lauantai 18. kesäkuuta 2016

Muutama taulu Kadriorgin linnan kokoelmasta


Viron taidemuseon ulkomaantaiteen näyttely Kadriorgin linnassa oli ihan mielenkiintoinen. Kiertelimme ystävieni kanssa kukin itseksemme (minä olen valitettavan nopea tässäkin) ja oli hauska huomata, miten erilaisista kohteista olimme esimerkiksi Eevan kanssa ottaneet kuvia. Kuin olisimme olleet konsanaan eri näyttelyissä! -Nämä omani eivät ehkä ole kovin helmiä sommittelultaan, mutta koettakaan kestää:-)

Kuvia voi klikata halutessaan vielä hiukan isommaksi.


Tässä taisin katsoa enemmän tuota nättiä uunia ja sienien komeaa punaista kuin noita kuninkaallisia.


Tällainen hellyttävä pieni taulu on yhdellä käytävällä lipaston seurana.

Tässä taulussa tytöllä on muodollinen asu, mutta läsnäolo on jotenkin tuntuva.

Tämä Hieronymus Boschista vaikutteita saanut teos on kokoelman vanhin, 1400-luvun lopusta. 
Suoraan sanottuna inhoan tällaisia kuvia...

Tämä taas on ihana! Tekijä on venäläinen, kuten melko huomattava osa muistakin.



Tämä värikäs taulu oli kaikkein eniten mieleeni. Ponteva tyttö istuu hetken mallina töittensä lomassa. Valo tulee kauniisti takaapäin ja siilautuu hienosti punaisen huivin läpi. Tytön ilme on ehkä vastahankainen, hän ei näytä olevan kovin mielissään. Mutta mikä herkullinen tunnelma tässä onkaan.


Tällä naisella on hyvin lempeä ja ystävällinen ilme.

Tässä sodasta palannut nuorukainen kertoo kylänmiehille tarinoita rintamalta. Hän ottaa kaiken irti tilanteesta. Kaikki kuuntelevat tarkkana, myös naiset nurkassa oven toisella puolella. 

Tämä taulu on ainoa, josta muistan tekijänkin: Ilja Repin. Luin aikoinaan äitini suosituksesta Tito Collianderin kirjan hänestä ja ihastuin niin kirjaan kuin taiteilijaankin. Luin sitten samantien muutakin Collianderia, seitsemänosainen muistelmasarja oli todella antoisa!



tiistai 14. kesäkuuta 2016

Kadriogiin



Olen jo muutaman vuoden odottanut tilaisuutta tutustua Kadriorgin puistoon ja linnaan ja nyt siihen tuli tilaisuus toukokuun lopulla. Sopivan lämmin ja aurinkoinen päivä, turistin unelma.

Tällä naisella oli kurvit kohdallaan, ei liian laiha, vaan kauniisti sopiva hänkin.



Luonto oli toukokuun lopulla todella puhjennut kukkaan.


Puistossa kiertelyn jälkeen avautui näkymä Kadriorgin linnaan, jonka esitteitten mukaan Pietari Suuri rakennutti vaimolleen Katariina I:lle vuonna 1718. Alue nimettiin siis Katariinanlaaksoksi eli Kadriorgiksi. 


Täällä keisarillinen perhe saattoi hoveineen viettää kesää ja käyskennellä barokkipuutarhassaan tai laajassa puistossa lampineen ja joutsenineen.


Nykyisin linnassa majailee Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma. Ja on sisätila muutenkin mielenkiintoinen!


Linnan korkea pääsali on huikea näky runsaine stukkokoristeluineen. Tänne ei ole yhtään vaikea kuvitella naisia 1700-luvun rokokoo-asuissaan ja miehiä sukissa ja korkokengissä.



Pääsalista ovet avautuvat toiseen suureen tilaan. Kuvittelisin tänne tanssia.


Naisia juhlan kynnyksellä.

Hurmaavia valaisimia yläkerrassa.


 Harvoin näkee, että vanhoissa rakennuksissa olisi säilytetty uuneja, ja se on tässä palatsissa 
erityisen hienoa. Ainakaan tällaisia en ole ennen juuri missään nähnyt.


Kauniisti työstettyä puuta. 
Ja mikä silmiähivelevä yhdistelmä tammea ja seinän taivaansineä!




Puiston reunalla oli idyllisen näköinen kahvila-ravintola ja sinnepä nälkäiset leidit suuntasivat pää täynnä taidetta ja elämyksiä. Yläkerran tyylikkäässä ravintolassa nautimme kohtuuhintaisen lounaan.  Omalla lautasellani oli ankkaa, ja kerrankin suussasulavan sopivaa. Tilasin sen ihan kokeillakseni, koska en ole ennen ollut mikään ankan ystävä. Nyt voisin jo ollakin. Pidin lisukkeena olevista sitruksista, pinaatista ja fenkolista, kivan kevyttä ja naisellista.


Seuraavassa postauksessa lataankin muutamia kuvia tauluista, siis monta. Ehkä viikonlopuksi. 

Kun en nyt loman alkajaisiksi päässyt ulkomaille, olen rynnännyt ahmimaan taidetta. Tänään kävin Äänekoskella H:n kanssa katsomassa Tommi Aaltosen The Art of Food -näyttelyn, joka muuten oli matkan arvoinen, ja huomenna suuntaan Ateneumiin.

Lämmintä loppuviikkoa!

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Muutama kuva Tallinnasta


Tallinnassa käydessä tuntuu, että kerta kerralta kaupunki muuttuu hauskemmaksi paikaksi. Siellä on mukava kuljeskella hissukseen. Kuvassa en tosin hissuttele minä, vaan ystäväni Kaarina. Näillä nurkilla Katariina käik -kujalla pitää käydä joka kerta. Käsityöläispajoista löytää joka kerta jotain uutta ja kivaa, tällä kertaa lasiset siniset pallot korviin.





Tälläkin matkalla ruoka oli hyvää jokaisessa paikassa, mihin pysähdyimme syömään. En ole sellainen ruokamatkaaja, että etsisin etukäteen hyviä ravintoloita, mutta arvostan hyvää ruokaa ja tykkään poiketa kivannäköiseen paikkaan syömään. Maiasmokk-kahvilan yläkerrassa nautimme herkullisen illallisen yhtenä päivänä. Oli hiljainen ilta ja ravintola oli klassisen kaunis, tummahkoja huoneita peräkkäin. Kuin olisi ollut kylässä jossakin varakkaassa kodissa joskus menneisyydessä!




Miksi, miksi, miksi meillä ei myydä tulppaaneja näin?! Olisi ihana ostaa paljon kukkia, mutta meillä saa ostaa vain markettikimppuja tai sitten kukkakaupan löytäessään saa ostaa puketin aikamoiseen kappalehintaan. Miksi ihmeessä Suomenlahden ylitys ei onnistu, vai onko meillä joku mahdoton verosyy?




Ratikalla matkasimme Kadriorgiin, siitä seuraavassa postauksessa enemmän. Hauskannäköisiä remontoituja rakennuksia.



Satuimme kulkemaan myös presidentin asunnon ohitse. Kioskilla lehden lööppi huusi "Ieva saab laps!"


Taisin kertoakin jo aiemmin, että olin lähdössä Tallinnaan oopperaan viiden hengen naisporukalla. Ladyt majoittuivat tällä kerralla Estoria-hotellin business-huoneisiin. Sen vinkin bongasin sen Glorian Kristiina Raitalan blogista joskus talvella. Hotelli oli mukavan uusi, kauniisti ja värikkäästi sisustettu ja sopivan tasokas tällaisille ladyille, jotka yhtä lukuunottamatta ovat jo kaikki vapaaherrattaria. Paikka on Viru-hotellin kupeessa, ja sijainnin hyvä puoli on lyhyt matka sinne oopperaan: sen kun hilpaisee pikkujalalla puiston poikki.

Ja se itse ooppera, Giuseppe Verdin Aida... Oli siis odotettavissa draamaa, jossa faraon vankina oleva Etiopian kuninkaan tytär rakastuu faraon voittoisaan sotapäällikköön. No, kaksi nuorta saksalaismiestä oli pistänyt kaiken uusiksi ja sijoittanut oopperan 1970-luvun neuvostotodellisuuteen. Paikkana oli ankea hotellihuone, vihreänkukertavat verhot. Etiopian prinsessa oli hotellisiivooja (ohjaajan näkemys orjan asemasta!) ja sotapäällikkö verkkopaidassa haahuileva köntys. Farao oli kaupunginjohtaja tai presidentti, hänen sotapäälliköstä kilpaileva tyttärensä kauhea pissis. Vaimo puolestaan oli kaikkien pissisten äiti, vaikkakin sinänsä todella hauska hahmo. Ja koko ooppera tapahtui siinä samassa ankeassa lavastuksessa, jossa oli lasiseinäinen kylpypuone.

Musiikista en valita, se kyllä kelpasi, samoin laulajat. Mutta me leidit olimme pöyristyneitä! Sen verran oopperanoviiseja olemme, että meille kyllä kävisi totutusta poikkeavakin ohjaus, mutta toistaiseksi emme kukaan ole nähneet vielä onnistunutta siirtoa nykyaikaan.

Huh, ainakin se kirvoitti kielenkannat ja vaati jonkin verran kuohuvaa sulatteluun, mutta jäipä ainakin ikuisesti mieleen!


torstai 12. toukokuuta 2016

Ajatuksia bloggauksesta ja sen vähenemisestä



Siinä missä vilkkaampina aikoina tein yli kaksisataa blogipostausta vuodessa, olen tänä vuonna saanut aikaiseksi kaksitoista. En tiedä, miten joku saa tehtyä mitään kokopäivätyön ohessa, kun minäkin koen olevani melko kiinni työssäni, vaikka vietän siellä vain kaksi ja puoli päivää alkuviikosta. Käytännössä minulla on kuitenkin vain kaksi vapaapäivää viikossa, ja niistä ensimmäinen menee ihan hiljaisuudessa, toipumiseen ja alkuviikon työasioista irrottautumiseen. Silloin vietän päiväni Vilma-koiran seurassa, nukun paljon ja käyn sen kanssa ulkona, ei muuta. Tarvitsen ihan tyhjän välipäivän.


Parasta blogissa on silloin, kun on jotain asiaa ja on halua kirjoittaa siitä. Mutta miksi ihmeessä sitä asiaa ja halua ei tunnu nyt olevan? Vietän hyvää elämää omassa mittakaavassani. Minulla on ihana perhe, koti, hyviä ystäviä ja hyvät välit joka suuntaan. Teen kaikkea kivaa silloin tällöin. Aiemmin kirjoittelin niistä, postailin kuvia taidenäyttelyistä, kirjoitin elokuvista, musiikista ja joskus kirjoistakin. Nyt en ole kuljettanut kameraa edes mukana ja kännykkä on hoitanut kaiken kuvaamisen. Niitä en kehtaa tänne lisätä.

On myös toinen, vielä isompi asia: en halua kirjoittaa asioista, jotka voivat nostaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. En kertakaikkiaan jaksa lukea kommenteissa kiihkoilua mistään asiasta. Nuoret kiihkoilevat ja se on heidän oikeutensa. Tässä iässä katsoo asiota kuitenkin jo vähän laajemmin ja antaa muiden tehdä, miten lystäävät. Siksi niin moni muukin käsittelee kukkia ja perhosia ja meikkejä mieluummin kuin pakolaisia ja paleodiettiä;)


Kun kuvaamiseen innostuu, se vie helposti mukanaan. Kuvauspaikan järjestely, oikean valon hakeminen, jälkien korjaaminen ja kuvien käsittely vievät paljon aikaa, ainakin minulta. Se on toisaalta juuri sitä, mistä pidän. Jotenkin se juuri myös tökkii ja kun ajattelen jostakin kirjoittamista, en millään viitsi alkaa järjestelemään kuvaamista. Kosmetiikka on yksi intohimoni ja meikkikuvia olisi kiva joskus lähettää, mutta se mikä peilissä näyttää ihan kivalta, näyttää kuvattuna kauhealta huuhkajalta!

Tämän kirjoituksen kuvien eteen ei ole tarvinnut nähdä vaivaa, ne ovat viime kesän alusta Roomasta. Mukana oli Olympuksen Stylus XZ-2 -pokkari, joka on luottokamerani nykyisin. Nikonin vanha järjestelmäkamera on kiva, mutta kovin painava. -Nyt on vaikea kuvitella, että muutama vuosi sitten olen noussut tunturiin repun, kameralaukun ja kävelysauvojen kanssa!

Kaipaisin Nikoniin lisäksi uutta laajakulmalinssiä. Siinä ei muutenkaan ole videointimahdollisuutta, joten kameran vaihtaminen uuteen on joskus edessä. Vaihtaisin muuten Olympukseen, mutta kun kaikki linssit, salamat ja muut vermeet on hankittu Nikonille, niin merkin vaihtaminen tulisi liian kalliiksi. Tai sitten käytän vaan tuota pokkaria. 




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...