toistaiseksi emme kukaan ole nähneet vielä onnistunutta siirtoa nykyaikaan.

Huh, ainakin se kirvoitti kielenkannat ja vaati jonkin verran kuohuvaa sulatteluun, mutta jäipä ainakin ikuisesti mieleen!

Ajatuksia bloggauksesta ja sen vähenemisestä

Siinä missä vilkkaampina aikoina tein yli kaksisataa blogipostausta vuodessa, olen tänä vuonna saanut aikaiseksi kaksitoista. En tiedä, miten joku saa tehtyä mitään kokopäivätyön ohessa, kun minäkin koen olevani melko kiinni työssäni, vaikka vietän siellä vain kaksi ja puoli päivää alkuviikosta. Käytännössä minulla on kuitenkin vain kaksi vapaapäivää viikossa, ja niistä ensimmäinen menee ihan hiljaisuudessa, toipumiseen ja alkuviikon työasioista irrottautumiseen. Silloin vietän päiväni Vilma-koiran seurassa, nukun paljon ja käyn sen kanssa ulkona, ei muuta. Tarvitsen ihan tyhjän välipäivän.

Parasta blogissa on silloin, kun on jotain asiaa ja on halua kirjoittaa siitä. Mutta miksi ihmeessä sitä asiaa ja halua ei tunnu nyt olevan? Vietän hyvää elämää omassa mittakaavassani. Minulla on ihana perhe, koti, hyviä ystäviä ja hyvät välit joka suuntaan. Teen kaikkea kivaa silloin tällöin. Aiemmin kirjoittelin niistä, postailin kuvia taidenäyttelyistä, kirjoitin elokuvista, musiikista ja joskus kirjoistakin. Nyt en ole kuljettanut kameraa edes mukana ja kännykkä on hoitanut kaiken kuvaamisen. Niitä en kehtaa tänne lisätä.

On myös toinen, vielä isompi asia: en halua kirjoittaa asioista, jotka voivat nostaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. En kertakaikkiaan jaksa lukea kommenteissa kiihkoilua mistään asiasta. Nuoret kiihkoilevat ja se on heidän oikeutensa. Tässä iässä katsoo asiota kuitenkin jo vähän laajemmin ja antaa muiden tehdä, miten lystäävät. Siksi niin moni muukin käsittelee kukkia ja perhosia ja meikkejä mieluummin kuin pakolaisia ja paleodiettiä;)

Kun kuvaamiseen innostuu, se vie helposti mukanaan. Kuvauspaikan järjestely, oikean valon hakeminen, jälkien korjaaminen ja kuvien käsittely vievät paljon aikaa, ainakin minulta. Se on toisaalta juuri sitä, mistä pidän. Jotenkin se juuri myös tökkii ja kun ajattelen jostakin kirjoittamista, en millään viitsi alkaa järjestelemään kuvaamista. Kosmetiikka on yksi intohimoni ja meikkikuvia olisi kiva joskus lähettää, mutta se mikä peilissä näyttää ihan kivalta, näyttää kuvattuna kauhealta huuhkajalta!

Tämän kirjoituksen kuvien eteen ei ole tarvinnut nähdä vaivaa, ne ovat viime kesän alusta Roomasta. Mukana oli Olympuksen Stylus XZ-2 -pokkari, joka on luottokamerani nykyisin. Nikonin vanha järjestelmäkamera on kiva, mutta kovin painava. -Nyt on vaikea kuvitella, että muutama vuosi sitten olen noussut tunturiin repun, kameralaukun ja kävelysauvojen kanssa!

Kaipaisin Nikoniin lisäksi uutta laajakulmalinssiä. Siinä ei muutenkaan ole videointimahdollisuutta, joten kameran vaihtaminen uuteen on joskus edessä. Vaihtaisin muuten Olympukseen, mutta kun kaikki linssit, salamat ja muut vermeet on hankittu Nikonille, niin merkin vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Tai sitten käytän vaan tuota pokkaria. 

Keväisen kevyttä

Niin vaan alkaa mielessä siintää valoisat värit ja pehmeät pastellit, vaikka juuri on vasta päästy kunnolla lumisen talven makuun. Ihmismieli rientää niin mielellään koko ajan eteenpäin. Liekö näillä meidän alati vaihtuvilla vuodenajoillamme jotakin tekemistä sen kanssa, että luonnossa on jatkuvasti jotakin seurattavaa ja odotettavaa. 

Ei ole ihme, että pehmeä vaaleanpunainen ja laventelinsininen ovat nousseet Pantonenkin julistamina tämän kevään väreiksi. Niitä silmä nyt kaipaa ja mieli halajaa. Ennen pastelleihin puettiin vauvoja ja pikkutyttöjä, mutta nyt onneksi niitä voi vapaasti käyttää kuka tahansa. Paitsi teinipojat, niin ja vanhemmat miehet eivät vapaaehtoisesti. Niin hyvin kuin kylmä pinkki meidän miestä pukisikin!

Kunhan maaliskuulle päästään, alkaa haluta ympärilleen jotain keltaista ja vaaleanvihreää, alkukesän värejä. Pääsiäisen narsissit, keltaiset tulppaanit ja rairuohot eivät suinkaan ole tyhjästä pulpahtaneet, noihin väreihin alkaa olla niin syvä kaipuu pitkän talven jälkeen. Juuri samoin kuin elinvoimaiseen punaiseen marraskuun pimeydessä.

Luonnon kierron mukaan me eletään, täällä Suomessa. Juuri nyt se kierto tietää hiihtolomaa H:lle ja lomaa töistä minullekin, joten lähdemme kohta tervehtimään vanhempia ja sukulaisia pohjoiseen.

Mukavia talvisia päiviä itsekullekin!

Toivetalvi

Lopultakin on minun toivetalveani: paljon lunta ja vähän pakkasta. Jo lapsena tykkäsin talvesta, ja liukumäessä lorvailusta illalla tappiin asti, nauttien tähtitaivaasta tai nyppien lumipaakuja lapasissa. Ei silloin palellut, kun liikkui koko ajan, silloin kun ei maannut mäessä pää alaspäin ja katsellut tähtiä. Tein sitä joskus teininä laskettelurinteessäkin, mutta silloin alhaalta lähti äkkiä moottorikelkka tulemaan.

Eikä palelele nytkään, mutta lämmin tuppaa olemaan ihan muista syistä. Kunnon kengät jalassa on joka tapauksessa mukava tarpoa pienessä lumessa. Saapahan enemmän rasitusta, sitä kun on syytä suorastaan kerätä meikäläisen, joka viihtyy parhaiten tietokoneella tai sohvalla.

Oikeasti nämä kuvat ovat helmikuulta kolmen vuoden takaa. Ne voisivat olla kuitenkin tänään otettuja, niin samanlaista on. Yhä useammin ajattelen, että olen jo kuvannut tämän ja tämän jutun jo moneen kertaan, en viitsi nyt vaivautua. Mieluummin kaivelen omasta varastosta kuvitusta:)

En halua päästää Vilmaa enää vapaaksi metsässä sen jälkeen, kun se kerran kaivautui yhteen kuoppaan talvella ja mies löysi sen sieltä puoli jänistä suussa. Se on hulluna jäniksiin ja lähtee varsinkin elävän perään nuolena, jos sattuu sellaisen huomaamaan. Nyt talvella on ollut pihassakin usein jänis, mutta vaaleana se on jäänyt koiralta huomaamatta.

Luminen lähimetsä tarjoaa kivan hetken täydellistä hiljaisuutta. Vaikka se on isolta tieltä nousevallla rinteellä, vaientaa asutus, puusto ja lumi äänet tehokkaasti. Vain linnun ääni kuuluu jostakin.

Blogisynttärit 9 vuotta

Rientää rientää! Taas on vuosi edellisistä synttäreistä. Yhdeksän vuotta on pitkä aika näissä ympyröissä ja tämän ikäisenä. Nuorin siskoni aloitti jo paljon aikaisemmin ja opetti homman sitten minullekin. Kukapa olisi uskonut, että tästä tulee näin pitkäaikainen harrastus.

On tämä vaan ollut ihana henkireikä tällaiselle kotona viihtyvälle ihmiselle. Oikeastaan pian blogin aloittamisen jälkeen sain mahdollisuuden tehdä vähemmän töitä ja jäädä myöhemmin puolikkaaseen työsuhteeseen kokonaan. Alussa sosiaalinen elämäni oli aika vähäistä, joten siksi olin melko aktiivinen bloggaaja. Valokuvaaminen, kirjoittaminen ja ihmiset joihin olen täällä tutustunut, ovat olleet valtavan antoisia asioita elämässäni.

Se aktiivisuus on kyllä nyttemmin hiipunut ja olen ilokseni ollut taas enemmän yhteydessä vanhoihin ystäviin. Olen saanut jopa muutaman uudenkin ystävän. Viihdyn myös töissä erinomaisen hyvin.

En harmikseni ole saanut takaisin kadonnutta intoa kirjallisuuteen. Entinen lukutoukka lukee nyt alle yhden kirjan kuukaudessa, jos sitäkään. Monta odottaa pinossa, mutta en halua tarttua niihin. Enpä olisi uskonut tätä mahdolliseksi joskus aiemmin, kun olin aina nenä kirjassa.

Ihan uusimpana ilon aiheena on ollut ooppera, josta toki olen aina ollut kiinnostunut, mutta en mikään alan harrastaja. Pienellä naisporukalla olemme käyneet katsomassa kaikki Jyväskylän alueoopperan esitykset, viimeksi mainion Don Giovannin tammikuussa. Innostuin nyt lähtemään mukaan Finnkinon lauantaiesityksiin New Yorkin Metropolitanista ja sehän on ollut uskomattoman ihanaa! Alkuvuodesta on tullut jo Bizet'n Helmenkalastajat ja Puccinin Turandot. Kevät näyttää myös hyvältä, siellä on mm. Manon Lescaut ja Madama Butterfly.

Kotona on kuuntelussa ollut eniten Ismo Alangon, Chisun ja J. Karjalaisen uudet levyt. Nautinnollista musiikkia nekin. Seuraavaksi olen menossa livenä kuuntelemaan yhtä Pink Floyd -tribuuttia. 

Olen ollut nyt pari kuukautta alkuviikon kaksi ja puoli päivää töissä ja loppuviikon vapaalla. Se ei ole yhtään hullumpi järjestely. Töissä on tulossa muutoksia, mutta toivon silti voivani jatkaa tätä viikkorytmiä, joka tuntuu sopivan hyvin jaksamiselleni. Myös muun elämän suunnitelu on näin helpompaa, kun rytmi on aina sama. 

Heti kun saimme tänään vähän lunta sohjon päälle, suostui Vilma kävelemään ja juoksentelemaan ulkona ja sain minäkin tehtyä kunnon lenkin. Vesisateella se on vain sännännyt lähimmän puun alle ja kääntynyt takaisin. Ja minä viettänyt aikaani lähinnä sohvalla...Nyt odottelen vielä kirkasta helmikuista taivasta ja pientä pakkasta. Lisää lunta. Oikeaa talvea, edes vähäksi aikaa.

 Palaillaan!

Meikkitutoriaali Angien tapaan

Oletko nähnyt Maria Cyzan Angie Castellano -videoita? Angie on topakka nainen, jonka luomivärisävy on nimeltään Splurge ja lempihuulipuna Stinkin' Rich.

Meikkivoiteen valinta, ja miten se onkaan vaikeaa!

Heti rintaliivien, uimapuvun ja kenkien jälkeen oikeanvärisen meikkivoiteen valinta on sieltä vaikeimmasta päästä valintoja. Kun on saanut valittua tuotteen ja laadun, on vielä värin vuoro. Se mikä kädenselällä näyttää täydelliseltä, voi kasvoille levitettynä osoittautua vaaleaksi naamioksi.  Nenänpäähän kokeilu ei auta paljon sen enempää.

Vasta muutaman vuoden ajan olen älynnyt pyytää myyjää apuun värin valinnassa. Myyjä voi testata voiteita leuan ja kaulan välimaastoon ja nähdä sieltä paljon selvemmin, mikä on sopiva ja mikä ei. Itse sinne on vaikea nähdä. Meikkivoiteen värin pitää nimittäin olla yhtä kaulan, rinnan ja vartalon kanssa, ei kasvojen. Kyllä meni kauan tämän asian oppimiseen! Ja monta hutiostosta tuli tehtyä.

Iän myötä kasvoilta häipyy väriä. Luin tämän jostakin ja vasta sen jälkeen aloin itse kiinnittää siihen huomiota. Ihmettelin, miksi oma äiti on niin valkoinen kasvoiltaan, samoin anoppi. Ja kun tarkemmin katselen, on omakin naamani alkanut olla aika vaalea muuhun ihoon verrattuna varsinkin suun ympäriltä. Leuka jää usein vielä meikkivoiteen jälkeenkin liian vaaleaksi. Punotukset ja kaikki muut ihon virheet sitten oikein korostuvat vaaleassa pohjassa. Toistaiseksi tämä värin katoaminen ei ole koskenut tummia silmäalusia...

Ammattilaisten videoita katsellessa huomaa selvimmin, miten eriväriset ihmisten kasvot voivat joskus olla vartaloon verrattuna. Jos valitsisi värin vain kasvojen perusteella, saisi ihan eriparisen pään ja kropan. Kasvojen iho on vaaleampi tai tummempi ja ehkä hyvinkin punottava vartaloon verrattuna. Kauneusgurujen ykkönen (ainakin omasta mielestäni) Lisa Eldridge näyttää sen kädestä pitäen videollaan:

Raili Hulkkonen neuvoi ennen lehdissä, että vanhemman naisen kannattaa ottaa aina kahdesta meikkivoiteesta tummempi, jos miettii, kumpi on sopiva. Se aavistuksen tummempi tuo kadonnutta väriä takaisin naamalle, ja sen olen huomannut itsekin todeksi. Ei siis tehdä mitään rusketusta, vaan palautetaan elävää väriä.

Onneksi meillä on Lumene, jolla tulee koko ajan erinomaisia värivoiteita. Niistä tiedän aina, ykkönen tekee minut jäätyneen näköiseksi, kakkonen sopii hyvin talveksi ja kolmonen kesäksi.

Elämältä kaiken sain. Ja mitä siitä opin.

Olen saanut elämältä kaiken, mitä olen koskaan älynnyt toivoa. Näin olen aina ajatellut. Riippuu tietysti siitä, minkälaisia haaveita on mielessään nuorena hautonut ja mitä toivonut. Jos on jalat maassa yleensäkin, on mahdollista saada kaikki.

Suomalaisena nuorena naisena minulla oli aika usein mahdollisuus toteuttaa itseäni ja unelmiani, kuten monilla muillakin. Silti ykkösasia oli aina, että halusin naimisiin ja lapsia. Se oli itsestäänselvää. Lukion jälkeen halusin kuitenkin ensin opiskelemaan, halusin oman ammatin ja työn. Työelämä näytti silmissäni kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Kuuntelin mielelläni lapsena auton takapenkillä, kun vanhemmat juttelivat työasioistaan.

Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin päästä irti kotiympyröistä kokeilemaan siipiään maailmallla: töihin ulkomaille tienaamaan rahaa, kuulemaan bändejä, jotka eivät koskaan tulleet Suomeen asti, ja tietysti katselemaan pitkätukkaisia poikia. Siellä vähitellen vahvistui ja selkeni se, mitä halusin opiskella. Oli aika palata kotiin valmistautumaan pääsykokeisiin.

Sain opiskelupaikan, oman kodin, aviomiehen, vähitellen ammatin ja lapsia. Löysin lopulta oman alani ja sain työn, joka oli minulle kuin omiaan. Elämä oli sellaista kuin muillakin, alkuun rahallisesti niukkaa, mutta muuten täyttä.

Olin saanut elämältä kaiken, mitä olin halunnut. En kertakaikkiaan keksinyt, mitä muuta voisin enää haluta. Myöhemmin sain häivähdyksenomaisesti kokea, miltä tuntuisi menettää kaikki elämänsä kulmakivet vuorollaan. 

Ruuhkavuosien jälkeen koin ison viidenkympin kriisin, siksi sitä nyt nimitän. Moni asia sattui muutaman vuoden sisällä samaan syssyyn, ja ne kaikki saivat aikaan jonkinlaisen romahduksen.

Nuorin poika lähti armeijaan. Jäimme kaksin kotiin miehen kanssa. Emme oikein osanneet enää olla kahdestaan. Emme olleet koskaan lapsiperheenä panostaneet parisuhteeseen, vaikka niin lehdissä neuvottiin. Ei ollut rahaa, eikä varsinkaan lapsenvahteja. Vasta jälkeenpäin tajusin, että elämältäni tuntui lasten lähdettyä menevän tarkoitus kokonaan. Mihin minua enää tarvittiin? Eläisinkö siitä eteenpäin vain kuluttamalla aikaa töitten jälkeen? Kuka minä olin, paitsi äiti? 

En ollut sitä ennen edes tajunnut, miten kiinni olin lapsissani, koska tunsin antavani lähes kaiken energiani työlle, johon suhtauduin intohimoisesti. Kodin ulkopuolella harrastin vain liikuntaa ja sitäkin siksi, että ylikuormitettuna kaupungin virkanaisena jaksaisin käydä töissä. Kerran viikossa ryhmäliikuntaa ja muuten sauvakävelyä ja pyöräilyä töihin. 

Mies oireili myös tahollaan ja järjesti itselleen omanlaistaan vipinää. Silloin tuntui elämältäni menevän pohja kokonaan. Siitä isosta kriisistä selvisimme ja jälkeenpäin ajateltuna se oli parasta, mitä meille on tapahtunut (lasten syntymän jälkeen). Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen jouduimme kahlaamaan syvissä vesissä ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Rakkaus ei ollut koskaan onneksi minnekään kadonnut, se vaan piti löytää uudelleen.

 Tämän kaiken jälkeen menetin työkuntoni väliaikaisesti. Kaikkien aikojen kiireisin kevät sattui töissä, apua ei saanut enkä olisi osannut kyllä pyytääkään. Alallani jokainen hoitaa oman tonttinsa itse. Yritin tehdä kaiken hyvin niin kotona kuin töissäkin enkä osannut luovuttaa ja löysäillä välillä. Lopulta en pystynyt enää tekemään mitään, lamaannuin. Kolmen kuukauden kuluttua palasin  takaisin töihin ja siellä menikin vähän aikaa ihan hyvin. 

Isompi stoppi tuli muutaman vuoden päästä. Kuppi vaan vyöryi yli ja oli päästävä pois, kotiin huilaamaan. Alkoi pitkä omien tapojen ja asenteitten tutkailu ja uuden opetteleminen kognitiivisessa terapiassa. Sitäkin kriisiä pidän yhtenä parhaimmista kokemuksistani. Olen suorastaan kiitollinen siitä. Sain terapiasta valtavasti, arvostin ikäistäni kokenutta psykologia, jonka kanssa löysimme helposti yhteisen sävelen. Arvostin myös suuresti siskojeni ja ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja. Ja sitä että mies seisoi rinnalla.

Näitten kokemusten aikana ja niitten jälkeen elämänilo oli taas voimissaan ja huomasin, että minulla on elämälleni oikeutus ihan omana itsenäni. Ajattelin, että elämän tarkoitus on tulla siksi ihmiseksi, joka on. Ikääntyessään ihminen muuttuu vähän koko ajan, ainakin elämä muuttuu ja kypsyttää. Se on  mielenkiintoista. Sisimässään ihmisen perusolemus tietenkin pysyy ihan samana kuin jo lapsena, kaikki iät vaan ovat läsnä yhtä aikaa.

Enpä tiedä, miksi tämä tuli juuri tänään mieleeni. Varsinkaan kun en ole pariin kuukauteen kirjannut halaistua sanaa koko blogiin. Loma on tehnyt hyvää tässäkin, olen suorastaan nauttinut, kun ei ole tarvinnut ottaa kuvia ja ajatella blogipostauksia. Muutaman viikon jälkeen tulee yhdeksän blogivuotta täyteen, joten kaiken nyt kirjoittamani olen varmaan sanonut jo muutamaan kertaan. 

Ei voi mitään. Vanhemmiten alamme kaikki jankata yhä uudelleen ja uudelleen samoja asioita. Odottakaa vaan;)

Yhtä juhlaa

Tämä on nyt mennyt ihan häneksi, kun en saa enää mitään aikaiseksi täällä blogissa. Kun ei ole uusia kuvia, ei tule mieleen kirjoittaakaan mitään. Koen niin, että vapaa-aikani on vähentynyt sen jälkeen, kun rupesin tekemään joka viikko 19 tuntia töitä. Entinen viikko-ja-viikko -systeemi antoi pitkät yhdeksän päivän vapaat aina työviikon jälkeen ja siinä ehti jopa pitkästymäänkin välillä. Nyt olen vain kaksi arkipäivää itsekseni kotona, mikä tietysti joka päivä puurtavan mielestä on hyvinkin ylellistä, ja niinhän se onkin.

Olen nykyiseen työnjakoon tyytyväinen, se sopii kropalleni paremmin ja pitää enemmän menossa mukana. Nyt on ollut joka tapauksessa enemmän vauhtia elämässä tänä syksynä, varsinkin kun täytin pari viikkoa sitten vuosia. Sitä on sitten juhlittu vähän kaikkien kanssa erikseen, kun en isoista juhlista välitä. Joka viikonloppu on ollut vieraita ja olen saanut tavata lähimpiä ihmisiäni ja se on ollut ihanaa! Ja vielä on kahdet ystävät tulossa; sekin on ollut ihanaa huomata, miten hyviä ystäviä on. Onneksi pidän kuohujuomista ja olen osannut ottaa valmistelutkin entistä rennommin. Myös lahjoja on ollut kiva saada, siinä olen aina yhtä lapsellinen:D

Ensi viikonlopuksi olen lähdössä poikieni kanssa Helsinkiin humputtelemaan. Tiedossa on ainakin illallinen ja yö hotellissa, mutta sitä ennen toivon pääseväni katsomaan ainakin Henri Cartier-Bressonin näyttelyn Ateneumissa. 

***

Kuvien patsas on kuvattu Roomassa. Se oli varsin vaikuttava ilmestys. Toivottavasti ei tarvitse itse esittää noin huolestunutta naamaa.