keskiviikko 20. elokuuta 2014

Lisää pieniä timantteja


Ei, en ole lisääntymässä enkä tulossa isoäidiksikään, vaikka timantteja tuli lisää. Olen  sen sijaan hankkinut jotakin, jota olen aina halunnut. Blogini pitkäaikaiset lukijat saattavat muistaa, kun vuosia sitten odottelin yleviä ajatuksia. Ajatuksia ei ole vieläkään tullut, mutta unelma on toteutettu.

Lukiossa yhden ystäväni äidillä oli tämännäköinen timatti-istutus vihkisormuksessaan, kultaisessa tietysti. Hän oli oman isoäitini ikäinen eli oli mennyt naimisiin joskus toisen maailmansodan tiimellyksessä ja saanut lapsia kahdessa erässä. Ystäväni oli siitä jälkimmäisestä erästä viisikymmentäluvun lopulta. Perhe oli varakas, toisin kuin oma sukuni, jossa ei timantteja ollut kuin yhdellä tädillä. Ihailin sitä ystäväni äidin sormusta aina tavatessamme, tosin sen kantajakin oli varsin uljas ilmestys pitkänä, hoikkana ja armottoman lakonisen huumorin taitajana. Tämä hieno ihminen muuten kuoli viime vuonna lähes satavuotiaana.


Olen mennyt kihloihin kaksikymmentävuotiaana opiskelijana toisen samanlaisen kanssa. Seitsemänkymmmentäluvun pillifarkkuisilla pitkätukilla ei tietenkään ollut rahaa, joten helmeilevän omenaviinin poksautuksen jälkeen isäni antoi meille muutaman setelin, että saimme kihlasormukset. Silloin käytettiin mahdollisimman kapeita sormuksia. Minä halusin ehdottomasti valkokultaiset, koska olin nähnyt niitä Sveitsissä kultasepänliikkeitten ikkunoissa. Löysimme tästä kaupungista tasan kaksi mallia.  


Naimisiinmennessäkin valitsin sileän sormuksen, lähinnä siksi, etten osannut valita muutakaan. Tuntui oudolta ajatella, että niin nuorena pitäisi valita jotakin, joka kestää käytössä valkotukkaiseksi arvokkaaksi leidiksi asti. Myöhemmin kertyi pari yksittäisellä timantilla varustettua sormusta ja äidiltä sain nelikymppisiksi valkokultaisen rivisormuksen, jossa oli 15 pientä timanttia. Isä oli ostanut sen hänelle viisikymppislahjaksi (olin mukana valitsemassa ja se tosiaan vastasi omaa makuani enemmän kuin äidin.)

Koska en ole suhtautunut sormuksiin mitenkään juhlallisesti, keräsin vuonna 2000 kaikki käyttämättömät sormukset eli kummankin kihlat ja kolme timanttisormusta ja teetin niistä kaksi leveähköä sormusta. Säästin kuitenkin vihkisormuksen, josta pidin. 


Nyt kyllästyin sitten niihin leveisiinkin lähes viidentoista vuoden käytön jälkeen ja aloin nähdä silmissäni taas kapeita sormuksia. Kultasepät eivät olleet innokkaista käyttämään vanhaa sormusta raaka-aineena, kyselin paristakin paikasta, joten päädyin teettämään uusista aineksista vihkisormukselleni kaveriksi sen unelmieni kivisormuksen.  Ja olen siitä hyvin onnellinen! 

Varmuuden vuoksi kerron, että en ole voittanut lotossa, vaan valitsin keskelle valkoisen safiirin ja ympärille 18 briljanttihiottua timanttia. En edes kysynyt noin ison timantin hintaa, sillä tiesin sen olevan saavuttamattomissa. Teetin sormuksen täällä.


Onko sinulla jotakin, mitä olet aina halunnut?

Höh, minen nuista perusta, tuhahtaa Vilma ja jatkaa lintujen vahtaamista.


10 kommenttia:

  1. Kerrassaan upea! Munkin vihkisormuksen keskellä on sitriini (ympärillä pikku timantit), keltainen sen kokoinen timantti olisi ollut takuulla sen hintainen, että en tule koskaan sellaista summaa näkemään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tässäkin kyllä jotain vedenvaaleaa turkoosin väristä kiveä, se on ollut voimavärini jo kauan, mutta päädyin sitten kuitenkin kirkkaisiin kiviin. Iso timantti taittaisi tietysti valoa paremmin, mutta sehän maksaisi useampia tuhansia jo yksinään. Mulle ei oikeasti ole väliä, onko joki aito tai ei, kunhan näyttää hyvältä;)

      Poista
  2. Kaunis sormus.
    Minä olen "tuunauttanut" kolme sormusta tänä vuonna. Vanhan hopeisen luokkasormukseni, kultasormuksen, josta oli pudonnut yksi pienen pieni timantti pois. Nyt se sai uuden ulkonäön. Sekä lahjaksi hum.kandin tutkinnon suorittaneelle Marialle hopeasormuksen.
    Vähitellen sitä yltyy ikään kuin turhamaiseksi ja katselee koruja uudella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen ollut kovin turhamainen aina, ja nyt olen äitynyt pohtimaan taas kerran, miksi pidän sitä itsekin turhuutena. Katsonko asiaa jonkun toisen silmin? Mietinkö mitä muut ajattelevat? Onko tämä joku sukupolvijuttu ja suhtautuvatko nuoremmat naiset vapaammin naiselliseen turhamaisuuteen?

      Poista
  3. Voi miten ihana postaus! Rakastan persoonallisia koruja. Pitkällisen harkinnan tuloksena olet löytänyt upean omannäköisesi korun, en voi kuin onnitella. Oli hienoa myös kuulla tarina sormuksen takana. Kaunis koru on iso ilo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos pitää sormuksista, niin niistä juuri on iso ilo: ovat aina itsellekin näkyvillä!

      Poista
  4. Kaunis on sormuksesi! Ja tuo kynsilakka aivan hurmaava! Johan sitä ihminen kaipaa kauneutta ja värejä, ilin hakeminen ja tuottaminen itselle ei voi olla väärin :)

    -eikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tykkäät kynsilakasta!
      Kultasepällä sattui olemaan valmiina tuo keskellä oleva safiiri, muuten olisin halunnut ehkä vähän pienemmän, tai sitten vielä pienemmän timanttina. Mutta nyt on näin.

      Poista
  5. Voih, uskomattoman kaunis sormus ja tarina sen mukana <3

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa, kiitos!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...