Ruokavalioasioita

Lomaviikko kotona on tuntunut pitkältä ja ihanalta: kuin olisi pumpulissa makoillut. Ehkä se johtuu siitä, että mieskin on ollut lomalla eikä siis kummallakaan ole ollut mitään aikatauluja. Olo on ollut samanlainen kuin aikoinaan Kuusamon mökillä, jossa huolettomaan rantalomafiilikseen Muojärven hiekoilla. Hirsitalon parvella vedettiin silloin sikeitä pitkälle aamuun. Samoin nyt: aamupäivätkin on menneet vielä nukkuessa. Olen sentään  aina ollut aamuvirkku.

Ostin uuden puntarin. Edellinen näytti vähän mitä sattui, ja nyt tarvitaan tarkkaa lukemaa. Aloin  nimittäin kirjata tietojani taas Kiloklubin palveluun. Edellisen kerran käytin sitä toissa keväänä ja se passasi minulle hyvin, tässä koneella kun roikun joka tapauksessa. Ja tarkkaa puntaria tarvitaan siksi, että meikäläisen laihtuminen on aina niin hidasta, että muutos pitää tietää gramman tarkkuudella.

Paras anti Kiloklubissa on siinä, että intoudun keräämään liikuntasuorituksia, kun ne kerran merkitään ylös. Pallukat muuttuvat vihreiksi, kun on liikkunut tarpeeksi. Nyt on mennyt vasta neljä päivää ja olo on jo selvästi reippaampi. 

Ruokavalio on kyllä kunnossa, sen kertovat vihreät ruokapallukat, siis nyt kun herkut on lopultakin karsittu pois. Ruokien kirjaaminen on helppoa, kyllä kone laskee. Kun pitkin syksyä olen yrittänyt rajoittaa hiilihydraattien syömistä, niin tässä ei hyviä hiilareita rajoiteta. Niitä meneekin ihan tavallisella ruoalla helposti 150g päivässä.

Kun vähähiilihydraattisessa dieetissä pyrkii alle 50 grammaan hh:a päivässä, se tarkoittaa, että jätetään pois kaikki viljat ja tietysti perunat ja riisit ym., mutta myös kaikki hedelmät. Marjoja mahtuu jonkin verran, maitorahkasta ja raejuustostakin kun tulee niitä jo ihan tarpeeksi. Siinä on ollut kompastuskiveni ja siksi kai paino ei lähtenyt yhtään putoamaan. Kuituakaan ei saa millään tarpeeksi, jos ei syö runsaskuituista leipää tai puuroa.

Ja siksi tämä perinteinen ruokavalio sopii minulle paremmin. Mikään ei estä rajoittamasta edelleenkään perunan ja riisin syöntiä, mutta aamu- ja iltaleivät haluan pitää. Sitä ihmettelen, että iän, liikuntatottumusten ja koon mukaan laskettu kalorimäärä on niin iso, 1700 kcal päivässä.

Kahvin kanssa: 44 kcal.

Saa nähdä, miten tässä käy. Onnistumisilla en paljon voi kehua.

Krysanteemi eiku...

Noh, kun se vaan on niin houkuttelevan näköinen!

Lohikäärme ja jäniksekäpälä

Parasta talvessa on kävelllä lumisessa metsässä. Tykkään sauvakävelystä, vaikka hiihtokaan ei olisi poissuljettua.  Ehkä se on vaan mennyt saman pesuveden mukana kuin muukin liikunta, jota nyt yritän pikkuhiljaa palautella mieleen.  Koiran tultua taloon on kuitenkin menty sen ehdoilla  metsässä eli kävellen.

-Onneksi muuten on koirapolkuja, koska kaikki muut tavalliset metsäreitit on ajettu latukoneella ihan muuhun käyttöön. Sinne ei passaa eksyä tai käy huonosti!

Tässä on  yksi kiva metsä Haukanniemessä. Nyt sinne on lyhyt matka, kun pääsee oikaisemaan  jään yli. Niemen voi kiertää ympäri tai oikaista tiheän lehtikuusimetsän läpi.

Olenko minä ainoa, joka näkee tässä lohikäärmeen? Ja nyt se...

...HYÖKKÄÄ!

Kauhean vaikea on saada kuvaan tätä lumisen metsän tunnelmaa! Kaikki tietysti tiedämme  ja tunnemme sen, mutta sittenkin sitä olisi kiva oppia ikuistamaan. Se oikea valkoisuus pilvisenä päivänä, se sopiva etäisyys yksityiskohtiin, ettei tule sumppua.

 

Ja tietysti se, että taskussa on vain pikku-canon, kun mukana on myös kävelysauvat. Onneksi näin, sillä yhdellä vastaantulijalla roikkui kaulasta iso-canon ja juuri silloin tuulenpuuska pöllytti puista valtavan määrän lunta kaikkien päälle. Kävi sääliksi kameraa.

Tämän pienen ja matalan lahden yli lampsimme. Ihmettelin jään päällä olevaa vetistä sohjoa. Nyt on kuitenkin ollut jo kaksi kuukautta tosi kylmää ja enimmäkseen vain parinkymmenen sentin kevyt lumikerros jään päällä. Lahdessa ei voi olla mitään virtauksia. Aiemmin on ollut sama juttu.

Joku nautti! Sai olla vapaana ja kahlata umpihangessa.  Toisessa metsässä ei olekaan vähään aikaan voinut päästää vapaaksi, kun Vilma katosi viime pyhänä kannoilta. Vähän aikaa etsittyämme näin yhdestä kuopasta pusikon takaa hännänheilutusta. Vilma ei reagoinut minkäänlaisiin kutsuihin ja komentoihin, joten miehen oli kahlattava hakemaan sitä. Koira karkasi hänen käsistään ja tuli onnellisena näyttämään jäniksenkäpälää suussaan. Eikä antanut ottaa kiinni!

Vielä toisen kerran mies sai kiroillen kahlata hakemaan Vilmaa, joka oli jäniksenraadon kimpussa. Nyt koira varmasti osaisi suunnistaa paikalle jo kaukaa, jos päästettäisiin irti sillä suunnalla.

Mo!

Tämänkin kuvan otti poika. Käy ihan kateeksi, ja vielä minun kamerallani!

Hissuttelua

Kevyt pakkaslumi tupruttaa taas maisemaa pumpuliseksi. Tämä talvi on ollut varsin romanttisen näköinen päivästä ja viikosta toiseen. Jopa mies huokailee auton ratissa lumisten metsämaisemien kauneutta.

Joulun kukista on enää kohta muistot jäljellä. Hyasintti, se ainoa, oli sävyisä luonteeltaan ja tuoksui vain ihan läheltä haistellessa. Tällä kertaa varren kasvukin tyssäsi kokonaan, kun sipuli ei ollut mullassa eikä sitä kasteltu. Kukka kuihtui sopivasti uudeksivuodeksi. Toinen amaryllis puskee kahta uutta nuppuvartta, joten siitä saan iloa vielä vähäksi aikaa.

Olemme molemmat lomalla tämän viikon. Hissutellaan vaan eikä tehdä mitään merkittävää. Mies sairasti jonkun yhden päivän taudin kuumeineen. Ihan outoa. Minulla oli syksyllä kerran yhden päivän nuha pärskimisineen. Muuten emme ole pariin vuoteen sairastaneet flunssia.

Viikon ohjelmaksi riittää hyvin kuusen riisuminen ja jouluvermeitten piilottaminen yläkaappiin taas vuodeksi. Se tehtiin eilen. Tämä päivä onkin sitten suorastaan hektinen, kun minun on ehdittävä sekä kampaajalle että suuhygienistille. Yksi muu meno piti jo siirtää, ettei mene ylikunnon puolelle!

Ja se herkuton tammikuu: tähän mennessä ei ole ollut vielä yhtään herkutonta päivää, niin että hyvin menee.

Kiinnostava valokuvakirja

Eikö ole kiehtova kuva! Ei ole tietenkään omani, vaan Kai Fagerströmin ja lainattu kuvahausta. 

Joulukuun Kamera-lehdessä on juttu Heikki Willamon ja Kai Fagerströmin kirjasta Viimeiset vieraat. Kaksikko on kuvannut autiotaloja ja niiden viimeisiä asukkeja illan hämärässä. Hämyisissä kuvissa on jotain taianomaista, menneen ajan yksinkertaisuutta ja runollista rappiota. Se on runollista silloin, kun ei tarvitse olla osa sitä.

 

Talon viimeisiä asukkaita ovat oravat, hiiret, mäyrät, ketut ja jopa supikoirat. Niiden kuvaamiseen niukassa valossa onkin tarvittu pitkän linjan ammattilaisen taitoa. Olen tavattoman ihastunut  näihin niukkoihin väreihin ja ja vähäiseen valoon, joista syntyy tuo sadunomainen pysähtynyt tunnelma.

Kamera-lehdessä on pari upeaa still-kuvaa, jotka muistuttavat vanhoja ja mustuneita hollantilaisia 1600-luvun maalauksia. Juuri sellaisen haluaisin tauluksi seinälle. Harmi, kun en löydä kuvaa tähän!

Kai Fagerströmin omilta sivuilta voi käydä katsomassa lisää samanlaisia eläinkuvia. Tai muita hienoja otoksia.

Tämä ihastus  on minullekin uutta, koska olen aina ollut hyvän valon ja kontrastisten värien ystävä. Vaikka on  uudenlainen kokeilu joskus onnistunutkin.

Tein tästä jo varauksen kirjastoon. Sormet syyhyävät.

Poseerauksia

Kameran takana tällä kertaa nuorempi poika. Vilma intoutui panemaan parastaan.

Luna oli oma herttainen itsensä.

Salainen ase on Honlin Traveller8, pienikokoinen ja helposti mukana kulkeva softbox salamavalon pehmentämiseen. Niitä saa mm. Joulupukilta, tai täältä.

Tämän vuoden kakkonen

Yhtäkkiä kirkasvalolamppu joutaa takaisin laatikkoonsa seuraavaa syksyä odottamaan tuonne vaatehuoneen perukoille. Sitä ei  vaan enää tarvita, vaikka päivän pituus ei ole mihinkään muuttunut eikä aurinkoa ole näkynyt taas vähään aikaan. 

Kumma muutos, ja joka vuosi samanlainen. Tammikuu on valkoisen valon aikaa, lumista ja koko ajan kirkastuvaa. Ihoni näyttää päivänvalossa taas vihertävänvalkoiselta, paitsi poskilla  ja nenässä risteilevät hiussuonet, jotka yrittävät korjata tilannetta punottamalla parhaansa mukaan. Korjaussarja on onneksi käytössä päivittäin.

Alkuvuosi on tulppaanien kulta-aikaa. Nyt kotona vielä kukkii yksi valkoinen amaryllis ja joulukukka, mutta kohta niitten aika on ohi. Sitten alan pitää olohuoneen pöydällä tulppaanikimppua.

Nuorempi poika haastoi pitämään herkutonta tammikuuta. Pitää sisällään kuulemma karkit, pullat ja alkoholin. Mutta ei jäätelöä, jostakin syystä, suurinta pahettani.  Hän aloitti tuomalla ylijääneen karkkipussin meille. Minullahan se hyvä itsehillintä on!

Yritän nyt kumminkin. Jääkaapissa on houkuttelevasti vielä joululta jäänyt avaamaton pullo kuohuviiniä ja erinomaista valkoviiniä. Niitä on vaikea vastustaa, kun uutenavuotenakin join vain kaksi lasia punaviiniä. Mies taas ei suostu tipattomaan tammikuuhun, epäilen ettei pysty. Pystynköhän minä tähän sokerittomaan?

Tämän vuoden ykkönen

(Jos multa kysytään, voisi kaikki paukuttelut lopettaa, ainakin silloin, kun mää oon sisällä. Ihan hulluja ääniä kuuluu kaikkialta ympäriltä. Mun pitää mennä syliin ja olla siinä korvat höröllään  kuuntelemassa, mistä ne äänet tulee ja mitä siellä oikein tapahtuu.) 

Isäntäväki on uutenavuotena ihan mielissään, ettei tullut otettua dobermannia.

Ulkona kaikki oli toisin, paukahtelu ei näyttänyt haittaavan menoa ollenkaan. Vaikka mistäpä sitä koiran ajatuksista tietää, häntä heiluen kuitenkin töpötettiin menemään ihanassa talviyössä.

Muuten olimme rauhassa kotona ja juhlistimme iltaa paistamalla kerrankin kunnon pihvit. En ole uskaltanut ostaa pihvilihaa kymmeneen vuoteen, kun onnistuin ennen aina pilaamaan ne. En vieläkään ole mikään nero lihantekijänä, mutta selviän kyllä muista ruokalajeista. Nyt pyysin lihamestarilta oikein hyvää lihaa ja vielä tarkat ohjeet -ja onnistuin. Tuli sopivan punaiset ja mehevät pihvit.

 Lihan lisäkkeeksi tein vokattuja kasviksia ja avasin yhden jouluna lahjaksi saadun viinin. Se osoittautui loistavaksi valinnaksi lihalle: Australialainen Brown Brothersin Everton 2008 oli pehmeän täyteläistä, jotenkin ihan suussasulavan ihanaa. Viini sopi ihanasti myös jälkiruoka-roquefortille ja tilsitille. Ja kun hinta näkyy olevan vain senttiä vaille kympin, tulee tätä  kyllä ostettua varmasti uudestaankin.