Juhannusreissuuni mahtui yksi mahdottoman mieluinen yllätys. Tapasin nimittäin alakouluaikaisen parhaan ystäväni, jota en ollut nähnyt yli neljäänkymmeneen vuoteen. Pidän hänen löytymistään pienenä ihmeenä, olin nimittäin viikkoa aikaisemmin etsinyt häntä sekä hakukoneella että naamakirjahausta. Eipä naisia sillä tavalla löydä, kun useimmat meistä ovat naimisiin mennessään vaihtaneet nimeä. Olisikohan järkevää sittenkin pitää oma nimensä..?
Homma meni niin, että vanhempani olivat tahisseet ruokakaupassa keskenään jotakin ja Ulla oli tunnistanut äitini äänestä! Onneksi hän oli mennyt myös puhuttelemaan heitä, ja vanhempanikin olivat tunnistaneet hänet, vaikka olivat nähneet Ullan viimeksi noin kaksitoistavuotiaana. Ja niin he olivat sopineet meille treffit. Ulla oli etsinyt ja kaivannut minua ihan samalla tavalla kuin minä häntä.
Oli niin sydäntä lämmittävää tutustua tähän ystävään uudestaan! Meillä menikin kuusi tuntia, kun päivitimme kuulumisiamme kuluneilta vuosikymmeniltä. Asuimme samassa kerrostalossa kansakoulun neljän ensimmäisen vuoden ajan, ja olimme samalla luokallakin. Oppikoulun alkaessa meidän perhe muutti toiselle puolelle kaupunkia. Menimme silti Ullan kanssa samaan kouluun, mutta nyt eri luokille. Lukion alkaessa muutimme taas, tällä kertaa Jyväskylään isän työn takia, ja siinä vaiheessa yhteytemme katkesi kokonaan.
Vaikka tumma onkin, ei tässä kuvassa ole Ulla, vaan toinen siskoistani Mölkky-pelin tiimellyksessä.
En ole maailman seurallisin ihminen enkä aktiivinen yhteydenpitäjä, mutta yritän nyt terästäytyä. Kaipaan nimittäin kuitenkin ihmisiä ja iloitsen kovasti ystävien ja sukulaisten tapaamisesta. Esimerkiksi juhannuksenvietto kahdeksan hengen porukalla lapsuudenperheeni ja kaikkien puolisoitten kanssa oli ihana!
Olemme siinä vaiheessa, että nuorimmatkin lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja vähitellen itsenäistymässä kotoa. Mökillä käväisi vain yksi nuorison edustaja ilahduttamassa meitä. Muut olivat tahoillaan omien kavereittensa kanssa. Sitä olemme kaikki iloisia, että vanhemmat ovat vielä elossa ja jaksavat olla mukana ilonpidossa.
Olemme siinä vaiheessa, että nuorimmatkin lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja vähitellen itsenäistymässä kotoa. Mökillä käväisi vain yksi nuorison edustaja ilahduttamassa meitä. Muut olivat tahoillaan omien kavereittensa kanssa. Sitä olemme kaikki iloisia, että vanhemmat ovat vielä elossa ja jaksavat olla mukana ilonpidossa.
Kai siinä muutama sadekuurokin meni yli, mutta muistan vain auringon ja lämmön. Paistoin muurikalla lättyjä sateenvarjon alla ja sekin oli vaan eksoottista!
Tämän helteisen viikon olen vielä töissä, mutta sitten pääsen lomalle viideksi viikoksi.
Mieluisalta kuulosti ystävän jälleennäkeminen.
VastaaPoistaKaunista puutarhaa mökillä on ilo katsella.
Isä hoitelee nurmikot ja äiti kukat, puutarhanhoito on mökillä yksinkertaista. Vihreys ja tuulen humina lehtipuissa on parasta mitä voi olla!
PoistaTuo ystävän löytyminen on jotenkin ihanaa.
VastaaPoistaIhmeellistä miten elämä meitä kuljettelee ja
miten ihmisen ääni on niin persoonallinen
että vuosienkin takaa se on juuri se mistä
tunnistaa.
Ystävän vakioponnari oli katkaistu ja minultakin letit hävinneet, mutta perusolemushan ei muutu. Sitä voi tosiaan tunnistaa toisen, vaikka olisi nähnyt viimeksi lapsena.
PoistaHieno kohtaaminen tuollainen varmasti. Pieni paluu vuosikymmenten taa. Minäkin mietin joskus lapsuuden ja nuoruuden kavereita, joiden kanssa tiet ovat kulkeneet eri suuntiin muuttojen ja opiskelujen myötä. Kerran Helsingin rautatieasemalla kamalassa ruuhkassa katseeni osui kauniisiin tuttuihin silmiin. Mietin hetken, kuka hän on ja käännnyin katsomaan perään. Silloin kauniiden tuttujen silmien omistaja myös kääntyi taaksepäin. Hymyilimme molemmat ja tunnistimme molemmat vuosikymmenten takaa toisemme. Ihmisruuhka ja kiire vei meitä kuitenkin eteenpäin.
VastaaPoistaJoitakin menneisyyden kavereita kaipaa ihan tosissaan ja haluaisi kuulla heistä jotakin. Koulukaverit.com ei oikein palvellut tässä, kun meidän ikäpolvessa ei kaikki ole niin innokkaita nörttejä.
PoistaKiva tuo sun kohtaaminen ja molemminpuolinen tunnistaminen. Aina joskus tunnistaa jonkun ihmisen tutuksi ja mukavaksi, mutta ei enää edes, missä yhteydessä on tavattu. Väliäkö sillä:)
Nämä kohtaamiset vuosien jälkeen ovat välillä ihmeellisiä...
VastaaPoistaIhmeellisintä on huomata, mite ihminen ei oikeasti muutu.
Poista