Pitkäperjantaita

Suunnittelimme pitkänperjantain ateriaa monta päivää. Nuoripari sulatti sorsan pakkasesta ja poika ilmoitti tekevänsä paistettua sorsanrintaa selleripyreen kanssa alkuruoaksi. Minä olin silmäillyt Nannan nyhtölammasta himoiten, joten hankin puolentoista kilon katritsanpaistin ja haudutin sitä uunissa tuntitolkulla. 

Minulta olisikin mennyt sormi suuhun kokonaisen sorsan kanssa, eli ei olisi meitsistä Master Chef -keittiöön, ei edes kynnyksen yli pääsisi. Onneksi nuoremmalla pojalla on ravintolakokin koulutus, vaikka ei sitten sille tielle päättänytkään lähteä.

Pyreen keittäminen oli helppoa. Mitä nyt keitin maidot pohjaan ja jouduin vaihtamaan kattilaa. Näin käy aina, hätäinen kun maidon keitossa olen. Mutta todella hyvää ja lempeänmakuista siitä tuli, täytyy tehdä vastakin!

Selleripyree

600 g kuorittua juuriselleriä kuutioituna (sellainen greipin kokoinen pallo)
2 shalottisipulia kuutioituna
50 g voita
5 dl maitoa. Voi olla viisasta kuumentaa se ensin mikrossa.
suolaa

1. Kuumenna voi kattilassa ja lisää joukkoon sipuli. Kuullota hetki ja lisää selleri sekä maito.
2. Keitä sellerit kypsiksi ja siivilöi ylimääräinen neste, mutta säästä neste siltä varalta että pyreetä tarvitsee ohentaa.
3. Soseuta pyree tehosekoittimessa. Mausta suolalla.

Pääsiäisen aikaan kaipaan joka vuosi yhtäkkiä värejä: keltaista sen ainoan kerran vuodessa, vaalean vihreää kaipaan koko kevään, ja punainen nyt tulee muuten vaan kylkiäisenä. 

Marinoidut paprikasuikaleet pehmittelin tällä kertaa pannulla omassa nesteessään. Maustoin oliiviöljyllä, valkoisella balsamicolla, valkosipulilla, suolalla ja pippurilla sekä pienellä määrällä hunajaa.

Hasselbackan perunat uppoavat hyvin pyhäpäivänä ihan minkä tahansa ruokalajin kanssa. Voita ja parmesaania Nicola-perunan päälle, uuniin, ja maku ja menekki on taattu.

Karitsa oli hyvää. Granaattiomena, josta koputtelin siemeniä päälle, ei ollut ihan kypsä vielä, mutta onneksi se ei makua haitannut. Olen kuullut, että mitä tummempi ja rumempi se on, sen parempi. Mutta kaupassa oli vaan nättejä! Puristin vielä mehua lihan päälle, mutta muuten oli kastikkeeksi valmistettu tsatsikia. Sattumalta omasta viinihyllystä löytyi aterialle vielä erinomainen viini, Hand Crafted By Geoff Hardy Shiraz 2010, jota viidentoista euron hinnasta huolimatta aion ostaa vastakin. Maku oli ihmeen suunmyötäinen, pyöreä, tamminen ja sopivan hilloinen.

Jälkiruoaksi miniä oli valmistanut Key Lime Pien, jossa oli täytteenä kondensoitua maitoa. Ihana lopetus hyvälle aterialle! Vaikka ruoka loppui, niin pöydän ääressä me istuimme vielä loppuillankin, katsottiin vain elokuva välissä. Nuoripari oli päättänyt yöpyä täällä, joten pelasimme myöhään yöhön ja hauskaa oli.

Ei pääsiäistä ilman rahkapiirakkaa

 

Pääsiäinen kuin pääsiäinen, niin rahkapiirakkaa on saatava ja tänään päätin sen leipoa. Omenapiirakan ohella olen leiponut rahkapiirakoita varmasti toiseksi eniten, ja ohjeitakin on kertynyt kymmeniä erilaisia. Tämä helppo ja maukas ohje on tullut aika usein kaivettua esille. Sen salaisuus on sitruunankuoressa ja pehmeässä taikinassa, johon täyte vähän uppoaa. Piirakka on parasta ihan sellaisenaan, mutta tällä kertaa halusin upottaa siihen purkillisen pääsiäisenvärisiä aprikoosinpuolikkaita.

Ohje on peräisin jostakin lehdestä, jossa se julkaistiin Liisi Tandefeltin perintörahkapiirakan nimellä.

Pohja:
75 g voita tai pullomargariinia
1 dl sokeria     -> nämä sekoitetaan ensin yhteen
1 muna
2 dl jauhoja
1 tl leivinjauhetta
1/2 dl maitoa   -> nämä lisätään ja sekoitetaan löysä taikina.

Valitse melko pieni piirakkavuoka, kuvan vuoka on jotain 22-24 cm halkaisijaltaan. Taikinaa on hankala levittää, joten käytä lusikkaa ja voitele sen alapinta öljyllä, niin taikina ei tartu siihen. 

Edit. Pohjataikinaa ei tarvitse vaivautua levittämään vuoan reunoille. Taikina ei riitä siihen, mutta nousee uunissa reunoillekin itsestäänkin.

Täyte:
2 dl rahkaa
1 muna
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 sitruunan kuori raastettuna
( lisään tähän myös puolen sitruunan mehun)
1/2 dl kermaa
(desi rusinoita, itse en halua niitä)

Sekoita täytteen aineet keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle. Paista 175 asteessa puoli tuntia uunin alalämmöllä.

Oma piirakkani ei näyttänyt valmiilta vielä puolen tunnin jälkeen, joten vähensin lämpöä, laitoin kiertoilman päälle ja unohdin sitten piirakan uuniin noin kymmeneksi minuutiksi. Saattoi olla viisi minsaa liikaa, mutta ainakin on pohjaa myöten kypsä:)

Piirakkahan maistui meille paremmin kuin hyvin päiväkahvilla. Taustalla näkyy päivän homma: tummanharmaa seinäpinta.  Kodinhoitohuoneen valkoiset seinät näyttivät jo ihan kamalilta. Ne oli maalattu edellisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, kun teetimme yhdestä tyhjäkäytöllä olleesta huoneesta kodinhoito- ja vaatehuoneen. Nyt on maalattu kaksi seinää harmaaksi ja pidän tästä heti. Kuvissa on homma vielä kesken, kuten huomaatte.

Nyt meillä on tummanharmaata seinää jo kolmessa huoneessa ja halajaisin tätä kaikkialle muuallekin, joten täytyy nyt pistää jäitä hattuun. Sävy on muuten mielestäni tosi onnistunut puhdas harmaa, Tikkurilan Remontti-Ässää sävyssä M499 Mantteli. Löysin sen sisustusblogeja selailemalla, kuinkas muuten. Tämä on selkeästi parempi sävy kuin työhuoneessa ja makuuhuoneessa, joissa kummassakin päivänvalo tuo esille sinertävän pohjan harmaassa.

Remppaa ja valokuvausta

Tavoistani poiketen olen jättänyt pääsiäisen valmistelut ihan viime tippaan. Karitsanpaistin kävin hakemassa kaupasta yhtenä iltana, mutta kaiken muun ostan vasta huomenna, ja ehtiihän lauantaina hankkia lisää. Saamme vieraaksi nuoremman pojan ja miniän, ja he lupasivat hoidella alku- ja jälkiruoan. Remontin venyessä ei ole sen kummempaa pääsiäissomistustakaan vielä esillä, vaikka minulla on yksi pieni alakaappi jopa nimetty pääsiäiskaapiksi.

Pariin viikkoon ei ole rempparintamalla tapahtunut juuri mitään. Olemme miehen kanssa raijanneet kuuliaisesti monen viikon ajan käyttötavarat kylppäreistä joka aamu pois ja tuoneet illalla takaisin, siltä varalta että jos sittenkin kattoa rakennettaisiin tänään. No tänään herrat todellakin repäisivät ja naputtelivat valkoiset lautakatot molemmille. Minun kylppärini on ilman valoja kuitenkin vielä pääsiäisen yli, koska sovimme tapaamisen sähkömiehen kanssa vasta ensi viikolla. Kannoin sinne yhden pienen pöytälampun, joten siellä voi asioida tunnelmavalossa. Onneksi on valoisa vuodenaika ja siellä on ikkuna. Nyt saatiin kuitenkin siivota ja tuoda tavarat takaisin.

Kodinhoitohuonekin on valmis, paitsi oma osuutemme. Kaksi seinää on tarkoitus maalata keskiharmaaksi, kaihdin kiinnittää ikkunaan ja hankkia jonkinlainen verhotanko. Valaisin on tarkoitus vaihtaa myös. Kuulostaa pikkujutuilta, mutta meidän mittakaavassa tähänkin menee kauan. Huomenna saamme luultavasti viimeisenä hommana uuden sisäkaton vielä eteiseen ja sinnekin valot vasta ensi viikolla. Näin päästään lopultakin eroon neljän viikon pahvilattioista!

Kuvissa on vielä viime viikonlopun kuivuneita kaunottaria. Otin kuvat Nikonilla, ja olen useimmiten ottanut sekä raakakuvan että pakatun jpg:n. Raakakuva on poikkeuksetta se, jonka valitsen, joten voisin oikeastaan siirtyä kuvaamaan näitä kukkia pelkästään sillä. 

Jos ruudun takana on joku, joka ei tiedä mitä tämä tarkoittaa, niin RAW- eli raakakuvaa ei kamera ole pakannut pienemmäksi, vaan se on täysikokoinen kuvatiedosto. Tavallisempi eli jpg-tiedosto on kameran pienentämä ja siihen on tehty jo värikorjauksia, ja tällöin osa kuvan informaatiosta on menetetty. 

Tein tähän esimerkkikuvat: siitä näkyy, että pakkaamaton raakakuva on lähes kolme kertaa suurempi tiedostokooltaan ja vie tietysti enemmän tilaa muistikortilta. Kuvankäsittelyssä kokoa sitten voi pienentää sopivammaksi esim. blogia varten, mutta säästää hyvistä kuvista myös alkuperäinen kopio mahdollista myöhempää käyttöä varten. Raakakuva on myös vaaleampi ja siinä on enemmän säätövaraa kuin jpg-kuvassa. Siihen on tarkoituskin säätää itse haluamansa verran kontrastia ja terävyyttä, säätä valkotasapainoa ja värejä. Monasti kyllä pidän niistä ihan sellaisenaankin, ja noita kahta ei ole säädetty muuten kuin kokoa pienentämällä. 

Ihan toinen juttu on se, että oikeastihan olin tässä kuvassa vasta hakemassa sopivia säätöjä, kun valo ei riittänytkään aukolle f8. Mutta joskus käy näin ja silloin raw pelastaa!

Täällä on muuten ihan mainio juttu kuvankäsittelystä ja raakakuvista.

Hyvää pääsiäistä!

Tulppaaneja, ruokaa ja soittakaa Paranoid

Käväisin lauantaina ruokaostosten lomassa hankkimassa askarteluliikkeestä uusia taustakartonkeja. Ne muutamat entiset ovat palvelleet jo vuosia ja ovat kovin tummia. Otin pari reippaampaakin väriä, mutta nämä keväisen vaaleat pastellit osuivat silmään erityisen kivoina.

Ja mitäpä muuta kuvaisin kuin vaasiin kuivuneita tulpaaneita. Sekin oli tehtävä välttämättä juuri, kun mies oli aloittamassa pöydänkattamista sunnuntailounasta varten ja ehdotti kuivien kukkien pois heittämistä. No ei! Aina sitä muutaman räpsyn ehtii ottaa: vähän salamaa ja heijastinta esille ja muuta säätöä, kun sattui sunnuntaille sadepäivä. 

Säätöä ja lisää säätöä, raw ja jpg, ja valoa on liian vähän.

Välillä syötiin (emännälle) helppoa sunnuntairuokaa: Salkkarilohta, veneperunoita, valkosipulipapuja ja salaattia. Oltiin kaikki samaa mieltä, että punaisella pestolla kuorrutettu lohifile on ihan mahdottoman hyvää. Jälkiruoaksi olin valmistanut jääkaappiin valmiiksi annosmaljoihin jäähtymään Yhteishyvästä pienet mango-kookosvanukkaat, joita voin myös suositella helppoutensa takia. Ja kahvin kanssa kun ei ollut mitään varattuna, kävi kätevä emäntä taikomassa kahvin tippuessa kolmen minuutin suklaaherkkunsa.

Olemme miehen kanssa syöneet herkkuja koko viikonlopun. Vietiin perjantaina koira pojalle hoitoon ja ajeltiin naapurikaupunkiin yökyläilemään. Ruoka oli siellä mahdottoman hyvää -grillikausi avattu- ja viini samoin. Illan mittaan eli täytekakun jälkeen siirryimme katsomaan konserttivideoita ja niitä saa siinä omakotitalossa kuunnella todella kovaa. Muistammehan kaikki, miten ennen äiti huusi, että pankaa levysoitinta tai mankkaa pienemmälle, ja sitten huudettiin itse lapsille, että pankaa bassoja pienemmälle. Nyt ei huuda enää kukaan. Haloo Helsinki upposi oikein hyvin, mutta olemme kaikki sitä ikäpolvea, jonka Black Sabbath saa tanssimaan hullun lailla. Soittakaa Paranoid!

Lauantaiaamuna sai nukkua pitkään, joten jaksoimme istua taas notkuvan brunssipöydän ääressä. Täytekakku maistui aamullakin hyvältä kaikkien suolaisten jälkeen. Brunssi on kyllä parasta, mitä ruokarintamalla on keksitty! Kotiin tultua loput lauantaista menikin sitten kuin hidastetussa filmissä emmekä kumpikaan muistaneet ruokaa koko päivänä. Midsomerin murhien aikaan alkoi sentään jo vähän hiukoa.

Nyt illalla kun siirsin kuvat koneelle, huomasin että olisi kannattanut virittää noita valoja ajan kanssa eikä aina tehdä kaikkea niin nopeasti. Kukkien puolelta piti tulla valoa ikkunoista, mutta se ei riittänyt. 

Ehkä taas jatkan harjoituksia joskus vapaaviikolla. Tämänpäiväisistä kuvista riittää kuitenkin iloa koko viikoksi.

Mineraalipohjasta

Inhoan viime aikoina levinnyttä sanaa sutiminen, kun puhutaan kosmetiikasta. Sutiminen on minun korvissani halventava ja väheksyvä ilmaisu, jotakin mitä tehdään ilman peiliä silmät kiinni, ja meikkaaminen taas on iso jokapäiväinen ilo. En aio sutia maalipensselläkään, kun aloitan kohta kodinhoitohuoneen seinän maalauksen. Tällä kerralla sana tuli kuitenkin omaankin mieleen, sillä nyt tarvitaan kunnon siveltimiä.

Tilasin alkuvuodesta Lookfantasticilta hyvästä tarjouksesta bareMineralsin aloituspaketin. (Sain sen hintaan 38e, kun Sokoksen verkkokaupassa pyydetään 99,90!) Odotukset olivat korkealla, kun niin moni oli kehunut mineraalimeikkejä. En olisi siis arvannutkaan, että niiden käyttö on niin hankalaa ja vaatii opettelemista. Mainoksissa kaikki näyttää helpolta.

Mikä sivellin ja mikä määrä? Paketin mukana tuli tutoriaalivideo, jonka kuuliaisena oppilaana kyllä katsoin alusta loppuun. Tiesin siis, kuinka vähän jauhetta otetaan ja minkälaiseen pensseliin milloinkin. Kosmetiikkablogeista olin lukenut, että mm. Ecotoolsin kabuki on tosi hyvä mineraalipohjan levityksessä ja sehän minulla olikin kotona jo valmiiksi. Olin joskus hankkinut sen matkakäyttöön poskipunan levitykseen, mihin se ei tosiaankaan käy.

Kuva valmistajan

Jauheen levittäminen sujui hyvin ja pohja näyttikin melko kivalta, mutta ongelmia tuli heti kun hymyilin. Poskissa näkyi miljoona ryppyä, joita en koskaan ennen ollut huomannut! Olenhan lopettanut puuterin käytön muualla kuin T-alueella jo aikoja sitten. Päivän mittaan nenänpää alkoi näyttää omituisen suttuiselta. Kokeilin sitten seuraavana päivänä pakkauksessa tullutta pohjustusainetta levittämällä sitä ensin iholle mielestäni ohuena kerroksena, ja sanoisinko, että lopputulos näytti vielä pahemmalta.

Ei hyvä, jossakin on vika. Käyttävätkö muut lady-ikäiset näitä? Meillä töissä ei voi konsultoida, vaikka siellä on kymmenen naista, koska yksikään ei ole samalla tavalla kiinnostunut kosmetiikasta. Olen kokeillut tätä nyt useamman kerran ja hylännyt lopulta alalaatikkoon. Tilasin samaan aikaan  myös amerikkalaiselta Everyday Mineralsilta ilmaiset kokeilupussit. Sen tuotteet tuntuivat jotenkin ohuemmilta ja kosteuttavammilta (pehmeämmiltä), mutta myös peittoa tuli vähemmän enkä löytänyt tilaamistani tuotteista mieleistä väriäkään. Mukana tilaamani matkasivellin oli surkea ja siitä irtosi koko ajan karvoja. Heitin lopulta ne pussit menemään.

Tässä yhtenä päivänä kaivoin taas mineraalipurkit laatikosta ja päätin antaa niille mahdollisuuden. Olin juuri lukenut yhdestä viimevuotisesta Evita-lehdestä eräästä keski-ikäisestä naisesta, joka vannoi mineraalipohjan nimiin. Olin aamulla levittänyt iholleni huhtikuun Liv-boxissa tullutta Garnierin Miracle Skin Creamia, joka tuntuu muuten olevan vallan mainio kotipäivän tuote. Otin bareMineralsin aloituspaketin mukana tulleeseen isoon siveltimeen vain vähän light-sävyistä jauhetta ja aloin sivellä ja pyöritellä sitä kevyesti iholle. Ei tullut juuri mitään silminnähtävää jälkeä. Otin toisen pienen satsin ja pyörittelin vähän voimallisemmin ja pitempään, ja johan alkoi kevyttä peittävyyttä ilmaantua. Huomasin myös hentoisen hohdon ja kiillon, joka näytti kyllä terveeltä ja hyvältä. Posket näyttivät vähän ryppyisiltä nauraessa, mutta vähemmän kuin aiemmin. Isot ihohuokoset nenällä näkyivät vielä, joten otin peitesiveltimeen jauhetta ja pyörittelin sillä huokoset piiloon.

Kun monen tunnin päästä olin lähdössä kauppaan, vilkaisin peilistä, miltä mineraalipohja nyt näyttää. Muualla näytti edelleen ihan hyvältä, mutta nenä kamalalta: huokosissa oli väriä, muualla ei. Enpä sen enempää korjailemaan ruvennut kuin sormella tasoittelin, mutta sama vika oli ollut aiemminkin.

Ei meistä siis oikein ystäviä tullut vieläkään. Mutta eipä ole muittenkaan meikkien kanssa niin auvoista: vasta tarjouksesta hankkimani YSL:n Le Teint Touche Éclat näytti tänään hyvältä ensimmäiset tunnit, mutta jo päivällä kaupungilta tultuani senkin alta paistoivat nenänpielien ja poskien verisuonet. Ja olin sentään levittänyt alle luottotuotteeni Clarinsin Beuty Flash Balmin, jonka avulla pohja pysyy yleensä hyvänä. Lumenen CC:kin pitää paremmin, vaikkei sekään niin hirveän kestävä ole.

Ei sillä, että tällä asialla niin väliä olisi. Aurinko paistaa ja linnut laulaa!

Arvailua

Istuin tässä yhtenä päivänä odottamassa pääsyä hierojalle. Olin pitkästä aikaa saanut aikaiseksi varata ajan monta viikkoa vaivanneitten nikamalukkojen ja jäykän selän takia. Olin pyöräillyt paikalle hyvissä ajoin ja istuin odotustilassa lukemassa Voi Hyvin -lehteä, kun vieressä istuva vanha nainen kysyi, kenelle olen menossa. Hän kertoi käyneensä samalla fysioterapeutilla jo pitkään hoidattamassa itseään, että pysyisi kunnossa. 

-Arvaapa kuinka vanha mää oon, kysyi mummeli yllättäen. -Ihmiset aina luulee, että mää oon paljon nuorempi kuin oikeasti oonkaan, hän jatkoi innostuneena.

Katsoin vilkkuvia silmiä ja reippaan näköistä olemusta ja ajattelin veikata vähän yläkanttiin, kun kerran noin varoiteltiin. Tuollaiseen kysymykseen on aina vaikea vastata.

- No olisiko jotain kahdeksankymmentä, ehdotin varovasti. 

- Ei ole kuin yhdeksänkymmentäkolme, riemuitsi mummeli. Taas yhta narutettu, hän näytti ajattelevan. 

En olisi kyllä ikinä uskonut. Hänellä ei ollut silmälaseja, hän tuntui kuulevan ihan hyvin, ja näytti varsin ketterältäkin keikkuessaan tuolin reunalla innoissaan. Kertoi  lisäksi käyvänsä edelleen veteraanitilaisuuksissa kahvia keittämässä. Yli yhdeksänkymppisiä näkee harvoin ihmisten ilmoilla, joten aika vähän on vertailukohtia.  Mielikuva sataa vuotta käyvistä on sängynreunalla istuva ja jo toinen jalka tuonpuoleisessa oleva. Harmillisesti oma hierojani tuli tässä vaiheessa hakemaan, joten en voinut jäädä kuuntelemaan enempää.  

Aikamoinen poikkeus säännöstä tämä mummeli taisi olla. On pakko olla hyvä perimä tuollaisella ihmisellä, joka liikkuu itsekseen ulkona lähes satavuotiaana. Ei ole isommat taudit ja vastoinkäymiset iskeneet, tai eivätkä ainakaan musertaneet. Elintapojen on pakko olla kohtuulliset, ja niinhän ne vanhoilla naisilla useimmiten ovat. Perimä ja sattuma, ja yksi tekijä on varmasti helposti innostuva, utelias ja myönteisesti asioihin suhtautuva luonne. Pelkkää arvausta tosin  tämä kaikki tuon ennestään vieraan naisen kohdalla, mutta sellainen mielikuva hänestä syntyi. 

Ollapa yhtä liikkuvainen ja ulospäinsuuntautunut yli yhdeksänkymppisenä, kun en ole nytkään.

Kääk!

Kiiltoa vai ei leidiluomille?

Kun se on niin ihana! Eihän tuollaista voi vastustaa mitenkään, kun siinä on melkein kaikki lempivärit. Sitä paitsi kun Macin osastolle on menty ihan ostomielessä, niin että täytyy sieltä saada edes jotakin kokeiltavaksi.

Nopea kokeilu kädelle kertoo, että kiiltoa on ihan liian kanssa yli viisikymppisen ryppyisille lurppaluomille, mutta viis siitä, värit nyt vaan ovat sellaiset, joihin lankean aina uudestaan ja uudestaan ja joita saattaa olla useamman  merkkisinä jo kotona, mutta jokainen kosmetiikkahullu tietää, ettei sillä ole mitään merkitystä. Eikä silläkään, että punertavat luomivärit punertavilla ja vanhenevilla luomilla eivät todellakaan ole pukevia ja kannattaisi säästää nämä värit vaatteisiin ja tyytyä harmaaseen silmissä. Se kirkastaa aina katseen. Mutta ei, saatava on.

Kädellä niin ihanat ja on ne luomillakin, oman peilin ääressä. Ylimmäinen väri on oikeasti enemmän vaaleanpunaiseen taittava, vaikka kuvassa sihtaa vaaleansiniseen. Värit levittyvät kauniisti siveltimellä ja sekoittuvat vielä kauniimmin toisiinsa, jos viitsii nähdä vaivaa häivytyssiveltimellä. Tämä on ehkä ainoa paletti, jossa tähän asti olen huomannut tuon hyvän sekoittuvuuden niin selvästi. Pidän myös noitten vaaleitten värien kauniista kiillosta. Sitä voi meikäläinen levittää vain luomen liikkuvalle osalle ja siihenkin varovasti.

Luomivakoon levitin Kicksin ihanan pyöreällä smokey eye -siveltimellä violettia, jonka häivytin roosalla. Ihon pisamaisuus ja pigmenttivirheet luomilla näyttävät kyllä siltä kuin homma olisi jäänyt jotenkin kesken. Pehmeä rajauskynä on harmaa. Kamera paljastaa muutenkin totuuden rypyistä taas karmealla tavalla, jotenkin peilissä ne osaa olla näkemättä.

Sinne ne luomivärit katoavat kuitenkin luomien alle. Tässä kohtaa huomasin kamerasta Tasainen ihonväri -ohjelman ja kokeilin sitä: sehän kannatti! Tosin kannattaisi tarttua koko hommaan jonakin muuna kuin tällaisena bad hair day -päivänä, kun kampaaja on tilattuna vasta loppuviikolle.

Viisipiikkisellä suhaisin hiukset korvan taakse ja panin rillit päähän, ja sinne häipyivät loputkin luomivärit. Nyt kuitenkin silmät näkyvät rillien takaa vaikka koiran kanssa ulos lähtiessä.

Ja näkyvät ne välillä luomiväritkin. Tässä saattaa olla sittenkin ideaa: kiiltävät helmiäisvärit erottuvat ehkä paremmin ja saattavat suurentaa silmiä miinuslasien takana. Tässä tällainen meikkikuva-amatööri huomaa todeksi sellaisenkin asian, että omassa peilissä ja valokuvassa meikki näyttää tosiaan erilaiselta. Väriä pitäisi olla vahvemmin, eihän tuo harmaa rajaus edes erotu kuvassa ja toisaalta kaikki mahdolliset virheet oikein korostuvat. 

En nyt tiedä, pitäisikö paletti nostaa tauluhyllylle ihailtavaksi vai käyttäisikö kuitenkin...

Kaksi hankkimaani Urban Decayn palettia olen jo hylännytkin käytöstä. Pari vuotta sitten hankkimani Naked lähti melkein heti kiertoon, en vaan keksinyt sille mitään käyttöä, ja alkuvuodesta  hankkimani toinen monitoimipaletti makaa myös laatikossa käyttämättä. Siihen tosin voisin ensi syksynä vielä palata.

Hei haloo

Luovuus hei, missä olet? Missä on kaikki muukin intoilu? Ruoanlaittointo varsinkin on kadonnut kokonaan, teen vain välttämättömät, jos aina sitäkään. Sunnuntailounaita on ollut sentään joskus. Eilinen kesäkurpitsa-karitsalasagne kirvoitti marinoimaan alkusalaattiin verigreippiä ja ostamaan taas yrttilaatikon täyteen vihreää. En muista leiponeeni tämän vuoden puolella kertaakaan, vaikka yleensä olen  sunnuntaiksi jotakin kahville värkännyt. Omituista.

Ehkä tässä keväällä on ollut vaan muuta tekemistä, kuten remontin alta pois hiihtelyä ja kiireellistä televisionkatselua. Tai sitten lumeton talvi on pannut senssit ihan sekaisin. Nyt vapaaviikon maanantaina nautin taas hiljaisuudesta ja yksinolosta. Kävin Vilman kanssa kävelyllä jo kymmeneltä kirpakassa säässä, mikä oli omituisen aikaisin. Tämä remontti pakottaa aamuihmiseksi, kun varmuuden vuoksi on oltava kahdeksalta jo vaatteissa, ja se on oikeasti minulle hyvä asia.

Tuli kaupassa vastaan tällainen iso kimppu uljaan värisiä tulppaaneja. Ne oli pakko saada, tuntui että tarvitsin sitä voimaa, jota niissä oli! Kukat ovat pysyneet tällä tavalla kevyesti auenneita tai puoliksi supussa ja ovat jo vähitellen kuivumassa siihen asentoon.

Hieno esikoisromaani

Sitä luulee olevansa hyvinkin virkeä ja levännyt, kun loman jälkeen palaa töihin. Kyllä siellä paikan päällä vielä ihan terävänä onkin, mutta kotona on taas pitänyt ottaa parin tunnin unet jo illansuussa aivan väsähtäneenä. Loppuilta kuluu taas television ääressä. Ei tietoakaan iltakävelystä ja muusta puuhailusta, mitä olin suunitellut valoisampien iltojen varalle. Yhtenä hommana odottaa kodinhoitohuoneen seinien maalaus: nyt kaikesta tavarasta riisuttuna seinien vanhan valkoisen maalin karmeus tulee näkyville, johan edellisestä rempasta on kulunut 13 vuotta.

Mutta mennään mukavampiin asioihin: luin lomalla pitkästä aikaa niin hyvän kirjan, että haluan jakaa sen muillekin. Käytännössä olen jo antanut kirjan kiertoon eteenpäin, niin että pitää kuvakin lainata. Neljäntienristeys on kuusamolaissyntyisen ja nykyisin Turussa asuvan äidinkielenopettajan, Tommi Kinnusen ensimmäinen romaani. Se on aivan hämmästyttävän koukuttava teos: sitä ei voi kerran aloitettuaan mitenkään laskea käsistään, vaan sen haluaa lukea melkein yhtä soittoa loppuun asti. En ihmettele yhtään, että kirja menee kuin kuumille kiville Pauliina Rauhalan Taivaslaulun tapaan ja siitä on otettu jo monta painosta. Kirjastoissa on pitkät varauslistat.

Kuva: Yle.fi

Oulussa ollessani äiti halusi, että käyn ostamassa Neljäntienristeyksen hänelle Akateemisesta, kun kirjasta kirjoitettiin Kalevassa niin paljon ja kirjailijan äiti sattui vielä soittamaan hänelle. Äiti luki sitä kaksi päivää aamusta iltaan (joo, juuri samaan aikaan, kun minä tyhjensin hiki hatussa muuttolaatikoita). Ihan samalla tavalla kävi sitten itsellekin kotiin tultua, kun ahmaisin kirjan puolessatoista päivässä! Olin niin ihastunut nerokkaaseen rakenteeseen ja verevään kerrontaan, että olisin voinut lukea teoksen toiseen kertaan samantien. Siihen on kirvoittanut aikaisemmin vain yksi kirja, Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, joka jostakin syystä vaikutti minuun syvästi.

Tommi Kinnunen osaa kirjoittaa, hän todella osaa! Kirja tuntuu hämmästyttävän ehyeltä ja jotenkin täydelliseltä ja loppuun asti mietityltä. Arvostan napakkuutta, kieli ja kerronta on tarkkaa ja sopivan säästeliästä. Tarinaa kuljettaa vuorollaan neljä henkilöä sadan vuoden ajalla. Maria tulee 1800-luvun lopulla nuorena kätilönä Kuusamoon. Hän joutuu lunastamaan paikkansa paarmuskojen ja lapsenpäästäjien epäilevien silmien alla. Koulutettu kätiö kutsutaan paikalle vasta sitten, kun kaikki muut konstit on jo käytetty. Vähitellen Maria menestyy työssään ja rakentaa itselleen talon. Maria ei halua itsellisenä naisena taipua vanhoillislestadiolaisen pitäjän komentoon, vaan pitää oman päänsä ja sanoo kursailematta mielipiteensä asioista. 

Vanhaa Kuusamoa, kuva: KirjastoVirma

Vahvalla naisella on avioton tytär Lahja, joka puolestaan löytää valokuvauksesta oman alansa.  Lahjakin saa aviottoman tyttären, mutta sitten hän löytää sitten rinnalleen Onnin, miellyttävän ja käsistään kätevän miehen. Lapsia tulee lisää. Onni palaa sodasta palkittuna sotasankarina, mutta avioliitto ei palaa ennalleen. Kaikille muille Onni on hyvä seuramies ja lapsille rakastava isä, mutta Lahja katkeroituu miehen kääntäessä hänelle selkänsä. Poika Johannes jää aikanaan asumaan kotitaloon ja pyörittämään äitinsa valokuvaamoa vaimonsa Kaarinan kanssa. Kaarinan kontolle jää valokuvaamon, lasten ja kodin lisäksi luovia vanhan Marian, vihaisen ja tunnekylmän Lahjan ja ajoittain eksyneen oloisen Onnin välissä sovunrakentajana.

Kirjan alku lepää Marian hahmon varassa, ja loppu puolestaan Onnin elämän monimutkaisissa syövereissä. Asioista ei puhuta, vaan jokainen kantaa perisuomalaiseen tapaan yksin taakkojaan. Kirjan hahmot eivät lähde mielestä, niin eläviksi kirjailija on ne sanoillaan kuvannut. Kirjassa on myös luultavasti jonkin verran yhteyttä todellisuuteen, kuinka paljon, sitä en tiedä. Kuusamossa oli ainakin ennen Kinnusen pariskunnan pyörittämä valokuvaamo, jossa omakin hääkuvani on otettu. 

Leena Lumi ennusti blogissaan, että Kinnunen saattaisi olla Finlandia-ainesta. Hän voi hyvinkin olla oikeassa.