Olen saanut elämältä kaiken, mitä olen koskaan älynnyt toivoa. Näin olen aina ajatellut. Riippuu tietysti siitä, minkälaisia haaveita on mielessään nuorena hautonut ja mitä toivonut. Jos on jalat maassa yleensäkin, on mahdollista saada kaikki.
Suomalaisena nuorena naisena minulla oli aika usein mahdollisuus toteuttaa itseäni ja unelmiani, kuten monilla muillakin. Silti ykkösasia oli aina, että halusin naimisiin ja lapsia. Se oli itsestäänselvää. Lukion jälkeen halusin kuitenkin ensin opiskelemaan, halusin oman ammatin ja työn. Työelämä näytti silmissäni kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Kuuntelin mielelläni lapsena auton takapenkillä, kun vanhemmat juttelivat työasioistaan.
Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin päästä irti kotiympyröistä kokeilemaan siipiään maailmallla: töihin ulkomaille tienaamaan rahaa, kuulemaan bändejä, jotka eivät koskaan tulleet Suomeen asti, ja tietysti katselemaan pitkätukkaisia poikia. Siellä vähitellen vahvistui ja selkeni se, mitä halusin opiskella. Oli aika palata kotiin valmistautumaan pääsykokeisiin.
Sain opiskelupaikan, oman kodin, aviomiehen, vähitellen ammatin ja lapsia. Löysin lopulta oman alani ja sain työn, joka oli minulle kuin omiaan. Elämä oli sellaista kuin muillakin, alkuun rahallisesti niukkaa, mutta muuten täyttä.
Olin saanut elämältä kaiken, mitä olin halunnut. En kertakaikkiaan keksinyt, mitä muuta voisin enää haluta. Myöhemmin sain häivähdyksenomaisesti kokea, miltä tuntuisi menettää kaikki elämänsä kulmakivet vuorollaan.
Ruuhkavuosien jälkeen koin ison viidenkympin kriisin, siksi sitä nyt nimitän. Moni asia sattui muutaman vuoden sisällä samaan syssyyn, ja ne kaikki saivat aikaan jonkinlaisen romahduksen.
Nuorin poika lähti armeijaan. Jäimme kaksin kotiin miehen kanssa. Emme oikein osanneet enää olla kahdestaan. Emme olleet koskaan lapsiperheenä panostaneet parisuhteeseen, vaikka niin lehdissä neuvottiin. Ei ollut rahaa, eikä varsinkaan lapsenvahteja. Vasta jälkeenpäin tajusin, että elämältäni tuntui lasten lähdettyä menevän tarkoitus kokonaan. Mihin minua enää tarvittiin? Eläisinkö siitä eteenpäin vain kuluttamalla aikaa töitten jälkeen? Kuka minä olin, paitsi äiti?
En ollut sitä ennen edes tajunnut, miten kiinni olin lapsissani, koska tunsin antavani lähes kaiken energiani työlle, johon suhtauduin intohimoisesti. Kodin ulkopuolella harrastin vain liikuntaa ja sitäkin siksi, että ylikuormitettuna kaupungin virkanaisena jaksaisin käydä töissä. Kerran viikossa ryhmäliikuntaa ja muuten sauvakävelyä ja pyöräilyä töihin.
Mies oireili myös tahollaan ja järjesti itselleen omanlaistaan vipinää. Silloin tuntui elämältäni menevän pohja kokonaan. Siitä isosta kriisistä selvisimme ja jälkeenpäin ajateltuna se oli parasta, mitä meille on tapahtunut (lasten syntymän jälkeen). Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen jouduimme kahlaamaan syvissä vesissä ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Rakkaus ei ollut koskaan onneksi minnekään kadonnut, se vaan piti löytää uudelleen.
Tämän kaiken jälkeen menetin työkuntoni väliaikaisesti. Kaikkien aikojen kiireisin kevät sattui töissä, apua ei saanut enkä olisi osannut kyllä pyytääkään. Alallani jokainen hoitaa oman tonttinsa itse. Yritin tehdä kaiken hyvin niin kotona kuin töissäkin enkä osannut luovuttaa ja löysäillä välillä. Lopulta en pystynyt enää tekemään mitään, lamaannuin. Kolmen kuukauden kuluttua palasin takaisin töihin ja siellä menikin vähän aikaa ihan hyvin.
Isompi stoppi tuli muutaman vuoden päästä. Kuppi vaan vyöryi yli ja oli päästävä pois, kotiin huilaamaan. Alkoi pitkä omien tapojen ja asenteitten tutkailu ja uuden opetteleminen kognitiivisessa terapiassa. Sitäkin kriisiä pidän yhtenä parhaimmista kokemuksistani. Olen suorastaan kiitollinen siitä. Sain terapiasta valtavasti, arvostin ikäistäni kokenutta psykologia, jonka kanssa löysimme helposti yhteisen sävelen. Arvostin myös suuresti siskojeni ja ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja. Ja sitä että mies seisoi rinnalla.
Näitten kokemusten aikana ja niitten jälkeen elämänilo oli taas voimissaan ja huomasin, että minulla on elämälleni oikeutus ihan omana itsenäni. Ajattelin, että elämän tarkoitus on tulla siksi ihmiseksi, joka on. Ikääntyessään ihminen muuttuu vähän koko ajan, ainakin elämä muuttuu ja kypsyttää. Se on mielenkiintoista. Sisimässään ihmisen perusolemus tietenkin pysyy ihan samana kuin jo lapsena, kaikki iät vaan ovat läsnä yhtä aikaa.
Enpä tiedä, miksi tämä tuli juuri tänään mieleeni. Varsinkaan kun en ole pariin kuukauteen kirjannut halaistua sanaa koko blogiin. Loma on tehnyt hyvää tässäkin, olen suorastaan nauttinut, kun ei ole tarvinnut ottaa kuvia ja ajatella blogipostauksia. Muutaman viikon jälkeen tulee yhdeksän blogivuotta täyteen, joten kaiken nyt kirjoittamani olen varmaan sanonut jo muutamaan kertaan.
Ei voi mitään. Vanhemmiten alamme kaikki jankata yhä uudelleen ja uudelleen samoja asioita. Odottakaa vaan;)
Tuttuja tuntemuksia. Lapsista suurin osa jo pois kotoa. Nuorimmainen vielä hetken majoittuu nurkkahuoneessa. Eilen olin miehen kanssa ensimmäisen kerran kokonaisen vuorokauden kaksin kotona yli 23 vuoteen. Tytär vietti siskonsa kanssa hotelliviikonloppua Hesassa. Oli kerrassaan omituinen tunne. Tällaistako tulevaisuus? Kuullostat jo seestyneeltä ja onnelliselta. Itse elän päivän kerrallaan. En oikeastaan odota mitään...eläkkeelle pääsyä kyllä, mutta sinne on vielä niin kauan aikaa. 13 vuotta taitaa olla melkein elinkautinen vai miten lie? Jotenkin fiilis, että tässäkö tämä nyt oli, elämä. Ruuhkavuosista ei olekkaan niin helppo asettua toisenlaiseen elämään. Työelämässä tietyllä tavalla tunnen olevani huipulla, mutta melkein päivittäiset ulkoiset hankaluudet masentavat. Ei jaksa kokoajan huonoja uutisia ja vaikeuksia. Joskus olisi kiva kun tapahtuisi mukavia tai olisi tappavan tylsääkin kun ei vaan niitä harmittavia asioita, isoja ja pieniä. Kun katson kuvia itsestäni lapsena, mun käy sääliksi sitä lasta! Onneksi ei tiennyt mitä on edessä. Kun näen pieniä vauvoja, ajattelen usein samoin. Miten vaikeaa tämä elämä on. En tiedä onko se kaikille. Ehkä ei. Hyvää alkavaa viikkoa, mun tummista ajatuksista huolimatta. Se on nimittäin maanantai huomenna! :)
VastaaPoistaAika tummia ajatuksia liikkui eilen illalla päässäsi, toivottavasti aamulla näytti edes vähän paremmalta!
PoistaSilloin vähän alle viisikymppisenä perheasiain neuvottelukeskuksen työntekijä kysyi minulta, enkö odota lapsenlapsia? Eläkeikää? No en! En todellakaan odottanut jotakin, johon on toistakymmentä vuotta vielä aikaa. En ajattele niitä vieläkään kovin aktiivisesti, sillä oman elämän merkitys on tässä ja nyt. Silloin kun se on, sitä ei edes ajattele, vain sen puuttumisen huomaa. Ja se tulee luultavasti jonkinasteisena häivähtämään jokaisen elämässä, kun parinkymmenen vuoden lapsiperhe-elämä on ohi.
Parhainta, kun olet miehesi ja lastesi isän kanssa yhdessä. Se on yksi ihanimmista jutuista mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa. Ja näyttävät, että yrittävät vaikka olisi todella vaikeaa, mutta sitten kun siitä pääsee yli on ihanaa.<3 Ja noi on varmasti normaaleita tuntemuksia kaikilla, joilla lapset lähtee kotoa ja onkin miehen kanssa kahdestaan. Ei sitä kannata säikähtää,vaan ajatella positiivisesti ja rakentaa parisuhdetta uudelleen.
VastaaPoistaKyllähän se yhdessäolemisen ilo taas oli mahdollista löytää, joskin sen eteen joutui näkemään paljon vaivaa ja se ei ollut helppoa. Uskon myös, että puolison kanssa on mahdollista kasvaa kaikissa elämänvaiheissa. Molemmat hiovat piirteitään toisiaan vasten ja erilaiset ominaisuudet korostuvat eri iässä ja elämänvaiheissa. Tämä viisaus ei ole omani, vaan olen oppinut sen jostakin ja todeksi elänyt:)
PoistaLoistavaa pohdiskelua ja moni asia kosketti myös itseäni, sillä samoja aatoksia ja tapahtuman kulkua on täälläkin osin ollut, itselle kaikki tapahtui vaan kolmekymppisenä.
VastaaPoistaYhdeksän blogivuotta on jotenkin ihan käsittämättömän pitkä aika, se on melkein tuplasti se mitä itsellä. Ihan mieletön suoritus! <3
Yhdeksän vuotta on toisaalta niin pitkä aika, että tahdon toistella samoja ajatuksia. Minusta tuntuu, että olen kuvannutkin kaiken jo niin moneen kertaan, etten enää viitsi kameraa kuljettaa mukana. Onneksi voi käyttää varastokuvia:)
PoistaHieno postaus. Hengenheimolaisesi täältä lähettää lämpimän halauksen <3
VastaaPoistaSamojen asioitten kanssa kamppailee moni neli-viisi-kuusikymppinen:) Mutta ne kriisit kasvattavat parhaiten.
PoistaLoistavaa pohdintaa. Tunnistin samoja ongelmakohtia kuin itselläni, olen matkalla kohti samaa elämänvaihdetta. Parisuhde on tärkeä ja siihen täytyy myös panostaa.
VastaaPoistaHelposti sitä mennään arkielämän ehdoilla ja lasten ehdoilla eteenpäin. Sitten kun istutaan ravintolassa nokitusten, ei ole oikein mitään puhuttavaa noitten mainittujen lisäksi. Meillä ei todellakaan asunut lähellä kuin siskoni, jolla oli vielä pienempiä lapsia. Siksi se jäi.
PoistaHieno tuo eka tulppaani, muutkin kuvat tietysti. On sitä ollut kaikenlaista vastoinkäymistä elämässä, mutta minulla on tunne, että kaikki kokemukset ovat olleet tarpeen tiellä minuksi ja sinulla tiellä sinuksi. Raskainta minulla on ollut avioero ja lapsista arjessa yksin huolehtiminen, vaikka isä on ollut muuten vahvasti heidän elämässään ja on edelleen.
VastaaPoistaViime aikoina on ollut puhetta naisten häirinnästä aika paljon ja jostain kumpusi keskustelun seurauksena minullekin mieleen kaikki se epätasa-arvo, tytöttely ja jopa pyllyyn taputtelu, jota olen työelämässä kokenut varsinkin nuorempana miesvaltaisella alalla. On pitänyt aina olla parempi kuin miehet pärjätäkseen ja siksi on pitänyt venyä, olla joustava ja jaksaa äärettömyyksiin. Koska olen pitänyt työstäni ja ollut motivoitunut, olen jaksanut sinnitellä.
Nyt kun minulla on tietysti maailman ihanin lapsenlapsi, tuntuu, että se on kuin palkinto kaikesta, koko eletystä elämästä!
Minulle tämä valotti aiempaa intiimimmin sinua, kiitos avoimesta kirjoituksesta!
Tuo eka tulppaani on ehkä paras kuvani, se on parinsa kanssa valkoisella kehystettynä meidän makuuhuoneen maitokahvin värisellä seinällä.
PoistaAivan samalla tavalla olen muistellut omia kokemuksiani lääppimisestä ja ikävästä käytöksestä. Ja siitä, miten sekavan olon se nuoreen mieleen jätti; en osaa edes kuvitella, kuinka rikki olisi raiskauksen jäljiltä! Kummasti on viime vuosina saanut kulkea ihan rauhassa...
Miesvaltaisella uralla ja työpaikalla on varmasti ihan omanlaistaan, eikä naiset pääse suinkaan vähemmällä.
Uskon, lapsenlapsi kuittaa kaikki maailman vääryydet!
Olipa kiva kuulla näin nuoremmillekin korville! Määki oon aika nuoresta jo tuntenu, että minen oo mittään ennen ku oon äiti ja vaimo. Ei oo näemmä tavatonta. Mutta ainakin vois luulla, ettei tyhjyys iske eläkeiässä (jos nyt semmoista koskaan saavutankaan, taitaa olla lähempänä kasikymppistä...) kun nyt jo on mielessä paljon "sitte eläkkeellä" -tekemistä. Mikä kyllä motivoi pitämään itteni terveenä ja kunnossa. Sitte ei oo ennää tätejä ja isovanhempia kertomassa ohjeita ja viisauksia, mutta onneksi on tuommosia serkkuja :) T. Jenni 26v.
VastaaPoistaSiskontyttö sanoi kahdeksanvuotiaana vakavana, että minusta tulee äiti, kun kyselin hänen suunnitelmiaan. Siitä oikein valaistui se, miten äitinä olo on lapsenkin mielestä arvostettavaa. Silti meillä melkein kaikilla on ollut työssäkäyvä äiti, ei niinkään pullantuoksuista kotihengetärtä.
PoistaEhkä nuo kriisit tulevat elämän taitevaiheissa, kun joku aikakausi loppuu. Lapsiperhe-elämän loppuminen on iso muutos. Ja yhtä isoa muutosta teidänkin perheessä käydään, toivottavasti ilman kriisejä:)
Me emme yrityksistä huolimatta saaneet lapsia, mutta vuosien vastoinkäymiset sillä saralla hitsasivat meitä vain enemmän yhteen, lapsettomuudesta ei lopulta tullut edes valtavaa kriisiä. Vaikka äitiys olisi ollut toivottua, tunsin ja tunnen olevani arvokas muutenkin. Katsotaan mitä viisikymppiset parin vuoden päästä tuovat tullessaan... tuleeko kriisi vai onko elämä seesteistä.
VastaaPoistaJos lapsia ei tule tai ei halua, pitää omannäköinen elämä rakentaa vain hieman aikaisemmin kuin lapsiperheenä. Lasten varaan ei voi rakentaa koko elämää, se on kuitenkin vain yksi vaihe aikuisikää. Aika pitkä tosin, ja siitähän se kriisi tulee. Yhtäkkiä ei vaan enää muista, kuka on ja mitä tykkää ihan itse tehdä;)
PoistaNiin tutun oloisia pohdintoja. Olen itse vähän päälle viisikymppinen ja ollut mieheni kanssa yhdessä jo yli 30 vuotta. Yllätyin tosi paljon miten suuresti minuun vaikutti nuorimman lapsemme kotoa poismuutto. Aiemmin mieheni oli sairastunut vakavasti,selvinnyt onneksi mutta jätti kyllä epävarmuutta elämään. Aiemmin elämässä kaikki oli mennyt hyvin ja sitten sanaan aikaan tapahtui useita ikäviä asioita. Omien vanhempien kuolema ja vielä rakkaan lemmikin kuolema. Turvallusuuden tunne järkkyi. Lisäksi vielä omat sairastelut ja vaihdevuosioireet. Mistä löytäisi taas elämän iloa? T. Äityli
VastaaPoistaHei Äityli! Olin itsekin yllättynyt, kun jälkeenpäin tajusin oireilevani lapsen lähtöä kotoa. Onhan se lapsiperhe-elämä kuitenkin pitkä aika ja työssäkäyvänä äitinä samoin kuin kotiäitinäkin siihen panostaa kaikkensa. Vaihdevuosioireet sattuvat juuri sopivasti samaan aikaan kaikkien kriisien kanssa! Itse sain niihin estrogeenista niin hyvän avun, etten ole luopunut siitä vieläkään. Vanhempien kuolema on onkin sitten iso juttu, se on minulla vielä edessä.
PoistaMinä löysin elämääni uutta harrastusta ja iloa vasta saatuani omaa aikaa. Olin kaksi kertaa osa-aikalisällä jo aiemmin ja ne olivat tärkeitä kokemuksia. Vuorotteluvapaa/sairausloma om myös oivaa aikaa löytää itsensä uudelleen. Toivottavasti saat mahdollisuuden jonkinlaiseen irtiottoon ja pitempään lomaan itseksesi. Kyllä se ilo sieltä pikkuhiljaa löytyy, kun saa tilaisuuden!
Kiitos vastauksestasi! Olen kyllä miettinyt vuorotteluvapaata tai lyhyempää työviikkoa, auttaisi varmasti jaksamisessa. Estrogeenin aloittamisesta täytyy varmasti keskustella lääkärin kanssa. Olen aivan äsken löytänyt blogisi. On mukava lukea aikuisen naisen rehellisiä ajatuksia, joihin voi samaistua. Myös meikkivinkit, ruoka- ja leivontaohjeet kiinnostavat.
VastaaPoistaKiva kuulla, että joku vielä täällä käy;) Olen pitänyt matalaa profiilia ja sitä myötä liikenne on vähentyntyt. Olen huomannut myös yleisemminkin kommentoinnin vähentyneen. Kun blogeja on paljon ja lukee niitä jonossa, niitä lukee kuin lehtiä eikä tule ajatelleeksi aina vuorovaikutteisuutta.
PoistaKannustan kyllä lämpimästi ottamaan jonkinlaista vapaata lisää, vaikka se rahapussissa tuntuukin. Juuri naisille se on tärkeää, koska omat harrastukset on usein pantu syrjään lapsiperhearjessa. Minäkin sain rohkeutta aloittaa vakavan valokuvausharrastuksen, jota olin aina halunnut mieleni sopukoilla, oikeastaan vasta tämän blogin myötä. Vanhempani kustansivat kalliin järjestelmäkameran, jota en olisi omilla rahoilla silloin saanut. Ilman sitä ei ollut asiaa kursseille, joita kävinkin sitten monta vuotta putkeen.