Punasipuliquichet

Omenapuun alla on vaihteeksi touhua. Vanhempi poika ajeli illalla avokkinsa kanssa taas moikkaamaan perhettään ja kavereitaan. Koska he olivat tulossa vasta kymmenen jälkeen, päätin tekaista muffinipellillä pieniä punasipulipiiraita.

Löysin ohjeen Köyhien ritarien sivuilta, josta käyn katsomassa Meri-Tuuli Lindströmin ohjeita. Niissä on jotain minun makuhermoihini iskevää. Tällä kertaa valitsin ruisperunataikinaan tehtävät piiraat, joihin haudutetaan paljon punasipulia ja murskattuja aniksensiemeniä. Yllättävä makuyhdistelmä, joka todella toimii! Seos maustetaan balsamicolla ja sokerilla ja kruunataan vuohenjuustolla.

Suosittelen unohtamaan muffinipellin voitelun turhana, samoin herneitten kaatamisen pellille esipaiston ajaksi. Oli pottumaista kaivella niitä sormin pois! Seuraavalla kerralla pidän vain pitempään uunissa. Kuvassa piiraita on aamupalapöydässä jäljellä vielä kaksi ja vuohenjuusto on kevytversioita, joten siitä ei tule yhtä näyttävää kuin täysrasvaisesta.

Mutta hyvää oli, aion tehdä vastakin!

Kömpii sillan alta

Tänään kävin kauan odottamallani oikean työterveyslääkärin vastaanotolla. En tuntenut häntä ennestään, mutta hän kuunteli huolellisesti ja tuntui ymmärtävän tilanteeni oikein. Pyyteli vielä anteeksi pompottelua sairauslomapätkillä.

Tunnin verran keskusteltuamme hän ehdotti loman jatkamista vielä vuoden loppuun ja sen jälkeen työhönpaluun kokeilemista osa-aikaisesti sairauspäivärahan turvin. Ja vasta tämän kokeilun jälkeen harkitaan muita pysyvämpiä ratkaisuja kuten osittainen eläke.

Että helpotti! Tämä lääkäri sanoi suoraan, ettei ole mitään mieltä viilata lääkkeitä, ja yrittää doupata ihminen takaisin työkuntoon, jos itse ongelmaan eli liialliseen työmäärään ei kiinnitetä huomiota. Tätä nyt sitten aletaan neuvotella työnantajan kanssa.

Minusta tuntuu, että tähän asti olen jotenkin keskittynyt sairastamiseen. Nyt on tilaa ruveta keskittymään paranemiseen. Jos rahaa olisi enemmän käytettävissä, alkaisin käydä taas viikoittain rosen-hoidoissa, jotka auttoivat aikaisemminkin purkamaan asioita pois kehosta. Ehkä keksin jotakin.

Siltojen alla kuvailin syyslomalla Oulussa, ruusupensas on viime viikolta. Tänäänkin näin hetken aurinkoa kävellessäni kotiin. Se riitti. Jouluvalot on kaivettu esille ja ne palavat illalla.

Hyvää viikonloppua, ystävät!

Unta ja unelmia

Eilisen tihkusateisen synkeyden jälkeen uni maistui ruhtinaalliset kymmenen tuntia. Vai johtuiko se sittenkin miehen kanssa puoliksi syödystä pannukakusta? Joka tapauksessa tästä päivästä tuli rauhallinen ja kiva. Siis vain oleilua oman itsensä seurassa, kuten sairaslomalaiselle sopiikin.

Viikonlopuksi on tiedossa vaihteeksi sosiaalista elämää: koiranhoitoa, kutsu ystävien luo päivälliselle ja poikakin tulossa ystäviään tapaamaan.

Schildtin kartanon navetta on vielä paikallaan, vaikka ympärillä on vain kerrostaloja

Samaan syssyyn tuli yllättäen tieto, että sittenkin ties monenneltako varasijalta olisin sittenkin päässyt kolmepäiväiselle kuvankäsittelykurssille oppimaan Photoshoppausta. Ei se nyt mitenkään sovi! Olisinpa edes tiennyt aiemmin. En ole ihan varma, olisinko jaksanut muutenkaan juuri nyt ottaa mitään uutta vastaan, kun vien kirjatkin takaisin kirjastoon lukematta.

Kuvat ovat kokeilua taskukameralla. Senkin käyttö vaatii vielä pientä viilausta.

Kaikkea kivaakin tulee kerralla liikaa! Sofi Oksasen Puhdistus-kirjakin tuli kirjaston varauksesta juuri nyt, vaikka olin laskenut, että kestää vielä kauan. Kaiken muun ohella kärsin jatkuvasta infoähkystä.

Haluaisin lepäämään sellaiselle idylliselle maaseutumökille, joita joululehdet ovat pullollaan. Takkatulen loimussa joisin vain glögiä huopatossut jalassa ja värikäs shaali harteilla komean harmaaohimoisen miehen hääriessä ympärillä. Ulkona kuu loistaisi järven jäätyneelle lumiselle selälle.

Lisää valoa ja energiaa jostakin ja äkkiä!

Nyt on niin harmaata, ettei päivä lainkaan valkene. Kirkasvalolampun lisäksi tarvitaan punaista väriä edes valokuvana. En halua enää hyssytellä hämärässä, vaan sauvalenkiltä tultua sytytin kaikki valot päälle, olenhan minä kotona.

Teen kohta ison uunipannukakun ja tarjoan sen miehelle ja käymään tulevalle ystävälle marjahillon ja tumman kahvin kanssa. Sytytän kynttilöitä. Ehkä sitten taas elämä hymyilee.

Ja jatkuu vielä illalla:

Siinä sitä nyt on! On muuten opeteltu kuvausta uuden jalustan kanssa ja vannon että hiki tuli.

Pannari oli hyvää, kuten se aina on. Osaa sen jokainen tehdä omastakin muistista, mutta kaivan aina esille lempikeittokirjani, Anna Bergenstömin Joka kodin keittokirjan ja sieltä Uunipannukakun ohjeen.


Olen muokannut ohjetta hieman pienemmäksi, ettei pannari kiipeä uunissa pitkin seiniä, lisännyt sokeria ja vaihtanut osan jauhoista ohrajauhoiksi. Alkuperäisestä ohjeesta ei siis ole paljon mitään jäljellä, mutta siitä huolimatta tunnen tekeväni Annan pannukakkua!

- Riko kulhoon 3 munaa ja sekoita joukkoon ½ tl suolaa sekä ½ dl sokeria.
- Heitän usein mukaan mausteeksi myös puolen sitruunan mehun.
- Sekoita munaseokseen 4 dl maitoa, 1½ dl ohrajauhoja ja 2½ dl vehnäjauhoja.
- Vispaa lopuksi joukkoon vielä 4 dl maitoa eli yhteensä kahdeksan dl.

Sulata uunissa 225 asteessa 50 g voita ruskehtavaksi uunipannulla leivinpaperin päällä. Kaada sen jälkeen taikina pannulle, jolloin voi leviää herkullisesti pannarin pinnalle. Paista uunissa puolisen tuntia sopivan ruskeaksi.

Tykkään itse eniten rapeista ja melkein mustiksi palaneista reunoista. Jos vain voin, varaan itselleni nurkkapalat. Tai oikeastaan voisin seuraavalla kerralla syödä pelkät reunat, niin ei tarvitsisi ahtaa niin monta palaa muuten.


Kuvissa on kermavaahtoa vain siksi, että ostin Valion valmiskermavaahtopursotintötsän tässä joskus jotain sunnuntailounasta varten. Sulaneisiin pakastemarjoihin sekoitan hiukan vadelmahilloa joukkoon sidosteaineeksi ja makeutta tuomaan.


Tämä alin pannarikuva ja keittokirjakuvat olen napsinut pienellä taskukamerallani. Tiedättehän niitä karkkilaatikon kokoisia kevyitä laitteita. Tämä oli edullinen tarjous, mutta en tiedä oliko kannattava sittenkään. Ehkä sitäkin pitää opetella vielä käyttämään.

Pientä hyvitystä

Kävin taas aamulla varmistamassa, että loma jatkuu vielä ainakin tämän viikon. Hullulta tuntuu, että muutamaa työpäivää lukuun ottamatta olen jo seitsemättä viikkoa kotona. Mutta painetaso toisaalta on laskenut nyt normaaliksi, siis tällä entisellä melko maksimaalisella lääkityksellä, vain syke on vielä koholla.

Kun vain ajattelenkin työhön paluuta, alkaa vatsaani kääntää nurin. Ja kyse on sentään paikasta, jossa olen aina viihtynyt sinänsä hyvin, ja työstä josta pidän. Tavallisesti kesäloman viimeisellä viikolla ajattelee töihin menoa jo ihan myönteisesti, niin viime kesänäkin, mutta nyt en voi edes ajatella.

Eikä onneksi tarvitsekaan.

Kaupungissa bussinvaihdon välissä ajattelin ilahduttaa itseäni jollakin kivalla. Suklaa ja jäätelö ei tullut kysymykseenkään ja kahvitkin olin jo juonut. Mikä siis ilahduttaisi eniten näiden jälkeen, kun seksiäkään ei voi ostaa...Elokuvat tietenkin!

Löysin Kotiopettajattaren romaanin, juuri ilmestyneen lähes nelituntisen elokuvan ihanasta sarjasta, jota esitettiin toissakeväänä televisiossa. Kirjoitin silloin, miten nautin siitä ja luin kirjankin heti perään.

Toinen suuri löytöni oli kaikki neljä tuotantokautta sisältävä Coupling-boxi, jota olen himoinnut jo pitkään. Sain sen viime keväänä lainaksi pojan avovaimolta. Katsoimme miehen kanssa yhdessä läpi kaikki kaudet kaksi-kolme jaksoa illassa -tahdilla ja nauroimme silloin itsemme kipeiksi. Nyt voin siis varmaan nauraa itseni terveeksi.

Coupling maksoi muuten Sokoksella suurinpiirtein saman kuin nettikaupassa.

Olisi siellä ollut vielä Taistelutoverit-boxikin, se jota en ole vieläkään hankkinut, vaikka sarja on mielestäni maailmanhistorian paras. Olen katsonut sen läpi ainakin viiteen kertaan.

Uusi viikko, uudet hölmmöilyt

Vietin rauhallisen viikonlopun hyvän ystäväni kanssa. Meidän istuessamme Kotkassa viinilasin äärellä keskustelemassa elämästämme miehemme päättivät viettää laatuaikaa yhdessä täällä.

Pari päivää ilman internettiä teki niin hyvää, että halusin vielä tänäänkin pysyä pois koneen ääreltä. Ihan kokonaan se ei onnistunut, vaan oli ihan pakko lukea muutamia blogeja.

Menin aamulla pitkään odottamalleni työterveyslääkärin vastaanotolle vain kuullakseni, että aikani on perjantaina. En ollut uskoa korviani.

Sitten huomasin, että olin jakanut verenpainelääkkeeni väärin ja laittanut diureetit iltadosettiin. Eipä ole ennen tapahtunut.

Olin myös onnistunut perjantaina hävittämään sähköpostini tallennetun salasanan eikä mikään kokeilemani kelvannut. Piti soittaa tieto palvelunumerosta. Olin kokeillut kaikki muut paitsi sitä oikeaa. Olin aikoinani myös kirjannut väärän salasanan ylös. Meinasin huutaa, että tätä ei tapahdu mulle!

Ei tämmöistä voi päästää töihin, eihän?

P.S. Huomasin vasta aamulla, että otsikkoon on jäänyt kirjoitusvirhe. men täysin läpi. Sopii kuvioon.

KooKooKoo

Susanne heitti minulle haasteeksi omituisuudet. En tietenkään itse keksinyt yhtään, enhän itse pidä tapojani outoina. Mies sanoi heti, että toisten neuvominen on pahin tapani. Tästä lievästi närkästyneenä en kysellyt enempää, sehän on ennemminkin paha tapa kuin outo. Ties mitä olisi vielä ollut tulossa.

Meri heitti minulle K:n. Siitä alkoikin yllättäen tippua sanoja.

KUNTOILU tulee mieleen ensimmäisenä, koska se kaihertaa mieltä jatkuvasti. Lopetin jumpassa käymisen jo kolme vuotta sitten, kun en yksinkertaisesti jaksanut enää lähteä sinne työpäivän jälkeen. Sitten väheni sauvakävely päivittäisestä muutamaan kertaan viikossa. Pyöräily jäi välillä pois moneksi vuodeksi. Ja kaikki se näkyy vartalossa. Pidän kovasti kuntosalista ja uimisesta, mutta lähtemiseen tarvittaisiin pakkokeinoja.

KAUPUNKI on minun ympäristöni ja kaupunkeja kierrän mielelläni myös lomilla. Jo lapsena parasta mitä tiesin oli päästä kaupungille, ja paras aika siihen on illan juuri pimetessä, kun valot syttyvät. Voi katsella kauppoja, istua kahviloissa, tutustua kulttuuritarjontaan, piipahtaa elokuviin. Lukioajan perheeni asui keskustassa ja se oli erikoisen mukavaa aikaa. Ehkä vielä joskus...

KEMIKALIO, jo pelkkä sana saa ihon kananlihalle. Ihana houkutteleva, hyvältä tuoksuva liike täynnä kaikkea sitä, mitä kaihoan. Luuhasin jo lapsena lähiseudun kemppareissa varmaan vaivaksi asti ja hohtoa on riittänyt edelleen. Viimeistään kun asiat ovat huonosti tai rahat vähissä, marssin kosmetiikkaostoksille.


KAMERA on kulkenut mukanani nuoresta tytöstä. Valokuvat ovat aarteitani ja albumeissa kulkee mukana koko elämäni. Muuten saattaisin unohtaa. monia asioita Vasta blogin myötä on pitänyt ruveta kuvaamaan muutakin kuin ihmisiä, vaikka talot ovat olleet kyllä ennenkin toinen ihtohimoni.

KIRJAT ovat myös aarteitani. Saatan ottaa hyllystä käteen jonkun niistä, silittää ja ajatella, että näissä kansissa on kokonainen maailma. Nyt ei juuri tule hankittua uusia, kun ne eivät mahdu enää mihinkään.

KIRJASTO on ollut tärkeä paikka siitä asti, kun 8-vuotiaana sain oman kortin. Olen aina ollut innokas lukija ja niinpä parhaita uudistuksia on ollut kirjaston nettivaraussysteemi. Sillä tavalla saa uutuuskirjatkin kohtuuajassa. Kirjaan lehdistä ylös ihmisten suosittelemia "omiin hyllyihin" ja valitsen sieltä varaukseen. Nyt vaan on taas sellainen vaihe, etten saa luettua mitään, pino seisoo koskemattomana.

KULTTUURI pitää sisällään kaikkea ihmisen tekemää. Alkaen ihmisen arvostamisesta ja arkielämästä, hyvästä ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä musiikkiin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin, muotoiluun. Kulttuuri tuo hyvää mieltä arkeen ja kohottaa ihmeellisellä tavalla juhlaan.

KOTINI on linnani, ei siitä mihinkään pääse. Viihdyn erinomaisesti kotona ja tekemistä riittää aina. Työssäkäyvänä perheenäitinä mietin ennen aina, milloinkahan saan olla TARPEEKSI kotona, voiko mikään aika riittää. Lempipuuhiani silloin oli laittaa valokuvia albumiin tai tehdä lehdistä leikatuista ruokaohjeista isoja kierrekansivihkoja. Ne ovat aarteitani edelleen.

KUNNOSSA. Kodin pitää olla kunnossa, muuten en viihdy. Riittää, kun on tavarat paikoillaan. Mutta muutenkin asioitten pitää olla kunnossa, kestän huonosti keskeneräisiä juttuja, jotka roikkuvat niskassa. Esikoiselta on vaadittu kunnollisuutta vähän enemmän kuin nuoremmilta sisaruksilta, rasitukseksi asti.

K niinkuin SISKOT Lasten kasvaessa aikaa ja keinoja yhteydenpidolle siskojen kanssa alkaa taas vähitellen löytyä, vaikka kaikki asumme eri paikkakunnilla. Onneksi on blogit: kun kuulee toisten ajatuksia päivittäin, se lisää hurjasti läheisyydentunnetta.

Omenapuun alla on hiljaista viikonloppuna. Lähden tapaamaan vanhaa ystävääni, joka on muuttanut Kotkaan. Siinäpä kaupunki, jota en tunne muuta kuin parin nopean ohikulkumatkan verran.

Hauskaa viikonloppua myös teille kaikille!

Primaalikokemuksia

Kyllä lepolomalaisen päivä on lyhyt! Aamulla ehdin katsoa Laakson kuninkaan ja lukea hiukan sähköposteja, kunnes täytyi jo lähteä kaupunkiin vyöhyketerapiaan. Tarkoitus oli kävellä upeassa neljän asteen pakkasessa, talven ensimmäisessä, mutta kauhea kiirehän siinä tuli ja oli hypättävä bussiin.

Kokemus oli tällä kerralla mielenkiintoinen, jotain, mitä en ole ennen kokenut. Selästä aloitettiin ja jossakin vaiheessa siirryttiin käsittelemään pään alueen pisteitä. Siellä tunto oli jotenkin herkempää kuin muualla.

kännykkäkuvassa osa Minja Revonkorven teoksesta, jonka nimeä en muista

Tunsin yhtäkkiä olevani uusi pieni ihminen, vauva, joka katselee kaikkea ennennäkemättömin silmin, vailla ennakkoasenteita, neutraalisti ja antaa elämän virrata. Näin ympärilleni, tunsin pehmeän kudosympäristön ja ajattelin, että tämä tuntemus on varmaankin muistuma kohdusta. Kyseessä oli nimenomaan aistittavissa oleva tunne, ei selvä kuva, ei sanoja. Hetken kuluttua tuntemus muuttui ja voin vaikka vannoa, että se oli syntymä. Outoa. En sentään huutanut.

Seuraavaksi tuli raskas ja pelottava olo. Sitä seurasi ajatus, että tämä on jotain isoa ja merkittävää, mikä odottaa selvittämistä, jotain, jonka kimppuun minun on nyt uskaltauduttava.

Viimeisenä näin jotain, minkä tulkitsin kuolemaksi. Luultavasti olin itse kuollut siinä. Että niin tuli lyhyessä ajassa käytyä läpi koko elämä!

Tästä kaikesta jäi hieman ristiriitainen olo, asioita kun voi tulkita niin monella tavalla. Ehkä näitä tunnelmia ei tarvitse tulkita millään tavalla, voi luottaa asioitten menevän sillä tavalla kuin ne menevät. Voi luottaa ruumiin ja sielunkin viisauteen. Toivoa, että osaan nyt olla omalla puolellani ja pitää puoliani tässä työasiassa, koska muuten minulle käy huonosti.

Kuvailua

Sain nuoriltani pyhänä lahjaksi ison ruusukimpun ja rasiallisen belgialaista suklaata. Voitte arvata, että tykkäsin! Suklaat söimme melkein heti, mutta kukat jäivät ilahduttamaan koko viikoksi.


Kuvittelin etukäteen harjoittelevani ruusuilla kukkakuvausta, mutta se olikin niin vaikeaa, että luovutin. Tässä kaksi edes jotenkin onnistunutta. Tulin kyllä konkreettisesti tietoiseksi, miten alussa tässä kuvaushommassa olen. Mutta ohjekirja on ja sen kanssa edetään.

klikkaa isommaksi

Tämän kuvan kun näin suurena, huomasin selvän eron kuvanlaadussa. Suklaarasian kultanaru, vasara ja taulukoukut olivat jääneet pöydälle ja laukaisin kameran automaattisäädöllä. Ihastelin kuvan tarkkuutta entiseen verrattuna.

klikkaa isommaksi

Tänään oli aurinkoinen päivä ja alkuviikon vaivannut mahatautikin tuntui lopulta rauhoittuneen, joten lähdin ulkoilemaan ensimmäistä kertaa uuden ja minusta nyt julmetun ison kameralaukun kanssa. Mutta ei noin isoa ja painavaa laitetta voi kuljettaa olkalaukussakaan baskeriin käärittynä.

klikkaa

On muuten aika kutkuttava tunne, kun on uusi laite, jonka käytöstä tietää vasta murto-osan. Ja josta tietää opittavaa riittävän ties kuinka pitkäksi aikaa. Tällaiselle ahmatille, joka haluaa aina kaiken nyt ja heti, se tieto tekee hemmetin hyvää!