Pientä hyvitystä

Kävin taas aamulla varmistamassa, että loma jatkuu vielä ainakin tämän viikon. Hullulta tuntuu, että muutamaa työpäivää lukuun ottamatta olen jo seitsemättä viikkoa kotona. Mutta painetaso toisaalta on laskenut nyt normaaliksi, siis tällä entisellä melko maksimaalisella lääkityksellä, vain syke on vielä koholla.

Kun vain ajattelenkin työhön paluuta, alkaa vatsaani kääntää nurin. Ja kyse on sentään paikasta, jossa olen aina viihtynyt sinänsä hyvin, ja työstä josta pidän. Tavallisesti kesäloman viimeisellä viikolla ajattelee töihin menoa jo ihan myönteisesti, niin viime kesänäkin, mutta nyt en voi edes ajatella.

Eikä onneksi tarvitsekaan.

Kaupungissa bussinvaihdon välissä ajattelin ilahduttaa itseäni jollakin kivalla. Suklaa ja jäätelö ei tullut kysymykseenkään ja kahvitkin olin jo juonut. Mikä siis ilahduttaisi eniten näiden jälkeen, kun seksiäkään ei voi ostaa...Elokuvat tietenkin!

Löysin Kotiopettajattaren romaanin, juuri ilmestyneen lähes nelituntisen elokuvan ihanasta sarjasta, jota esitettiin toissakeväänä televisiossa. Kirjoitin silloin, miten nautin siitä ja luin kirjankin heti perään.

Toinen suuri löytöni oli kaikki neljä tuotantokautta sisältävä Coupling-boxi, jota olen himoinnut jo pitkään. Sain sen viime keväänä lainaksi pojan avovaimolta. Katsoimme miehen kanssa yhdessä läpi kaikki kaudet kaksi-kolme jaksoa illassa -tahdilla ja nauroimme silloin itsemme kipeiksi. Nyt voin siis varmaan nauraa itseni terveeksi.

Coupling maksoi muuten Sokoksella suurinpiirtein saman kuin nettikaupassa.

Olisi siellä ollut vielä Taistelutoverit-boxikin, se jota en ole vieläkään hankkinut, vaikka sarja on mielestäni maailmanhistorian paras. Olen katsonut sen läpi ainakin viiteen kertaan.

Uusi viikko, uudet hölmmöilyt

Vietin rauhallisen viikonlopun hyvän ystäväni kanssa. Meidän istuessamme Kotkassa viinilasin äärellä keskustelemassa elämästämme miehemme päättivät viettää laatuaikaa yhdessä täällä.

Pari päivää ilman internettiä teki niin hyvää, että halusin vielä tänäänkin pysyä pois koneen ääreltä. Ihan kokonaan se ei onnistunut, vaan oli ihan pakko lukea muutamia blogeja.

Menin aamulla pitkään odottamalleni työterveyslääkärin vastaanotolle vain kuullakseni, että aikani on perjantaina. En ollut uskoa korviani.

Sitten huomasin, että olin jakanut verenpainelääkkeeni väärin ja laittanut diureetit iltadosettiin. Eipä ole ennen tapahtunut.

Olin myös onnistunut perjantaina hävittämään sähköpostini tallennetun salasanan eikä mikään kokeilemani kelvannut. Piti soittaa tieto palvelunumerosta. Olin kokeillut kaikki muut paitsi sitä oikeaa. Olin aikoinani myös kirjannut väärän salasanan ylös. Meinasin huutaa, että tätä ei tapahdu mulle!

Ei tämmöistä voi päästää töihin, eihän?

P.S. Huomasin vasta aamulla, että otsikkoon on jäänyt kirjoitusvirhe. men täysin läpi. Sopii kuvioon.

KooKooKoo

Susanne heitti minulle haasteeksi omituisuudet. En tietenkään itse keksinyt yhtään, enhän itse pidä tapojani outoina. Mies sanoi heti, että toisten neuvominen on pahin tapani. Tästä lievästi närkästyneenä en kysellyt enempää, sehän on ennemminkin paha tapa kuin outo. Ties mitä olisi vielä ollut tulossa.

Meri heitti minulle K:n. Siitä alkoikin yllättäen tippua sanoja.

KUNTOILU tulee mieleen ensimmäisenä, koska se kaihertaa mieltä jatkuvasti. Lopetin jumpassa käymisen jo kolme vuotta sitten, kun en yksinkertaisesti jaksanut enää lähteä sinne työpäivän jälkeen. Sitten väheni sauvakävely päivittäisestä muutamaan kertaan viikossa. Pyöräily jäi välillä pois moneksi vuodeksi. Ja kaikki se näkyy vartalossa. Pidän kovasti kuntosalista ja uimisesta, mutta lähtemiseen tarvittaisiin pakkokeinoja.

KAUPUNKI on minun ympäristöni ja kaupunkeja kierrän mielelläni myös lomilla. Jo lapsena parasta mitä tiesin oli päästä kaupungille, ja paras aika siihen on illan juuri pimetessä, kun valot syttyvät. Voi katsella kauppoja, istua kahviloissa, tutustua kulttuuritarjontaan, piipahtaa elokuviin. Lukioajan perheeni asui keskustassa ja se oli erikoisen mukavaa aikaa. Ehkä vielä joskus...

KEMIKALIO, jo pelkkä sana saa ihon kananlihalle. Ihana houkutteleva, hyvältä tuoksuva liike täynnä kaikkea sitä, mitä kaihoan. Luuhasin jo lapsena lähiseudun kemppareissa varmaan vaivaksi asti ja hohtoa on riittänyt edelleen. Viimeistään kun asiat ovat huonosti tai rahat vähissä, marssin kosmetiikkaostoksille.


KAMERA on kulkenut mukanani nuoresta tytöstä. Valokuvat ovat aarteitani ja albumeissa kulkee mukana koko elämäni. Muuten saattaisin unohtaa. monia asioita Vasta blogin myötä on pitänyt ruveta kuvaamaan muutakin kuin ihmisiä, vaikka talot ovat olleet kyllä ennenkin toinen ihtohimoni.

KIRJAT ovat myös aarteitani. Saatan ottaa hyllystä käteen jonkun niistä, silittää ja ajatella, että näissä kansissa on kokonainen maailma. Nyt ei juuri tule hankittua uusia, kun ne eivät mahdu enää mihinkään.

KIRJASTO on ollut tärkeä paikka siitä asti, kun 8-vuotiaana sain oman kortin. Olen aina ollut innokas lukija ja niinpä parhaita uudistuksia on ollut kirjaston nettivaraussysteemi. Sillä tavalla saa uutuuskirjatkin kohtuuajassa. Kirjaan lehdistä ylös ihmisten suosittelemia "omiin hyllyihin" ja valitsen sieltä varaukseen. Nyt vaan on taas sellainen vaihe, etten saa luettua mitään, pino seisoo koskemattomana.

KULTTUURI pitää sisällään kaikkea ihmisen tekemää. Alkaen ihmisen arvostamisesta ja arkielämästä, hyvästä ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä musiikkiin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin, muotoiluun. Kulttuuri tuo hyvää mieltä arkeen ja kohottaa ihmeellisellä tavalla juhlaan.

KOTINI on linnani, ei siitä mihinkään pääse. Viihdyn erinomaisesti kotona ja tekemistä riittää aina. Työssäkäyvänä perheenäitinä mietin ennen aina, milloinkahan saan olla TARPEEKSI kotona, voiko mikään aika riittää. Lempipuuhiani silloin oli laittaa valokuvia albumiin tai tehdä lehdistä leikatuista ruokaohjeista isoja kierrekansivihkoja. Ne ovat aarteitani edelleen.

KUNNOSSA. Kodin pitää olla kunnossa, muuten en viihdy. Riittää, kun on tavarat paikoillaan. Mutta muutenkin asioitten pitää olla kunnossa, kestän huonosti keskeneräisiä juttuja, jotka roikkuvat niskassa. Esikoiselta on vaadittu kunnollisuutta vähän enemmän kuin nuoremmilta sisaruksilta, rasitukseksi asti.

K niinkuin SISKOT Lasten kasvaessa aikaa ja keinoja yhteydenpidolle siskojen kanssa alkaa taas vähitellen löytyä, vaikka kaikki asumme eri paikkakunnilla. Onneksi on blogit: kun kuulee toisten ajatuksia päivittäin, se lisää hurjasti läheisyydentunnetta.

Omenapuun alla on hiljaista viikonloppuna. Lähden tapaamaan vanhaa ystävääni, joka on muuttanut Kotkaan. Siinäpä kaupunki, jota en tunne muuta kuin parin nopean ohikulkumatkan verran.

Hauskaa viikonloppua myös teille kaikille!

Primaalikokemuksia

Kyllä lepolomalaisen päivä on lyhyt! Aamulla ehdin katsoa Laakson kuninkaan ja lukea hiukan sähköposteja, kunnes täytyi jo lähteä kaupunkiin vyöhyketerapiaan. Tarkoitus oli kävellä upeassa neljän asteen pakkasessa, talven ensimmäisessä, mutta kauhea kiirehän siinä tuli ja oli hypättävä bussiin.

Kokemus oli tällä kerralla mielenkiintoinen, jotain, mitä en ole ennen kokenut. Selästä aloitettiin ja jossakin vaiheessa siirryttiin käsittelemään pään alueen pisteitä. Siellä tunto oli jotenkin herkempää kuin muualla.

kännykkäkuvassa osa Minja Revonkorven teoksesta, jonka nimeä en muista

Tunsin yhtäkkiä olevani uusi pieni ihminen, vauva, joka katselee kaikkea ennennäkemättömin silmin, vailla ennakkoasenteita, neutraalisti ja antaa elämän virrata. Näin ympärilleni, tunsin pehmeän kudosympäristön ja ajattelin, että tämä tuntemus on varmaankin muistuma kohdusta. Kyseessä oli nimenomaan aistittavissa oleva tunne, ei selvä kuva, ei sanoja. Hetken kuluttua tuntemus muuttui ja voin vaikka vannoa, että se oli syntymä. Outoa. En sentään huutanut.

Seuraavaksi tuli raskas ja pelottava olo. Sitä seurasi ajatus, että tämä on jotain isoa ja merkittävää, mikä odottaa selvittämistä, jotain, jonka kimppuun minun on nyt uskaltauduttava.

Viimeisenä näin jotain, minkä tulkitsin kuolemaksi. Luultavasti olin itse kuollut siinä. Että niin tuli lyhyessä ajassa käytyä läpi koko elämä!

Tästä kaikesta jäi hieman ristiriitainen olo, asioita kun voi tulkita niin monella tavalla. Ehkä näitä tunnelmia ei tarvitse tulkita millään tavalla, voi luottaa asioitten menevän sillä tavalla kuin ne menevät. Voi luottaa ruumiin ja sielunkin viisauteen. Toivoa, että osaan nyt olla omalla puolellani ja pitää puoliani tässä työasiassa, koska muuten minulle käy huonosti.

Kuvailua

Sain nuoriltani pyhänä lahjaksi ison ruusukimpun ja rasiallisen belgialaista suklaata. Voitte arvata, että tykkäsin! Suklaat söimme melkein heti, mutta kukat jäivät ilahduttamaan koko viikoksi.


Kuvittelin etukäteen harjoittelevani ruusuilla kukkakuvausta, mutta se olikin niin vaikeaa, että luovutin. Tässä kaksi edes jotenkin onnistunutta. Tulin kyllä konkreettisesti tietoiseksi, miten alussa tässä kuvaushommassa olen. Mutta ohjekirja on ja sen kanssa edetään.

klikkaa isommaksi

Tämän kuvan kun näin suurena, huomasin selvän eron kuvanlaadussa. Suklaarasian kultanaru, vasara ja taulukoukut olivat jääneet pöydälle ja laukaisin kameran automaattisäädöllä. Ihastelin kuvan tarkkuutta entiseen verrattuna.

klikkaa isommaksi

Tänään oli aurinkoinen päivä ja alkuviikon vaivannut mahatautikin tuntui lopulta rauhoittuneen, joten lähdin ulkoilemaan ensimmäistä kertaa uuden ja minusta nyt julmetun ison kameralaukun kanssa. Mutta ei noin isoa ja painavaa laitetta voi kuljettaa olkalaukussakaan baskeriin käärittynä.

klikkaa

On muuten aika kutkuttava tunne, kun on uusi laite, jonka käytöstä tietää vasta murto-osan. Ja josta tietää opittavaa riittävän ties kuinka pitkäksi aikaa. Tällaiselle ahmatille, joka haluaa aina kaiken nyt ja heti, se tieto tekee hemmetin hyvää!

Ylös ja ulos

Eiliseen postaukseen liittyen löysin Hesarin verkkosivuilta mielenkiintoista tietoa ylipainosta. Joskus olen itsekin ihmetellyt, miksi mikään ei tunnu riittävän. Pitäisi kai syödä ihan
hirveän hitaasti, varsinkin herkut, että viesti jotenkin ehtisi mennä perille. Varsinkin väsyneenä tunnistaa itsekin, miten syömisellä vastaa johonkin aivan muuhun tarpeeseen. Aika pitkälle sitä säätelee jokin muu kuin järki. Siis vietti tai hormonit.

"Ylipainoisten kuvittelisi saavan syömisestä suurta tyydytystä, koska he syövät enemmän kuin muut. Asia saattaa kuitenkin olla täsmälleen päinvastoin, kertoo uusi tutkimus. Ylipainoisten mielihyväkeskus aktivoituu paljon heikommin kuin normaalipainoisilla, minkä vuoksi he syövät enemmän.

Ihmisen syödessä ihmisen mielihyväkeskus alkaa erittää dopamiinia. Mitä enemmän dopamiinia erittyy, sitä suurempaa tyydytystä ihminen syömisestä saa.

Oregonin yliopiston tutkijat seurasivat aivojen magneettikuvauksessa miten ylipainoisten mielihyväkeskus reagoi suklaapirtelön syömiseen. Tulokset osoittivat, että ylipainoisten mielihyväkeskus aktivoitui keskimääräistä heikommin. He havaitsivat myös, että ylipainoisilla on aivoissa vähemmän dopamiinireseptoreita kuin normaalipainoisilla.

Tutkimusta johtaneen psykologi Eric Sticen mukaan ylipainoiset kompensoivat mielihyväkeskuksen heikkoa toimintaa syömällä enemmän ja siksi he lihovat."

Kaiken kaikkiaan olen varma, että ylipainon kertymisen syitä on muitakin kuin vain heikko itsekontrolli. Jotakin jo tiedetään syömistä ohjaavien hormonien erilaisesta toiminnasta eri ihmisillä ja uutta tietoa on varmasti tulossa. Sekin on kuulemma geeneissä, että joissakin suvuissa ihmiset lihovat keski-ikäisinä. Vaikka se näyttää kyllä olevan melko yleistä kaikilla. Meillä äidin sisarukset ovat kaikki lihoneet, isän eivät.

Ja omista sisaruksistani me kaksi äitiä muistuttavaa blondia olemme saaneet kamppailla heti keski-ikään päästyämme painonnousutaipumuksen kanssa, kun taas isään tullut hoikka brunetti on saanut ensimmäisen vatsamakkaransa ihaltavakseen vasta viisikymppisenä.

Kuvat ovat kaikki vanhoja, omista arkistoista

Litteää on

Työsähköpostista löytyi tällainen kuva, jolla ei tietenkään ole mitään yhteyttä todellisuuteen eikä varsinkaan naisiin.

Omenahyvettä ja kalkkunoita

Nyt tulee ruokabloggausta. Sunnuntairuokana tein tänään Vitello Tonnatoa, kuuluisaa italialaista alkuruokaa eli tonnikalakastikkeella peitettyä juottovasikkaa. Söin sitä ensimmäistä kertaa viime kesänä Gardan kaupungissa Eickan kanssa ja ihastuin. Nyt söimme sen tietysti pääruokana.

No eihän täältä mitään juottovasikoita saa, joten ostin kalkkunaa, kuten alkuperäisessä Visa Nurmen ohjeessakin käskettiin. Mutta kalkkunan ohutleikkeitä, koska ison kalkkunarullan hinta oli muhkeat 30 euroa!

Kastikkeeseen ainekset heitetään vain monitoimikoneeseen tai tehosekoittimeen ja suhautetaan sileäksi. Lautaselle tulee ensin pari ruokalusikallista kapriksella maustettua tonnikalamajoneesia, sitten pihvi ja taas pari ruokalusikallista kastiketta. Koristeeksi voi heitellä kapriksia, rucolanlehtiä ja parmesaania.

Meidän parmesaanit tässä ovat vääräoppista pussiraastetta, oikeat tuoreet lastut tietenkin olisivat ihan toista!

Mies teki lisäkkeeksi lohkopottuja uunissa, kaikkien lempparia. Vihreää salaattia ja maustettuja tomaattiviipaleita vielä lautaselle ja annos on siinä.

Tätä ruokaa aion tehdä vastakin vieraille. On kerrankin nopea, helppo ja hiukan erilainen.

Jälkiruoan olin tehnyt jo aamulla valmiiksi. Omenahyve on Oulussa Antellin kahvilan bravuurileivonnainen, jota on aina joskus saatava. Se on kakku, jonka välissä on varmaan marenkikerroskin. Minun ohjeeni on Anna-Maija Tantun Glorian trendiherkkuja-kirjasta ja moneen kertaan testattu. Onnistuu aina ja on raikas jälkiruoka.

Ensin tehdään omenahilloke. Mikroastiaan pilkotaan 12 omenaa, sekaan heitetään 1 dl (hillo-)sokeria ja 1 dl vettä. Keitetään pehmeäksi, mutta ei soseeksi. Jäähdytetään.
Alkuperäisen ohjeen mukaan tähän ei panna sitruunaa, lempimaustettani, mutta se sopisi kyllä.

Pohjan teen valmiista pakastemurotaikinasta. Kumpikin levy kaulitaan vähän litteämmäksi ja asetetaan (ei liian) vierekkäin pellille leivinpaperille. Esipaistetaan uunissa 225 asteessa vaaleanruskeiksi reilu 5 minuuttia.

Sillä välin vispataan 4 valkuaista kovaksi vaahdoksi. Lisätään 1½ dl sokeria vaahdotuksen loppuvaiheessa ja ihan viimeisenä vielä 1 tl väkiviinaetikkaa. En kyllä tiedä miksi.

Levitä omenakompotti kypsien pohjien päälle. Pursota tai levitä sitten valkuaisvaahto kauniisti omenien päälle. Paista vielä 225 asteessa 4-5 minuuttia, kunnes pinta on kauniin värinen.

Tarjoa jäähdytettynä kylmän vaniljakastikkeen kanssa. Näpsäkkä tekee kastikkeen keltuaisista, mutta arvelin sen olevan jo liikaa ja ostin Valion valmiin tötsän. Maistui hyvältä!

Väsynyt mutta onnellinen

Eilinen päivä veti tiukille, vaikka en tavallisessa mittakaavassa tehnyt mitään erikoista. Aamubloggausten ja suosikkisarjan jälkeen kolme koneellista pyykkiä, paikkojen kohentelua, monta päivää odottanutta taulujen uudelleen sijoittelua. Viikonlopun ruokien suunnittelua ja ostoslistan tekoa, kylpyhuoneen pesua, keittiön siistimistä. Kyllähän te tiedätte: kun on vieraita tulossa, katsoo huusholliaan eri silmin ja huomaa, miten onkin tullut jätettyä tavaroita sinne tänne. Sohvalle en ehtinyt koko päivänä, nukkumisesta puhumattakaan, nappasin vain lisää verenpainelääkettä.

Ilta oli ihana nuorten kanssa. Sitä on niin onnesta sykkyrällä, kun saa viettää aikaa kotoa pois muuttaneiden aikuisten lastensa ja heidän perheittensä kanssa. Nuorempi poikakin tuli joistakin bileistä poikkeamaan välillä. Hänen ottamansa on tuo alimmainen kuva koirastaan.

Loppuillasta silti pienikin poikkipuolinen sana mieheltä, kuten "hae itse" tai "vie itse koira ulos", oli räjäyttää koko väsymyksen kerralla ulos. Sain sen tänään sanottua hänelle, mutta hän ei taida oikeasti tajuta, miten olen usein voimieni äärirajoilla. Tai sitten hän on juuri niin tyly ja ilkeä kuin miltä kuulostaakin.

Tämä lauantai on onneksi rauhallinen päivä räntäsateineen ja päiväunineen. Nuoret ovat koko päivän kavereineen värikuulasodassa tai Halloween-juhlassa. Ihmettelen, miten vähän saan aikaiseksi nykyisin. Kyse voi olla heikosta keskittymisestäkin. Iso pino kirjoja pysyy koskemattomana. Uutta Gloriaa olen lukenut jo viikon. Uuteen kameraan olen ehtinyt tarttua vain vähän ja yhtä vähän sen ohjekirjaankin.

Koira pakottaa onneksi ulos pari kertaa. Aamuyön ripaskasta selvittyään se jaksaa taas leikkiä ja loikkia iloisena. Illalla pimeässä innostumme juoksemaan sen kanssa ainakin viisisataa metriä!

Nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja uudella kameralla.