Maalauksessa on kuvattu ilotyttöjä katselemassa ikkunasta alas kadulle. Kuva on Amsterdamin kaupunginmuseosta vuodelta 1960, jolloin prostituutio oli vielä virallisesti kiellettyä Amsterdamissa. Vuodesta 2000 lähtien se on ollut luvallista. Seksibisnes tuo kuulemma kaupunkiin miljoonia euroja vuosittain. Osa naisista maksaa jopa veroja.
(Kuva lainattu kuvahausta, en löytänyt enää lähdettä, mutta joku suomalainen se oli.)
No pitihän siellä meidänkin käydä. Kartan kanssa oikein haettiin oikeaa seutua. Kun yhtäkkiä yllättäen näin eläviä ja kauniita nuoria tyttöjä keikistelemässä vierekkäisissä ikkunakopeissaan pienissä alusvaatteissa, voin pahoin. Olin oikeasti järkyttynyt, sydänjuuriani myöten. Vähältä piti, etten itkenyt.
Olin kyllä käynyt nuorenakin punaisten lyhtyjen alueella, enkä muista järkyttyneeni sen kummemmin. Se oli niin ihmisarvoa alentavaa: ihmistä myynnissä! Vaikkei nyt ihan kokonaan myytävänä, niin melkein. Nuoria tyttöjä, minun silmissäni melkein lapsia. Mies yritti selittää, että he tekevät sitä vapaaehtoisesti. Niin varmaan!
Kuka menee vapaaehtoisesti kauppaamaan itseään näyteikkunaan? Kuka suunnittelee elättävänsä itsensä aikuisena myymällä itseään? Kuinka vapaaehtoisesti tytöt ovat alunperin ammattiin hakeutuneet? Kuinka monella on takana seksuaalista kaltoinkohtelua, kuinka moni käyttää huumeita kestääkseen? Kuinka moni on rahdattu sinne kaukaa? En edes viitsi ajatella, mitä tämä kertoo miehistä.
En voinut ottaa yhtään kuvaa, se olisi tuntunut pyhäinhäväistykseltä, ja luin myöhemmin, että kuvaaminen olisi ollut kiellettyäkin. Kävellessämme katua eteenpäin olin vain surullinen. Pohdin mielessäni, kumpi on parempi systeemi, se että prostituutio on kiellettyä vai että se on sallittua. Sitä on joka tapauksessa. Onko avoin yhteiskunta rehellisempi itselleen ja reilumpi seksityöntekijöille? Vai mahdollistaako laillisuus toiminnan räjähtämisen uusiin mittasuhteisiin?
Saatatte ehkä arvata, etten halunnut tutustua kuvassa olevaan erotiikkamuseoon tämän kaiken jälkeen, eikä mieskään sitä ehdottanut. Olen luullut olevani vapaamielinen, mutta tässä taisi mennä raja. Mielestäni punaisten lyhtyjen alueen tyttöikkunoista on pienen askeleen päässä se, että näyteikkunoissa olisi myytävänä lapsia adoptoitavaksi.
Tämän kaupungin houkutukset eivät tietysti tyttökatuihin loppuneet, monesta ehkä maan vapaa huumepolitiikka on myös kiinnostavaa. Täytyy sanoa, että näillä kymmenillä kakkutarjonta teki minuun suuremman vaikutuksen, vaikken niitäkään (onneksi) ryhtynyt maistelemaan.
Mutta kaikkein suurimmat houkutukset löytyivät kanavien varsilta: talot. Niitä jaksoin katsella ja ihailla loputtomiin. Iloa taloista! Ja taiteesta. Mutta niistä enemmän jatkossa.
Kertajärkytys riitti aikoinaan minullekin, kun uteliaisuudesta kävin katsomassa Antwerpenin näyteikkunatyttöjä. Sitä puistatusta ei enää halua kokea.
VastaaPoistaAmsterdamiin tekee kyllä kauheasti mieli näitä sinun kuvia katsellessa. Itsekin tykkäsin siellä eniten taloista, kanaaleista ja pyöräilykulttuurista.
Ianna, tuo järkytys tuli mulle ihan puun takaa. Yllätyin, kun yhtäkkiä joka ikkunassa oli elävä ihminen kopissaan puolialastomana. Katsoi silmiin.
VastaaPoistaEhkä vuoden-parin päästä sinäkin pääset taas matkustamaan:)
Ehkä laillinen prostituutio on tytöille henkisesti ja fyysisesti turvallisempaa. Kontrolloitua toisin sanoen.
VastaaPoistaSe on tietysti ulkopuoliselle laiha lohtu, kun prostituutio on aina hyväksikäyttöä.
Thaimaahan en voisi matkustaa ollenkaan, en voisi katsella sitä lasten ja nuorten, poikien ja tyttöjen hyväksikäyttöä.
Arleena, tyttöjen turvallisuutta kuulemma tuollainen systeemi lisää. Olisi kiva tietää, pääseekö noilla hommilla nainen itse rikastumaan, vai kenen taskuun eurot kilahtavat, miljardibisneksestä kun on kyse.
VastaaPoistaMeikäläisen Amsterdamin reissut ovat kyllä olleet ääritylsiä tähän verrattuna! Ekstreemein paikka taitaa olla kidutusmuseo... ;) Ai niin, ja voodoo baari jossain lähiössä.
VastaaPoistaTyttökadut ovat varmasi surullinen näky. Lähinnä sellaista olen päässyt Rotterdamissa ja siellä oli vain klubeja. Vanhat satamakaupungit tarjoilevat jos jotain, Amsterdamissa se on otettu osaksi yhteiskuntaa. Toisin kuin nuo leivonnaiset. Vaik niitä näyttää tarjolla olevan, niin vielä se kuitenkin taitaa olla marginaaliväestönosa hupia, sillä tavallinen hollantilainen kiertää nuo kaukaa ja paheksuu yhtä lailla kuin me. Järki päässä kaikesta huolimatta. Poliittisesti näitä laitailmiöitä taitaa olla helpompi hallita siellä kun osittain sallitaan jotain, joka muutenkin kukkisi.
Lepis, minä kieltäydyin heti kättelyssä lähtemästä kidutusmuseoon ja Anne Frankin talolle. Kumpaakaan asiaa en halua edes ajatella.
VastaaPoistaKiellettynä ilmiöt vain painuvat maan alle. Sallittuna annetaan viesti, että toiminta on ihan okei. Kumpikaan ei kai ole hyvä vaihtoehto...