Ajatuksia bloggauksesta ja sen vähenemisestä

Siinä missä vilkkaampina aikoina tein yli kaksisataa blogipostausta vuodessa, olen tänä vuonna saanut aikaiseksi kaksitoista. En tiedä, miten joku saa tehtyä mitään kokopäivätyön ohessa, kun minäkin koen olevani melko kiinni työssäni, vaikka vietän siellä vain kaksi ja puoli päivää alkuviikosta. Käytännössä minulla on kuitenkin vain kaksi vapaapäivää viikossa, ja niistä ensimmäinen menee ihan hiljaisuudessa, toipumiseen ja alkuviikon työasioista irrottautumiseen. Silloin vietän päiväni Vilma-koiran seurassa, nukun paljon ja käyn sen kanssa ulkona, ei muuta. Tarvitsen ihan tyhjän välipäivän.

Parasta blogissa on silloin, kun on jotain asiaa ja on halua kirjoittaa siitä. Mutta miksi ihmeessä sitä asiaa ja halua ei tunnu nyt olevan? Vietän hyvää elämää omassa mittakaavassani. Minulla on ihana perhe, koti, hyviä ystäviä ja hyvät välit joka suuntaan. Teen kaikkea kivaa silloin tällöin. Aiemmin kirjoittelin niistä, postailin kuvia taidenäyttelyistä, kirjoitin elokuvista, musiikista ja joskus kirjoistakin. Nyt en ole kuljettanut kameraa edes mukana ja kännykkä on hoitanut kaiken kuvaamisen. Niitä en kehtaa tänne lisätä.

On myös toinen, vielä isompi asia: en halua kirjoittaa asioista, jotka voivat nostaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. En kertakaikkiaan jaksa lukea kommenteissa kiihkoilua mistään asiasta. Nuoret kiihkoilevat ja se on heidän oikeutensa. Tässä iässä katsoo asiota kuitenkin jo vähän laajemmin ja antaa muiden tehdä, miten lystäävät. Siksi niin moni muukin käsittelee kukkia ja perhosia ja meikkejä mieluummin kuin pakolaisia ja paleodiettiä;)

Kun kuvaamiseen innostuu, se vie helposti mukanaan. Kuvauspaikan järjestely, oikean valon hakeminen, jälkien korjaaminen ja kuvien käsittely vievät paljon aikaa, ainakin minulta. Se on toisaalta juuri sitä, mistä pidän. Jotenkin se juuri myös tökkii ja kun ajattelen jostakin kirjoittamista, en millään viitsi alkaa järjestelemään kuvaamista. Kosmetiikka on yksi intohimoni ja meikkikuvia olisi kiva joskus lähettää, mutta se mikä peilissä näyttää ihan kivalta, näyttää kuvattuna kauhealta huuhkajalta!

Tämän kirjoituksen kuvien eteen ei ole tarvinnut nähdä vaivaa, ne ovat viime kesän alusta Roomasta. Mukana oli Olympuksen Stylus XZ-2 -pokkari, joka on luottokamerani nykyisin. Nikonin vanha järjestelmäkamera on kiva, mutta kovin painava. -Nyt on vaikea kuvitella, että muutama vuosi sitten olen noussut tunturiin repun, kameralaukun ja kävelysauvojen kanssa!

Kaipaisin Nikoniin lisäksi uutta laajakulmalinssiä. Siinä ei muutenkaan ole videointimahdollisuutta, joten kameran vaihtaminen uuteen on joskus edessä. Vaihtaisin muuten Olympukseen, mutta kun kaikki linssit, salamat ja muut vermeet on hankittu Nikonille, niin merkin vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Tai sitten käytän vaan tuota pokkaria.