Lomapäiviä

Aatonaatto oli kirkas päivä muistaakseni, ja olikin erikoisen kaunis sinisine taivaineen pitkästä aikaa. Kirkasta taivasta on näkynyt harvakseltaan, kun koko joulukuun on tiputellut lunta. Tänään tapanina olisi ollut myös ihanan kirkasta, mutta jäin kuitenkin koko päiväksi sisälle haahuilemaan yöpuku päällä. Vaikka ette ehkä usko, niin en tee sitä juuri koskaan. No, huomenna on kuitenkin taas herättävä aikaisin töihin.

Luna luuraa isäntänsä peiton alla, siis ei minun karvaisella rinnallani. "Kuin hiiru roppeessa", sanoisi äitini tästä kuvasta. Lunakin palasi isäntineen kotiinsa tänään, joten täällä ollaan taas omalla porukalla. Kumpikin puuhaa omiaan ja Vilma nukkuu välillä paikkaa vaihtaen. 

Amaryllis avasi kukintonsa juuri aattoaamuna! Siihen asti näytti, ettei tästä jouluksi kukkaa saada, vaan saatiinpa sittenkin.

Aina ei jaksa heittää päiväpeittoa sängylle. Kunhan oikaisin edes peitot. Kuvassa ei nyt näy uusi Tempur-tyynyni. Hyvästi puutuneet korvalehdet ja niskavaivat, toivon ainakin. Mies on nukkunut lämpömuovautuvalla tyynyllä jo vuosia, ja nyt minäkin sain omani. Seuraavaksi alan toivoa patjaa...

Tänään ei katettu pöytää eikä tehty edes ruokaa. Kumpikin olemme syöneet jääkaapista jouluruokien rippeitä. Hyvältä maistuvatkin niin kalat kuin lihatkin saaristolaisleipäviipaleen päällä. Rosolli sen sijaan alkaa kolmantena päivänä olla jo liikaa, siihen kyllästyy äkkiä, vaikka syö vain muutaman kerran vuodessa. Taas kerran kirjoitan jouluruokavihkooni muistutuksen, että puolikas annos riittää ensi vuonna. Muitakin ruokia riittäisi entistä pienempi määrä, tai sitten olemme alkaneet syödä vähemmän.

Joulupäivän iltana oli jo aikaa kaivaa tietokone esille. Pukki toi uuden ulkoisen kovalevyn, jota tässä olen asentamassa. Ajatuksena on siirtää kaikki kuvat sinne. 

Näistä hyasinteista ei varmaankaan ole kukkijoiksi. Nuppujen valkoiset päät ovat pilkottaneet saman kokoisina noin viikon. Oli virhe lyhentää juuria, vaikka olenkin kastellut kevytsorakerrosta pohjalla. Ehkä ostin ne liian pienenä, tai olisi pitänyt jättää multaan. 

Tyytyväisenä joulunviettoon  painun nyt pehkuihin ja otan mukaan Ulla-Leena Lundbergin Jää -kirjan. Saa nähdä, tykkäänkö yhtä paljon kuin aikoinaan Leosta ja Suureen maailmaan -kirjoista. Kuninkaan Annan olen myös joskus lukenut eli vain näitä -80-luvun kirjoja. 

Miten ehdinkään muuten lukea niin paljon silloin, kun lapset olivat pieniä ja olin kokopäivätyössä? Ehkä sittenkin toistin omien vanhempieni mallia. Muistan että heilläkin oli aina nenä kirjassa. Ei se lapsesta niin kivaa ollut, mutta samanlainen tuli itsestänikin, ja sellainen on mieskin. Ei tosin lukuinnostus enää meistä eteenpäin periytynyt.