Lisää Liuliaa

Buddhalaisuus: Seisova Buddha

Hindulaisuus: Sari

Tässä minua on mietityttänyt ajatus "Ihmisestä tulee, mitä hän ajattelee". Olen pitkään uskonut, että ihmisestä näkyy, mitä hän ajattelee.

Kuvat on siis otettu Marita Liulian näyttelystä Choosing My Religion Kiasmassa. Epätarkkoja ja heijasteisia otoksia nämä omani, mutta ehkä niistä saa vähän käsitystä tästä vaikuttavasta näyttelystä.

Taide-elämys

Viikonloppumatka Helsinkiin oli kiva, kuten etukäteen ajattelinkin. Nuorenparin viihtyisässä ja tyylikkäässä kodissa oli perjantai-iltana herkut pöydässä, kun tulimme: tomaatti-katkarapukeittoa ja mehevällä savulohisalaatilla täytettyjä neljäntuulenrieskoja. Seuraksi kuivaa saksalaista rieslingiä.

Ilta istuskeltiin yhdessä turisemassa ja katsottiin lopuksi levyllinen Ketonen & Myllyrinnettä, jota olin aiemmin nähnyt vain yhden jakson. Hulvattomia ukkoja! Seuraavana iltana oli pakko katsoa lisää.

Lauantaina kävimme pienellä shoppailukierroksella heti aamusta. Puoliltapäivin sain kuin sainkin houkuteltua seurueeni Kiasmaan tutustumaan Marita Liulian näyttelyyn Choosing My Religion -uskontoja jäljittämässä (klikkaamalla pääset katsomaan näyttelyn kuvia), josta monessa lehdessä on ollut juttua.

Enkä pettynyt: tämä oli selvästi vuoden tapaus, kokonaisvaltainen elämys ja taidekokemus! Katso ylintä kuvaa, jossa lempeän hämärä valaistus ja korviin kantautuva musiikki rauhoittavat sisääntulijan ja virittävät mielen vastaanottavaiseksi.

Koko tila oli puettu harmoniseksi ja vaikuttamaan katsojaan myönteisesti. Marita Liulia sanoi Anna Kauneus -lehden haastattelussa:

"Jos ajattelee että onni on jossakin muualla, siellä se pysyykin. Onni on läsnä koko ajan; se on vain uskallettava ottaa käyttöön."

Kuvat olivat hyvin puhuttelevia. En osaa analysoida teoksia, tunsin vain niiden vaikutuksen. Samoin taisivat tuntea monet muutkin, koska salissa oli paljon nuoria ihmisiä, joilla ei tuntunut olevan kiirettä pois. Itämaisten mattojen peittämille lavitsoille saattoi istua tutkimaan valokuvateoksia ja kuuntelemaan ääniä.

Ja taas mennään

Kassi on kohta pakattu, tukka ojennuksessa ja tuliaiset hankittu. Viikonlopun suunnitelmissa on lähtö Helsinkiin kohtapuoliin, ja kaikenlaista, mitä siellä on tarjolla.

Vuosien väsymyksen jälkeen on kiva jaksaa lähteä viikonloppuna johonkin mielellään ja tietää, että ehtii kyllä nukkua tarpeeksi. Haavat ovat lopultakin kiinni eivätkä arista kovin paljon. Pysynevät vauhdissa mukana...

Kuvitus ei taaskaan liity mihinkään, vaativat vain päästä mukaan. (Käsityön museosta taas)

Aamutunnelmaa

Kävin aamulla aikaisin kaupungissa rutiiniverikokeissa. Kävelin sen jälkeen keskustassa nauttien aamutunnelmasta. Tiedättehän, kun kaupat ovat vielä kiinni, on keväisen valoisaa, ihmiset kiiruhtavat kengät kopisten ja laukut ojossa töihin. Tunnelma on odottavan positiivinen: uusi ihana päivä edessä.

Joskus nuorena Interrailillä piti nousta hirveän aikaisin aamujunalle. Sai mennä johonkin kadunvarsikahvilaan juomaan kupillisen vahvaa kahvia ja syömään croissantia ja seurata samalla kaupungin heräämistä. Jakeluautojen ääniä, ihmisten huutelua, töihin kiiruhtavia tyylikkäitä suurkaupungin asukkaita, aamuaurinkoa.

Niinpä tarjosin tänäänkin itselleni aamiaisen kahvilassa. Coffee Housen lämmin tunnelma sopi hyvin, kun aamulla kaipasi tosiaan lämpöä pienestä pakkasesta tullessa. Tuore iso croissant, hilloa ja haudutettua teetä sekä kukkaishujanaa, kiitos!

Ikkunan ääreen kuuntelemaan äänten sorinaa ja katselemaan kaupunkilaisia.

Kotona kolmen tunnin päiväunille.

Toivotaan

Saisko ensi yöksi hyvät yöunet, please! Ja miten olis vähän auringonpaistetta pitkästä aikaa?

Olen hoidellut päivän asioita kaupungilla ja katsonut iltapäivän elokuvia sohvalla. Onneksi viikonloppuna on taas säpinää tiedossa, muuten alkaisin olla jumissa tässä lumisateessa. Virkkaisin vaan kotona sohvaan hautautuneena kunnes harmaantuisin.

Eilen lenkillä otin miestä käsivarresta kiinni jyrkässä mäessä. "Oot sää yks mummo", sanoi mies, ja oli perkule oikeassa!

Lepopäiviä

Tääl. Jo toinen päivä harakoille. Aamiaisesta, terveellisestä sellaisesta, ei mennyt kuin neljä tuntia, kun piti mennä taas nukkumaan koko iltapäiväksi. Olin jo pukenut osittain lenkkivaatteet päälle. Hävettää suorastaan vähän.

Täytyy uskoa että tälläkin on joku tarkoitus. Tarvitsenko tosiaan näin paljon palautumisaikaa viikonloppureissusta? Olen ollut kohta jo puoli vuotta kotona. Milloin pystyn taas lukemaan kirjoja? Missä kulkee toipumisen ja laiskuuden raja?

Leikkauksesta toipuminen on sujunut hyvin, luulisin. Muut haavat näyttävät siistiltä ja rasvaan niitä hyvin silmänympärysvoiteella, mutta alahaavat ovat edelleen punottavat. Niitä rasvaan vamuuden vuoksi apteekin voiteilla. En myöskään viitsi enää pitää yöllä liivejä, jotka painavat haavoja. Päivällä alareunaa pitää pehmustaa.

Sisäisten ompeleiden tynkiä tunkee haavoista sieltä täältä, ne eivät kuitenkaan kulmakarvapinseteillä nykäistessä irtoa vielä. Yhtäkkiä vain ilmestyy reikä, josta tulee musta tai valkoinen langanpätkä näkyviin. Voin olla hetken kyljellänikin ja tekisi kovasti mieli kokeilla sauvakävelyä.

Rinnoissa tuntuu nyt paljon enemmän kipuja kuin aikaisemmin. Mustelmien sulaminen kuulemma aiheuttaa niitä, siksi olen alkanut hieroa kevyesti. Viisaudenhampaan leikkauksessa katkenneen hermon toipuminen aiheutti myös samanlaisia nopeita sähköiskumaisia kipuja reilun puolen vuoden ajan. Ajattelen, että hermonpäät siellä vain etsivät toisiaan...

Tästä tulikin sairauskertomus, tai jatkokertomushan tämä on. Olisin otsikoinut Lepopäivän ratoksi, mutta se ratto puuttuu vielä kokonaan.

Kukkia ja kuvasatoa

Maaliskuun ensimmäinen viikko meni niin nopeasti, että kohta kuu on jo puolessa. Ja sitten on kuun loppu ja koko kuukausikin on mennyt äkkiä ja on yhtäkkiä jo kevät. Aika siis kuluu sujuvasti, kun elämässä tapahtuu jotakin ja se kuluu yhtä nopeasti, vaikka ei tapahtuisikaan.
Päivä menee vaikka tietokoneella istuessa viikonlopun kuvasumaa selvitellessä.


Oulunreissu oli nopea ja mukava. Matkassa kaksi viisikymppistä äitiä ja kaksi teinipoikaa, mutta musiikkimaku meni loistavasti yksiin ja autossa soi koko ajan. Eri mieltä olimme ainoastaan Red Hot Chili Peppersistä, josta minä en enää välitä.


Kotimatkalla Meri soitti vinyyliltä polttamaansa Liisa Tavin levyä, joka minullakin on vinyylihyllyssäni ja se suorastaan räjäytti tajunnan. En ollut kuullut sitä ainakaan viiteentoista vuoteen.

Voiko olla ihanampaa laulua kuin Näkemiin nyt oikein paljon vuodelta 1979! Sitä oli ihan pakko laulaa mukana onnesta mykkyrällä, kuten silloin joskus.

Oulussa oli Noeijoon tyttären rippijuhlat. Meitä oli isovanhemmista lapsenlapsiin ja mukavaahan sellainen on. Meinasi vain lauantaina kuume tainnuttaa emännän, mutta saapumisemme paikalle paransi hänet kuin taikaiskusta ja sunnuntaina päästiin sittenkin juhlimaan kunnolla.

Klik-

Ehkä huomenna jo saan lähdettyä lopultakin ulos ja lenkille?

Aurinkoa vihdoinkin

Kun lähdin aamulla bussilla kaupunkiin, ajattelin, että aurinko nyt ei ainakaan paista ja jätin aurinkolasit kotiin. Niinpä alkoi paistaa jo matkalla. Ja keskustassa tuoksui kevät ja räystäät tippuivat ja ihmiset hymyilivät ja sukkahousut olivat aivan liikaa ja mieli nousi korkeuksiin pelkästä kevään ilosta!

Olen ollut liikkeellä koko päivän, on vain ollut paljon tekemistä. Vanhempi poika tuli kylään etelästä, toisen kanssa käytiin kaupassa ja hoidettiin koiraa.

Siinä välissä kävin ostamassa uuden kameran. Olin myynyt pienen Nikonini vanhemmille ensimmäiseksi digikameraksi ja päättänyt ostaa uuden pienen Canonin. Poika oli kehunut ystäviensä kameroita. Canon Ixus 100 IS tuli kauppoihin vasta tällä viikolla ja olin odottanut sitä. Kouraan ja taskuun mahtuva pieni ja kevyt, silti metallirunkoinen ja sisällä muikeat ominaisuudet.

Outoa on, että sillä ei voi soittaa!

Huomenna lähden taas Ouluun, joten viikonloppu on hiljaista. Aurinkoa ja iloa toivotan kaikille!

Pilvisen päivän postaus

Jyväskylä-

Aktiivista ja kivaa eilistä päivää seurasi surkeasti nukuttu yö runsaine unineen ja heräämisineen. Osa unista liittyi Greyn anatomiaan, vaikka en yleensä muista mitään unia. Onneksi uusi aamusarja Anna ystävämme -kuittasi kaiken taas plussan puolelle. Sitä saa katsoa koko kevään.

Taivas on iänikuisessa pilvessä enkä saa kammettua itseäni yksin ulos kirveelläkään. Jos paistaisi aurinko, olisin jo siellä. Lakananvaihdot ja pyykkien ripustelemiset pakottavat tisseissä ja yksi haava punottaa taas enemmän kuin eilen. Sulavan ompeleen päitä tunkee arvista ulos siellä täällä.

Voisi mennä paremminkin. Onneksi huomenna on ensimmäinen terapia.

Tämä näyttää mallia: ei hätäpäivää! Kokoa ittes, nainen.