Carvenin kevyttä eleganssia

Uusin hajuvesi-ihastukseni on Carvenin L'Eau de Toilette. Sain siitä esimakua jo alkukesästä Lontoossa, kun sitä suihkuteltiin tavaratalon kosmetiikkaosastolla halukkaille ohikulkijoille. Sain mukaani minipullon, jota olen pitkin kesää suihkutellut. Mietin jo tuoksun tilaamista jostakin itselleni, kun huomasin ilokseni Kick'sin syksyn esitteestä, että merkki on tullut heille myyntiin.

Kaksi varomatonta hajuvesiostosta tälle vuodelle ovat on opettanut varovaiseksi, joten kävin parikin kertaa hakemassa vielä näytteet kädelle ennen ostopäätöstä. Myyntiin tuli tämä raikas Eau de Toilette ja toinen ihan erilainen Le Parfum. Jälkimmäisessä on pääosassa valmistajan mukaan hyasintti, tuoksuherne ja jasmiini. Le Parfum tuoksui hiukan liian pehmeältä makuuni ja häipyi kädeltä yllättävän nopeasti kokonaan. Tämä vihreä tuoksui tunnistettavasti takinhihassani vielä seuraavanakin päivänä. Jos en ihan omiani puhu, niin luulen nähneeni hyllyssä kolmannenkin pullon eli vanhan Ma Griffen. Sitä oli myynnissä jo muinaisina aikoina meikäläisen nuoruudessa, joskaan en muista käyttäneeni sitä. Olisikohan jollakin kaverilla ollut.

Vaikka olen käyttänyt hajuvesiä päivittäin lukioikäisestä asti ja pitänyt aina useamman pullon kokoelmaa, en osaa erottaa eri tuoksunuotteja mitenkään erityisen hyvin. Esimerkiksi tästä tuoksusta en osaa itse nimetä yhtä ainoaa osasta. Tiedän sen sydäntuoksun eli miltä se enimmäkseen tuoksuu, mutta en tiedä, mikä se on. Tähänkin asti pääseminen kestää minulla aina melko kauan. Aluksi tiedän vain sen, tykkäänkö vai en ja varsinkin inhokit erotan nopeasti.

Pullo on kaunis ja klassinen. Sisältö on ihanan keväisen vihreää ja ulkonäkö lupaa kukkaisen raikasta ja kevyttä tuoksua ja juuri sitä se onkin. Se on myös sitä, mitä minä kaipaan hyvältä työtuoksulta. Aistin aika paljon laventelia, vaikka sitä siinä ei todistettavasti ole yhtään. Se tuoksuu siis puhtaalta ja raikkaan kukkaiselta, ei makealta. Löysin jostakin luettelon aineksista, joista tämä on koottu:

Alkutuoksu: Italian sitruuna, tuoksuherne, pioni

Sydäntuoksu: freesia, valkoinen hyasintti, visteria eli sinisade (!)

Pohjatuoksu: santelipuu, valkoinen myski, ambra

Sanoisin että tämä on raikas ja tyylikäs tuoksu, joka sopii kyllä päivään varttuneemmallekin leidille.  Yhtään ei haittaa, vaikka tuoksua markkinoitiin keväisenä. Se ei ole niin selvästi kesään kuuluva kuin vaikka Armanin Acqua di Gioia tai Hermésin Un Jardin sur le Nil, jotka saa siirtää talveksi kaappiin parempia aikoja odottamaan.

Tällä mennään töihin tänä syksynä. Ainakin silloin, kun ei mennä jollakin muulla. Ja ensi viikolla ei mennä muutenkaan, kun on pitkästä aikaa vapaa viikko. -Laskin muuten, että viimeisten yhdeksän viikon aikana eli elo-syyskuussa olen ollut vain kaksi kokonaista viikkoa vapaalla. Ja se tuntuu. Ehkä siksikin kaipaan kevyitä tuoksuja: tuomaan elämään keveyttä!

Vilma ja minä

Piti ottaa itsestä uusi kuva, itse tietysti ja yhdellä kädellä tähdäten. Jostakin syystä satun aina innostumaan asiasta juuri kolmantena päivänä hiustenpesusta, jolloin on jo todella bad hair day, lättänä ja suora malli. Sellaisena päivänä olen ottanut muutkin blogissa julkaistut kuvat, hohhoijaa. Näitä katsellessa tulee aina mieleen, että voisihan sitä kokeilla taas lyhyempääkin mallia. Vaikka piikkisuora se on lyhyempänäkin.

No joka tapauksessa menin vierashuoneeseen, koska sen ikkunasta tuli paras luonnonvalo, sinne paistoi siis iltapäivän aurinko. Vilma hyppäsi sängylle mamman seuraksi ihmettelemään touhua.

Eihän tuota touhua kauaa viitsinyt seurata, kun päiväunet alkoivat kutsua pikkukoiraa.

Kokeilin huvikseni, tuleeko lähikuvasta armeliaampi vanhenevalle iholle, jos lisää silmiin vähän tavallista enemmän tummaa väriä, esimerkiksi ronskit alarajaukset harmaalla luomivärillä. Ja jos tupsuttaa iholle reilusti irtopuuteria, vaikken sitä normaalioloissa käytä kuin T-alueella. Auttaa se. Valokuva syö värit ja mattapintainen iho näyttää kuvassa vähemmän vanhalta kuin kiiltävä, siis täysin päinvastoin kuin luonnossa.

Puuterin kanssa on vähän sama kuin mineraalipohjan kokelujen kanssa. Tulin siihen tulokseen, että ainakaan bareMineralsit eivät sopineet yli viisikymppiselle iholleni. Näytin tosi ryppyiseltä, vaikka kuinka vähän levitin. (Juttua täällä.)

Huulilla on muuten Lumenen huulikiiltokynää Miracle Lip Sorbet värissä 10, kaunein kevät. Se on tässä kyllä jotenkin pinkimpi kuin oikeasti onkaan. Minulla on näitä kyniä jo yhteensä kuusi, varsinainen supersuosikki siis. Yksi laukussa, yksi töissä, neljä eriväristä kotona.

Koirahan tunnetusti voi nukkua silmät melkein auki tai ainakin puoliksi kiinni. Se on heräteltävissä nanosekunnissa, jos jääkaapin ovi narahtaa tai jossakin liikkuu ihmisiä.

Ranskalainen omenatorttu

Meillä oli kiva viikonloppu, kun oli pitkästä aikaa vieraita. Pieni irrottelu teki tosi hyvää pitkän työputken jälkeen! Oli iloista seuraa, hyvää viiniä ja ruokaa pitkän kaavan mukaan. Nämä ystävät ovat olleet mieheni työkavereita pitkään ja viihtyneet yhdessä siellä, mutta minä olen päässyt porukkaan vasta pari vuotta sitten.

Se työputki on taas huomenna edessä, tällä kertaa puolentoista viikon mittaisena, mutta enköhän selviä siitä juuri vapailla oltuani. Aika tosin hurahti jotenkin omituisesti omia aikojaan, nopeasti kuten aina.

Tein siis viikonlopuksi ranskalaista omenatorttua, jonka ohjetta en ole varmaan vielä koskaan julkaissut.  Se on yksi ehdottomia suosikkejani, mehevä ja näyttävä, mutta niin vietävän työläs, ettei sitä viitsi kovin usein leipoa. Pohjaan valmistetaan rahkavoitaikina ja täytteeksi vaniljakiisseli. Tortun reunaan punotaan koristereunus ja valmiin tortun pinta sivellään aprikoosihillolla, mikä tekee pinnan kiiltäväksi ja ihanan tahmaiseksi.

Näitä omenapiirakkaohjeitahan minulla riittäisi vaikka kirjaksi asti, kaikki hyväksi todettuja, ja tämä kuuluisi TOP 10:iin. Luulen että tämä lehdestä leikkaamani ohje on peräisin jostakin Annasta 1980-90-luvulta. (Kirjoitettuna tuo vuosiluku alkaa näyttää jo samalta kuin ennen 1890-luku!)

RANSKALAINEN OMENATORTTU

Pohja:
150 g voita/margariinia
4 dl vehnäjauhoja
1 tlk maitorahkaa
Kaulimiseen:
100 g voita/margariinia (oikeasti vähemmän) 

Voit tietysti käyttää valmista voitaikinaakin, mutta tämä on parempi, trust me.

Vaniljakiisseli:
4 dl maitoa
1 muna
1 dl sokeria
2 rkl perunajauhoja
2 tl vaniljasokeria 

Pinnalle:
2-3 omenaa (käytin Royal Galaa)
11/2 tl kanelia 

Kypsän tortun pinnalle:
1 dl aprikoosihilloa tai -marmeladia

Valmista taikina. Sekoita voi ja vehnäjauhot raemaiseksi seokseksi käsin tai monitoimikoneella. Lisää kylmä maitorahka ja sekoita nopeasti taikinaksi. Anna taikinan kovettua hetki kylmässä esim. kelmuun käärittynä. 

Kauli sitten taikina jauhotetulla alustalla suorakaiteen muotoiseksi levyksi. Levitä voita kahdelle kolmannekselle taikinan pinta-alasta. (Kylmästä voista saa otettua juustohöylällä viipaleita.) Taita ilman voita oleva kolmannes taikinan keskelle ja viimeinen kolmannes päälle. Kauli nyt tätä kolminkertaista taikinalevyä varovaisesti, kunnes se on sentin paksuinen. Toista kaulimis-. ja taittamisvaihe vielä kaksi kertaa. (Huom. Voita lisätään vain kerran!) Siirrä taikina tämän jälkeen taas kylmään kovettumaan.

Minä kaulin tässä vaiheessa taikinan vuokaan, leikkaan reunat pois (talteen) ja siirrän sen vuokineen päivineen sitten kylmään kovettumaan. Vuoka saa muuten olla aika iso, sillä taikinaa on paljon. Tämä oma keramiikkavuokani on halkaisijaltaan varmaan 30 senttiä. Suorakaiteen muotoinen suurehko vuoka kävisi myös hyvin. Käytin leivinpaperia, myös taikinan päällä esipaistossa, etteivät reunat lähde valumaan ja iskin reiät haarukalla paperin läpi. Koska taikina nousi, päätin lisätä paperin päälle myös kuivattuja herneitä.
Siis: esipaista pohjaa 225 asteessa kymmenisen minuuttia. -Keramiikkavuoka tuntuu vaativan enemmän aikaa kuin muut.

Valmista vaniljakiisseli. Vatkaa kananmunan rakenne rikki. Sekoita kaikki aineet kylminä sopivassa kattilassa. Kuumenna kiisseliä koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee. Älä keitä ja sekoita kiisseliä. Anna jäähtyä huoneenlämmössä.

Käy sitten omenien kimppuun. Pese omenat ja leikkaa ne ohuiksi lohkoiksi.
Pistele vielä esipaistetulle piirakkapohjalle reikiä. Niin ja muista ottaa se päällimmäinen leivinpaperi pois, jos käytit sitä. Levitä vaniljakiisseli torttupohjalle. Lado omenalohkot kauniisti kiisselin päälle. Ripottele kanelia vielä omenien pinnalle.
Kauli ylijääneestä taikinasta ohuehko levy ja leikkaa siitä kapeita suikaleita. Letitä suikaleista koriste ja painele se piirakan reunaan. Letitin tähän kolmella, mutta tuli mieleen, että seuraavalla kerralla voisin tehdä käsin pyöreitä nauhoja ja kiertäisin kaksi yhteen. Näin koristeesta tulisi vähän kapeampi. 

Paista torttua 225 asteessa 20-25 minuuttia. Paistoin tahallani viisi minuuttia enemmän, koska halusin pinnasta rapean ja tummahkon.

Notkista aprikoosihillo ja sivele se pullasudilla kypsän ja kuuman tortun pinnalle.

Vanhassa ohjeessani neuvotaan valmistamaan tähän päälle vielä kiille, mutta en ymmärrä, miksi sen pitäisi tämän enempää kiillellä.

Tarjoilua varten siirsin tortun laakealle vadille ja poistin tuon leivinpaperin alta. Valitettavasti en muistanut siinä vaiheessa enää ottaa kuvaa siitä. Kupillinen kahvia ja tilkka calvadosia aromilasissa kruunasi tämän jälkiruokanautinnon.

Ja hyvää oli!  Tiedän sen erityisen hyvin, koska söin loput tortusta lauantai-iltana ihan itse.

Hortensen hempeä

Hortense on lempeä ja hempeä ja pumpulisen pehmeä kuin tämä kukka, niin olen aina nimestä kuvitellut. Muuan Hortense tuli vastaan pari viikkoa sitten ranskalaisessa elokuvassa Haute cuisine -Mestari keittiössä. Siinä taitava kokki Hortense Laborien haetaan maaseudulta omalta tilaltaan kokkaamaan Elysée-palatsiin presidentille, jolle tämän maine on kantautunut jotakin kautta. Tämä Hortense oli viehättävä, mutta ei lainkaan pumpulinen, vaan tinkimätön perinteiseen ranskalaiseen keittotaitoon nojaava oman alansa huipputekijä ja taiteilija.

Tämän huusollin Hortenssakaan ei ole yhtään lempeän pumpulinen yrittäessään saada paikkoja kuntoon viikonlopun vieraita varten. Olen silittänyt valtavan pinon tyynyliinoja ja muitakin liinoja, jotka ovat odottaneet ties kuinka kauan. Neljän viikon työputken aikana tavarat jäivät sinne tänne ja varsinkin kaikki pöydät olivat täynnä roinaa. 

Kun juttelin tässä taannoin ystävien kanssa niitä näitä ja muut valittivat miestensä täyttävän tavaroillaan ja tietokoneillaan kaikki pöydät, olisin voinut vajota pöydän alle, jos olisin ollut yhtään häveliäämpi. Meillä minä olen se, jolle mies huomauttaa joka puolella lojuvista laukuista ja kasseista, lehdistä, kirjoista ja kameroista. Minä olen se, joka ei viitsi laittaa astoita koneeseen eikä pestä valkoisia tuolinpäällisiä ennen kuin käsketään. Minun yöpöytä-lipastollani on pölyyntymässä vuori tavaroita, joille ei ole paikkaa.

Ja hei: meillä ON siistiä. Noin niinkuin yleensä. Ainakin luulen niin. Ainakin siskojeni mielestä.

Vuosi sitten tehdyn keittiöremontin jälkeen olen pyyhkinyt pölyt tummanharmaista avohyllyistä muistaakseni kerran. Ne pölyyntyvät paljon vähemmän kuin etukäteen kuvittelin. Perustelen sitä itselleni myös sillä, ettei kukaan huomaa kuitenkaan. Valkoiset kaapinovet pyyhin vain, jos satun huomaamaan tahran. Ne muuten likaantuvat huomattavasti vähemmän kuin ennen ja syy on se, että työpöytätaso jatkuu pari senttiä ulospäin. Tippa tippuu suoraan lattialle eikä oville. Nerokasta! Kuka keksisi likaantumattoman kaakelilattian?

Huomenna kuitenkin tämäkin Hortense pukee esiliinan eteensä ja alkaa kokkaamaan illallista ranskalaisen keittiön hengessä. Aloitan jälkiruoasta jo aamulla, sillä aion tehdä melko työlään ranskalaisen omenapiirakan, johon tulee täyte vaniljakastikkeesta ja herkullinen pinta aprikoosihillosta. Myöhemmin valmistan alkuruoaksi sinihomejuustolla maustettua mustatorvisienikeittoa. Pääruokana on maukkaaksi marinoitua broilerinrintaa uunissa peruna-sellerisoseen kanssa. Salaatin tarjoan pääruoan jälkeen ja lopuksi valikoiman juustoja. Ja sitten sen ranskalaisen omenapiirakan viilennettynä, kahvia ja calvadosta seuranaan.

Odotan jo hauskaa iltaa, iloista perjantaita teille muillekin!

Syysretkellä Päijänteen rannoilla

Läksin eilen liikkeelle jo aamusta, mikä on tosi poikkeuksellista vapaaviikon maanantaille. Tavallisestihan vietän sen ihan hissukseen kotona. Nyt kuitenkin yksi vasta vapaaherrattaren päiviä viettämään jäänyt ystäväni oli kutsunut neljä muuta samassa tilanteessa olevia kylään mökilleen Päijänteen rannalle Korpilahdella. Minä pääsin mukaan, koska kuulun samaan työporukkaan ja olemme muutenkin kulkeneet pitkän matkan yhdessä, noin neljännesvuosisadan yhteistä työelämää. Ja tapailleet tietysti muutenkin myös työn ulkopuolella.

Kävimme kävelemässä ja katsomassa vähän Päijänteen jylhiä maisemia. Kovin korkealle emme viitsineet nousta, koska muutamat nitistivät  jo hirvikärpäsiä niskastaan eikä kukaan halunnut tehdä enempää tuttavuutta niitten kanssa. 

Ruska oli alkanut värittää maisemaa täälläkin.

Kuvassa näkyy yksi puolukka. Minulle tuli hätä, onko puolukka-aikakin jo ohi, kun ohitin sujuvasti kesällä mansikka-ajan. Tai syötiin me kyllä paljon mansikoita, mutta se tavallinen säilöntätouhu jotenkin ohi, kun olin niin paljon menossa.

Löytyi muuten pannullisen verran kehnäsieniä tuolta metsästä. Vaikka on ollut kuivaa, oli niissä tuoreita ja sopivan nuoriakin tarpeeksi. Ja tietenkin madottomia!

Ison järven rannalla on ison järven tuntu. Oli mukavaa istua hetki katselemassa maisemia. Suurelle Vanhanselälle etelään päin näkyy vain yhdestä nurkasta tässä eikä siitä saanut kuvaa vasta-auringon takia.

Loppuaika istuttiinkin sitten sisällä ison ruokapöydän ympärillä. Syötiin ja puhuttiin, ja puhuttiin ja syötiin. Oli se ihanaa!

Runsautta tulvillaan, syyshortensiat

Viikonloppumatka anopin luo Savonmualle teki hyvää. Oli rauhallista ja hötkyilemätöntä, niin kun sinne sopiikin. Tykkään istua autossa kolmatta tuntia, kuunnella radiota ja lukea lehteä. Mies taas tykkää kovasti ajamisesta, vaikka ajaa joka päivä noin sata kilometriä työmatkojakin. Vilma on myös erinomainen matkustaja, se viihtyy takapenkillä pehmeässä kopassaan turvavöihin kytkettynä.

Emme tehneet mitään erityistä. Pitkiä yöunia, kävelyä auringossa Vilman kanssa, kaupassakäyntiä ja hyvää ruokaa. Illalla pari minuuttia saunassa ja kuiva siideri. Telkkarista Komisario Lewis ja nukkumaan. Niin tavallista ja niin rentouttavaa.

Käytin matkalla vain puhelimen kameraa, joten kuvissa on täällä kotipuolessa kävelyllä kuvattuja hortensioita.

Onneksi ensi viikko on työstä vapaa. Toivotan oikein mukavaa viikkoa teille muillekin!

Kiviä taskussa ja Dior-meikki

Tänään on tuntunut siltä, että tämän blogin nimi voisi olla pieniä kiviä mieluummin kuin pieniä timantteja. Olen itsekin vähän yllättynyt, miten loppuunkulunut ja raskas oloni on. Heräsin jo aamuyöstä päänsärkyyn, jonka sai tietysti aisoihin lääkkeillä. Päivä alkoi silti aamusta niin kauniin sumuisena, että sitä ei voinut omilla sumusilmilläkään olla huomaamatta. 

Kymmenen jälkeen läksimme Vilman kanssa ulos. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ilmassa näkyi lämpimän kesäpäivän auer. Aurinko lämmitti kasvoja ja tuulta ei ollut nimeksikään. Koira nuuski tienvieriä uteliaana, joten kävelimme rauhallista vauhtia tunnin verran. Nautin auringosta ja parikymmenasteisesta lämmöstä, siitä juuri sopivasta. Keskityin olemaan ja aistimaan. Se oli kuin palsamia haavoille.

Olin sopinut ensimmäiseksi vapaapäiväksi itselleni jotakin kivaa. Kävin taannoin hakemassa Stokkan Beautystä tilaamani Mac-siveltimen, ja sain keräilykorttini täyteen. Valitsin nyt ilmaisen meikkiopastuksen. Tämä oli ehkä kolmas kerta, ja ainakin kerran olen ottanut manikyyrin. Joka kerta ammattilaisen käsittelyssä oppii jotakin uutta ja on kiva saada toisen ihmisen valitsemat tuotteet ja värit naamalleen. Edelleen olen ollut meikattavana alle viisi kertaa.

Ankeuttaja liikkeellä? Ehkä supermakro ei sittenkään ole hyvä kasvokuviin...ja saisi olla vähän auringonvaloakin. Tämä kuva kertoo enemmän minusta ja mielentilastani kuin meikistä. Oman naaman kuvaaminen ei onnistu vieläkään, ja ihmettelen aina, että näytän näissä kuvissa ihan äitini ikäiseltä. En näe peilissä noin paljon juonteita ja ryppyjä, koska katse kohdistuu väreihin, tai sitten olen käytännöllisesti oppinut olemaan vaan näkemättä. Ja näyttääkö tämä nyt siltä, että olen istunut puolitoista tuntia työstettävänä?

Tykkäsin kyllä tästä meikistä, vaikka en saanutkaan sitä kuviin sellaisena kuin sen itse näin. Annoin vapaat kädet valita jotakin muuta kuin mitä itse käytän. Iholle tuli pohjustusten päälle Guerlainin Jolie Teint Foundation. Siitä eteenpäin jatkettiinkin Diorilla, mikä sopi minulle hyvin. Käytin ennen paljonkin Dioria, mutta nyt on laatikossa vain jokunen hassu (5) huulipuna ja kaksi luomiväripalettia, joita en käytä. Jotain ihanaa vaaleanpunaista kevyesti hohtavaa puuteria käytettiin muuten kevyesti iholle kauttaaltaan. Kuvasta ei kyllä uskoisi.

Sain silmiin värit ihanan sinisestä Dior-paletista, ja tähän käytettiin kaikkia neljää sinistä väriä plus vähän mustaa. En todellakaan ole käyttänyt sinistä herran vuosiin, enkä varsinkaan viimeiseen neljään vuoteen, kun nenällä on keikkunut violetit tai punaiset rillit. Sinisen käyttö silmissä tuntuisi minusta liian räikeältä. Mutta nuo värit olivat ihania kirkkaana päivänä ja tietysti kaikkein kauneimmat paletissa ihailtuna. Geelirajaus oli minulle myös uusi juttu, ja tummansinisenä se toi hienosti ryhtiä ja syvyyttä silmiin. Ripsissäkin on pohjustajaa, mikä oli myös minulle ihan uutta. Sitä oli pakko ostaa mukaan. Kuvassa ripset eivät siltikään juuri erotu, hohhoijaa.

Kulmakarvat tehtiin tavallista voimakkaammaksi Guerlainin kulmapaletin avulla. Opin, että alaraja kannattaa tehdä tummemmalla värillä, se tuo kulmiin kolmiulotteisuutta. Olisin itse kyllä veikannut ylärajaa.

Poskilla on Diorin Rosy Glow, ihana puna, jota olen pitkään halunnut, mutta en ole saanut hankittua. Kosmetologi sanoi myös, että ihoni on oliivinvärinen ja siihen sopii puhtaat ja raikkaat värit. Olen huomannut itse saman. Rosy Glow sopii yllättävän hyvin vanhalle ja vih väsyneellekin. Eikä näytä yhtään karkkiväriltä. Nude-varjostusväriä vielä vähän valikoituihin paikkoihin ja senhän hankin tosiaan kesällä Heathrow:n kentältä itsekin.

Huulille kosmetologi halusi valita tumman punaisen, koska kynsillä sattui olemaan sitä väriä. Diorin Mauve Mystère 786 oli rohkea valinta, lähes violetti puna. Tässä kuvassa on kuitenkin tunteja myöhemmin jo oma vanha YSL Rouge Pure Shine 33, joka on melkein samanvärinen. Väri sopi erittäin hyvin violetteihin rilleihini, joita en tässä kuvassa muistanut laittaa edes päähän. Olisi kyllä kannattanut, peittäisivät edes osan silmänalusista. Niilläkin on kaikenmaailman taika-aineet, mutta noihin enää mikään pysty. Ja silti silmäpussit ovat pienemmät kuin ennen sen mesoterapian ansiosta.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä tänään sain aikaiseksi. Olipahan vähän erilainen päivä lempiharrastukseni parissa.

Jaksaa jaksaa

Syksy alkaa näyttää jo ihan kivalta, huomasin sunnuntaikävelyllä. Sen jälkeen olen ihaillut luontoa lähinnä auton ikkunasta. Viime viikolla vielä väitin handlaavani nykyään hyvin työkuormitusta, mutta olin sittenkin liian optimistinen: ei se onnistu. Ei millään.

Tänään tuntui, että aalto lyö yli. Puolenpäivän jälkeen oli käsiini kertynyt paljon työtä, jonka tekemiseen ei ollut näköpiirissä yhtään aikaa. Kollega pystyi onneksi järjestämään minulle iltapäivälle yhden tunnin tyhjää aikaa, mutta kävikin niin, että tuijotin papereita, kalenteriani ja tietokoneen ruutua enkä pystynyt tekemään mitään. En jaksanut tarttua enää yhteenkään tehtävään, tuntui etten osaa päättää yksinkertaistakaan asiaa. Päätä puristi ja tunsin leijuvani ilmassa. 

Tutut oireet, samanlaista on ollut ennenkin, kun olen joutunut puristamaan itsestäni liikaa. Siinä vaiheessa olen ennen, siis ennen osa-aikatyötä, hankkiutunut parin viikon sairauslomalle. Verenpaine huitelee yleensä korkealla, nyt en ole viitsinyt mitata. Siedän huonosti kiirettä ja ei-oon myymistä, enkä kestä ollenkaan töitten kasaantumista. Nyt tuntui, että kaikki kaatuu päälle ja pää sanoo sopimuksen irti. Siinä ei auttanut kuin tyhjentää loputkin iltapäivästä ja lähteä kotiin. 

Huominen vielä ja sitten alkaa vapaat.

Annan Vilman viedä ja minä vikisen.

Töissä

Tuntuu että olen nyt joka viikko töissä. Niin olenkin. Satuin sopimaan tähän alkusyksyyn kolmen ja puolen viikon yhtämittaisen työputken, koska huoneen toinen haltija on lomalla. Osa päivistä on onneksi vähän lyhyempiä, koska olen kuitenkin virallisesti osa-aikatyössä. Saan siis tehdä todella tiiviiseen tahtiin hommia.

Vaihdamme pian uuteen systeemiin, jossa jaamme jokaisen työviikon puoliksi. Toinen ottaa alkuviikon ja toinen loppuviikon. Kun osat vaihtuvat joka viikko, saa kumpikin vuorollaan täyden viikon vapaata. Työviikko toisaalta keskeytyy välillä viikonloppuun eikä siis rasita niin paljon.

Olen opetellut olemaan ahdistumatta liian suuresta työmäärästä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen jotain oppinutkin. En ahdistu. Kun ei ole tarpeeksi aikaa, niin ei ole. Jaan töitäni kaikille, joille vaan sattuu aikatauluun mahtumaan. Pysyn suurinpiirtein työajoissa. Nukun yöni. Kaksikymmentäviisi vuotta työnohjausta, rentoutuskursseja, NLP:tä ja lopulta terapia ovat näköjään tuottaneet tulosta. Työasiat pyörivät mielessä vielä kotimatkalla, mutta eivät sen enempää.