Meillä oli ennen tällaiset Askon nojatuolit, jotka olin löytänyt edullisesti poistomyynnistä. Puukehikon päälle oli pingotettu kangaspussit ja istuintyynyt. Olivat monikäyttöiset ja melko pitkäikäisetkin. Tai puhki ne ainakin käytettiin, kunnes ostettiin kaksi mustaa sohvaa tilalle.
Kuvassa vasemmalla ystävien lapsi ja oikealla meidän esikoinen.
Kuvassa äitini. Mustavalkoisuus oli kova sana jo silloin, kaikki huonekalumme taisivat olla mustia tai valkoisia! Siksi en ole nyt lämmennyt sille enää yhtä paljon.
Puolitoistavuotias nuorempi poika osasi työntää tuolin kirjahyllyn eteen, tökätä Rölli-kasetin tai lastenmusiikkikasetin stereoihin ja alkaa kuulokkeet korvilla viettämään laatuaikaa. Musiikin parissa viihtyy edelleen.
Tätä temppua ei moni osaakaan.
Esikoinen teki majan milloin mihinkin.
Monta iloista äännähdystä pääsi tätä muisteloa lukiessa! Teidän pojat on kyllä olleet luovia! "Maalarimestari P." :) Ja huima temppu, leijuvan kellon salaisuus :D Kunniansa myös sille, joka tämän kaiken muistaa.
VastaaPoistaLapset muuten muistavat joskus ihan hassuja asioita lapsuudestaan. Kuten sen kerran, kun sisko sai ainakin puoli senttiä enemmän mehua..
eikka
Mukava muistella ja kuvat terävöittävät ihmeesti muistikuvia.
VastaaPoistaNiin se aika vierii, tuntuu vain, että vastahan lapset olivat pieniä.
Nyt aikuisia ja jopa vanhempiaan viisaampia.
Eikka, leijuva kello on mukavasti onnistunut sattuma:) Sisaruskateudelta ei voi kukaan välttyä: silmä kovana pitää seurata, ja silti joku saa aina enemmän. Ja kaikkien muitten perheitten lapset varsinkin saavat enemmän.
VastaaPoistaArleena, ajan kulumista on vaikea ymmärtää. Jotkut jutut muistaa kuin eilisen, ja jotkut jutut on armeliaasti melkein unohtanut. Tosin monet omat virheet ovat kirkastuneet itselle vasta, kun on kulunut tarpeeksi aikaa. Runoilijan sanoin: juuri kun jotain alkaa oppia, tulee lähtemisen aika.