Ylös ja ulos

Eiliseen postaukseen liittyen löysin Hesarin verkkosivuilta mielenkiintoista tietoa ylipainosta. Joskus olen itsekin ihmetellyt, miksi mikään ei tunnu riittävän. Pitäisi kai syödä ihan
hirveän hitaasti, varsinkin herkut, että viesti jotenkin ehtisi mennä perille. Varsinkin väsyneenä tunnistaa itsekin, miten syömisellä vastaa johonkin aivan muuhun tarpeeseen. Aika pitkälle sitä säätelee jokin muu kuin järki. Siis vietti tai hormonit.

"Ylipainoisten kuvittelisi saavan syömisestä suurta tyydytystä, koska he syövät enemmän kuin muut. Asia saattaa kuitenkin olla täsmälleen päinvastoin, kertoo uusi tutkimus. Ylipainoisten mielihyväkeskus aktivoituu paljon heikommin kuin normaalipainoisilla, minkä vuoksi he syövät enemmän.

Ihmisen syödessä ihmisen mielihyväkeskus alkaa erittää dopamiinia. Mitä enemmän dopamiinia erittyy, sitä suurempaa tyydytystä ihminen syömisestä saa.

Oregonin yliopiston tutkijat seurasivat aivojen magneettikuvauksessa miten ylipainoisten mielihyväkeskus reagoi suklaapirtelön syömiseen. Tulokset osoittivat, että ylipainoisten mielihyväkeskus aktivoitui keskimääräistä heikommin. He havaitsivat myös, että ylipainoisilla on aivoissa vähemmän dopamiinireseptoreita kuin normaalipainoisilla.

Tutkimusta johtaneen psykologi Eric Sticen mukaan ylipainoiset kompensoivat mielihyväkeskuksen heikkoa toimintaa syömällä enemmän ja siksi he lihovat."

Kaiken kaikkiaan olen varma, että ylipainon kertymisen syitä on muitakin kuin vain heikko itsekontrolli. Jotakin jo tiedetään syömistä ohjaavien hormonien erilaisesta toiminnasta eri ihmisillä ja uutta tietoa on varmasti tulossa. Sekin on kuulemma geeneissä, että joissakin suvuissa ihmiset lihovat keski-ikäisinä. Vaikka se näyttää kyllä olevan melko yleistä kaikilla. Meillä äidin sisarukset ovat kaikki lihoneet, isän eivät.

Ja omista sisaruksistani me kaksi äitiä muistuttavaa blondia olemme saaneet kamppailla heti keski-ikään päästyämme painonnousutaipumuksen kanssa, kun taas isään tullut hoikka brunetti on saanut ensimmäisen vatsamakkaransa ihaltavakseen vasta viisikymppisenä.

Kuvat ovat kaikki vanhoja, omista arkistoista

Litteää on

Työsähköpostista löytyi tällainen kuva, jolla ei tietenkään ole mitään yhteyttä todellisuuteen eikä varsinkaan naisiin.

Omenahyvettä ja kalkkunoita

Nyt tulee ruokabloggausta. Sunnuntairuokana tein tänään Vitello Tonnatoa, kuuluisaa italialaista alkuruokaa eli tonnikalakastikkeella peitettyä juottovasikkaa. Söin sitä ensimmäistä kertaa viime kesänä Gardan kaupungissa Eickan kanssa ja ihastuin. Nyt söimme sen tietysti pääruokana.

No eihän täältä mitään juottovasikoita saa, joten ostin kalkkunaa, kuten alkuperäisessä Visa Nurmen ohjeessakin käskettiin. Mutta kalkkunan ohutleikkeitä, koska ison kalkkunarullan hinta oli muhkeat 30 euroa!

Kastikkeeseen ainekset heitetään vain monitoimikoneeseen tai tehosekoittimeen ja suhautetaan sileäksi. Lautaselle tulee ensin pari ruokalusikallista kapriksella maustettua tonnikalamajoneesia, sitten pihvi ja taas pari ruokalusikallista kastiketta. Koristeeksi voi heitellä kapriksia, rucolanlehtiä ja parmesaania.

Meidän parmesaanit tässä ovat vääräoppista pussiraastetta, oikeat tuoreet lastut tietenkin olisivat ihan toista!

Mies teki lisäkkeeksi lohkopottuja uunissa, kaikkien lempparia. Vihreää salaattia ja maustettuja tomaattiviipaleita vielä lautaselle ja annos on siinä.

Tätä ruokaa aion tehdä vastakin vieraille. On kerrankin nopea, helppo ja hiukan erilainen.

Jälkiruoan olin tehnyt jo aamulla valmiiksi. Omenahyve on Oulussa Antellin kahvilan bravuurileivonnainen, jota on aina joskus saatava. Se on kakku, jonka välissä on varmaan marenkikerroskin. Minun ohjeeni on Anna-Maija Tantun Glorian trendiherkkuja-kirjasta ja moneen kertaan testattu. Onnistuu aina ja on raikas jälkiruoka.

Ensin tehdään omenahilloke. Mikroastiaan pilkotaan 12 omenaa, sekaan heitetään 1 dl (hillo-)sokeria ja 1 dl vettä. Keitetään pehmeäksi, mutta ei soseeksi. Jäähdytetään.
Alkuperäisen ohjeen mukaan tähän ei panna sitruunaa, lempimaustettani, mutta se sopisi kyllä.

Pohjan teen valmiista pakastemurotaikinasta. Kumpikin levy kaulitaan vähän litteämmäksi ja asetetaan (ei liian) vierekkäin pellille leivinpaperille. Esipaistetaan uunissa 225 asteessa vaaleanruskeiksi reilu 5 minuuttia.

Sillä välin vispataan 4 valkuaista kovaksi vaahdoksi. Lisätään 1½ dl sokeria vaahdotuksen loppuvaiheessa ja ihan viimeisenä vielä 1 tl väkiviinaetikkaa. En kyllä tiedä miksi.

Levitä omenakompotti kypsien pohjien päälle. Pursota tai levitä sitten valkuaisvaahto kauniisti omenien päälle. Paista vielä 225 asteessa 4-5 minuuttia, kunnes pinta on kauniin värinen.

Tarjoa jäähdytettynä kylmän vaniljakastikkeen kanssa. Näpsäkkä tekee kastikkeen keltuaisista, mutta arvelin sen olevan jo liikaa ja ostin Valion valmiin tötsän. Maistui hyvältä!

Väsynyt mutta onnellinen

Eilinen päivä veti tiukille, vaikka en tavallisessa mittakaavassa tehnyt mitään erikoista. Aamubloggausten ja suosikkisarjan jälkeen kolme koneellista pyykkiä, paikkojen kohentelua, monta päivää odottanutta taulujen uudelleen sijoittelua. Viikonlopun ruokien suunnittelua ja ostoslistan tekoa, kylpyhuoneen pesua, keittiön siistimistä. Kyllähän te tiedätte: kun on vieraita tulossa, katsoo huusholliaan eri silmin ja huomaa, miten onkin tullut jätettyä tavaroita sinne tänne. Sohvalle en ehtinyt koko päivänä, nukkumisesta puhumattakaan, nappasin vain lisää verenpainelääkettä.

Ilta oli ihana nuorten kanssa. Sitä on niin onnesta sykkyrällä, kun saa viettää aikaa kotoa pois muuttaneiden aikuisten lastensa ja heidän perheittensä kanssa. Nuorempi poikakin tuli joistakin bileistä poikkeamaan välillä. Hänen ottamansa on tuo alimmainen kuva koirastaan.

Loppuillasta silti pienikin poikkipuolinen sana mieheltä, kuten "hae itse" tai "vie itse koira ulos", oli räjäyttää koko väsymyksen kerralla ulos. Sain sen tänään sanottua hänelle, mutta hän ei taida oikeasti tajuta, miten olen usein voimieni äärirajoilla. Tai sitten hän on juuri niin tyly ja ilkeä kuin miltä kuulostaakin.

Tämä lauantai on onneksi rauhallinen päivä räntäsateineen ja päiväunineen. Nuoret ovat koko päivän kavereineen värikuulasodassa tai Halloween-juhlassa. Ihmettelen, miten vähän saan aikaiseksi nykyisin. Kyse voi olla heikosta keskittymisestäkin. Iso pino kirjoja pysyy koskemattomana. Uutta Gloriaa olen lukenut jo viikon. Uuteen kameraan olen ehtinyt tarttua vain vähän ja yhtä vähän sen ohjekirjaankin.

Koira pakottaa onneksi ulos pari kertaa. Aamuyön ripaskasta selvittyään se jaksaa taas leikkiä ja loikkia iloisena. Illalla pimeässä innostumme juoksemaan sen kanssa ainakin viisisataa metriä!

Nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja uudella kameralla.

Värikästä päivää!

Näin kauhean sateisena päivänä lätkäisen kaikki viimeiset ruskakuvani väriläiskäksi päivää ilahduttamaan! Yöllä satoi niin lujaa, että heräsimme miehen kanssa jo viideltä ihmeissämme. Ei siinä mitään, kirkasvalolamppu päälle ja kahvit turisemaan. Mikäs täällä sisällä lämpimässä. Jaetaan lehti kahtia ja käydään kumpikin omaan pöydänpäätyyn lukemaan. Kodikkaasti. Kuin olisimme jo vanhoja.


Eilinen oli ihanan lokoisa päivä. Puolentoista tunnin vyöhyketerapiassa käsiteltiin tällä kertaa selkää ja jalkoja. Samalla sain purkaa ajatuksiani ääneen ja pohtia, mistä tunne-elämän taakoista mikin tukos voisi johtua. Rauhoittava kosketus, ääni, valaistus, musiikki ja kynttiläntuoksu hivelivät aisteja ja saivat taas hetkeksi rentoutumaan ja rauhoittumaan.


Kävelin kotiin ja poikkesin matkalla ystävän luo tunniksi turisemaan. Siinä ylellisyys, josta voin vain harvoin nauttia. Eihän nykyisin voi oikein mennä yllättäen mihinkään eikä minulla ole kovin monta mahdollista paikkaakaan lähellä.

Tänä iltana tulee taas odotettuja vieraita, vanhin poika ja avovaimonsa. Taidan tehdä houkuttelevan näköisen savuporopiirakan, jonka ohjeen näin eilen Kodin kuvalehdessä. Vihreä salaatti siihen lisäkkeeksi, punaviiniä ja jälkiruoaksi mintulla ja sitruunalla maustettu mansikkakiisseli.

Mukavaa perjantaita säästä huolimatta!

My precious

On pitkä aika siitä, kun kertomuksia kuvitettiin näin. Vaati aikaa ja yritystä saada pysyvä jälki kiveen. Tehtiin sitä jälkeä varmaan muuhunkin, mutta siitä ei vaan jäänyt kovin paljon näkyviä todisteita jälkipolville.

Minun piti saada uusi lelu. Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan, ja niin kävi nytkin. Viime vuonna ostamassani Lumixissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, olen ollut siihen erittäin tyytyväinen.

Kävin kahdessa kameraliikkeessä kyselemässä. Kerroin tarpeista ja käytöstä ja minulle suositeltiin Nikon D80 ja D90-malleja. Olin alunperin ajatellut tilata netistä D60:n mutta liikkeessä olivat sitä mieltä, että siinä ei ole kovin suurta eroa Lumixiini.

Niin sitten päädyin tähän Nikonin tarjoukseen, jossa minkä tahansa toimivan kameran viedessään saa 200 eeroa alennusta. Ja sain liikkeestä kotiin uuden jännittävän lelun tutkittavaksi ja opeteltavaksi. D80 ja objektiivi AF-S DX Zoom-Nikkor IF ED 18-135mm 1:3.5-5.6G ED. Ei sano minulle paljon mitään, mutta se kuului pakettiin.

Aika painava, mutta onneksi aluksi ainakin helppokäyttöinen. Säädöt olivat pitkälle samanlaiset edellisessäkin ja ohjekirjan kanssa aion edetä.

Pöytä on katettu

Olen alkanut nyt sairauslomalla taas katsoa televisiota. Aamuisin on mukavaa lehdenluvun jälkeen siirtyä sohvalle tunniksi loikoilemaan ja nauttimaan Laakson kuninkaasta ties monettako kierrosta. Ihmiset siinä vaan ovat niin rakastettavia. Suosikkini on äiti Molly, Susan Hampshire. Ihailin häntä jo ihan kakarana Forsythen tarun Fleurina hirveän Soamesin kynsissä. Molly ja Hector ovat kivasti irti arkirealiteeteista, jotka poika Archie joutuu kantamaan heidänkin puolestaan.

Ilta alkaa sitten mukavasti neljältä McLeodin tyttärillä. Kiva seurata ihmisiä Australian luonnossa. Siellä näkyy maatiloillakin asuvan vain hyvinpukeutuneita mallimittaisia sinkkutyttöjä ja -poikia, ja mikäs meidän on täällä pimeässä lehdettömässä syksyssä heitä katsellessa.


Viideltä tavataan Ballykissangelissa, vaikka sitä olen katsonut vasta pari kertaa. Irkkumeininkiä ja maalla jälleen. Ehkä minusta on kiva katsoa hidasta ja vanhanaikaista elämää, kun olen itse kiireestä toipumassa. Ja kiva kun ei tarvitse siirtyä sohvalta kuin makaamaan toiseen päätyyn välillä niskan väsyessä.

Jossakin välissä ehtii käydä kaupassa tai syödä, kunnes voi palata katsomaan Innoa, joka alkaa olla välillä siinä rajoilla, että menee överiksi. Ohjaaja saisi ryhdistäytyä. Ei Marko sentään niin kiva ole. Sen sijaan Jaakko on: Jaakko ja maailmanvalloittajat. Jaakko Selin on jokaisessa ohjelmassaan ja Etiketin kolumnissaan vakuuttanut minut fiksun sujuvalla maailmanmiehen olemuksellaan.

Cranfordin naiset alkoi lupaavasti, mutta eilen en enää jaksanut kiinnostua siitä. Miehen seuraama Ashes to Ashes sen sijaan on jo muutaman kerran vanginnut ohikulkijan ruudun ääreen. Minulta kun Life on Mars meni kokonaan ohi. Ja Sydämen asialla perjantaisin on must, jota en jätä väliin.

Raija Puukon työt on tehty kierrätysmateriaaleista. Näyttely Suomen käsityön museossa.

Ja nämäkin kuvasin kännykällä, kuten jäljestä näkyy.

Siinäpä kaikki jännittävästä elämästäni. Kävin eilen ohjelmien välissä parissa kamerakaupassa kyselemässä ammattilaisen mielipidettä, kun sellaista ei nettikaupasta saa. Viisastuinkin paljon. Siitä innostuksesta sain taas lievästi puristavan ja ahdistavan tunteen rintaan.

Ei vieläkään passaa innostua mistään, kannattaa vaan jatkaa menneeseen maailmaan uppoutumista sohvalla. Keskittymiskykyni on sen verran olematon, että kirjoja en pysty nyt lukemaan. Ja se on ainoa asia, joka surettaa.

Rosalba ja minä

Imagine That -näyttelystä Amanda Onchulenkon Jälkiviisaus

Katsoin eilen illalla omasta hyllystäni yhden mahdottoman mukavan elokuvan: Silvio Soldinin vuonna 2000 tekemän Leipää ja tulppaaneja. Siinä nelikymppinen ja vaihtelua elämäänsä kaipaava Rosalba on lomamatkalla poikansa ja ärjyn miehensä kanssa, kun bussi yllättäen jättää hänet kyydistä huoltoaseman vessaan. Hän lähtee vihaisena liftaamaan kotiin, mutta meneekin yllättäen Venetsiaan, koska on aina halunnut käydä siellä.

Rosalba tutustuu Venetsiassa persoonallisiin, rosoisiin, pientä elämää eläviin ihmisiin, kuten Fernandoon, joka sovittaa salaa köyttä kaulaansa -ja viihtyy. Hänestä pidetään omana itsenään ja hän alkaa kukoistaa. Paluu kotiin siirtyy eikä kovin houkuttele.

Elokuva muistuttaa kovasti esimerkiksi Jim Jarmuschin leffoja, joista suosikkini on Night on Earth. Samanlaista hidasta, rosoista, omaperäistä ja aitoa kuvausta on tässäkin. Licia Maglietta on ihana Rosalba ja Bruno Ganz aina yhtä hurmaava itsensä ja vielä italiaksi. Musiikki on niin haikeansuloista kuin konsanaan Fellinillä, sielukkaasti haitarilla.

Ja vasta nyt viidennellä katselukerralla huomasin, että tämä tapahtui Venetsiassa. Koska en ennen ollut vielä itse käynyt siellä, sillä ei kai ollut merkitystä. Jos saatte tämän helmen käsiinne, kannattaa katsoa!

Tämä on silti Oulusta, taidemuseon takaa

Aurinkoinen vapaapäivä eilisen sateen ja pimeyden jälkeen oli nyt paikallaan. Sauvakävelin Eerolanlahdelle ja näin siellä yllätyksekseni kymmenen joutsenta. Se on suuri juttu! Ei niitä vieläkään kovin usein ole näkynyt. Suurin osa linnuista oli harmaita eli tämän kesän poikasia ymmärtääkseni.

Kuulin jonkun vanhemman herran lähistöllä selittävän tietävästi, että joutsenilla on vain kaksi poikasta. Olen kyllä omin silmin nähnyt tuossa Viitaniemessä uidessani joutsenperheen, jossa kahdeksan harmaata pörröistä poikasta lipui ohi äitinsä vanavedessä.

Iltapäivällä soitti työkaveri ja neuvottelimme erilaisista työnjakomahdollisuuksista. Puhelun jälkeen rintaan pisti ja verenpaine oli taas kohonnut korkeaksi. Ei siis muuta tarvitse kuin ajatella töitä, niin ruumis reagoi kybällä! Sen tekee kahdeksantoista vuoden ylikuormitus. Onneksi sen meni parissa tunnissa ohi. Ja onneksi ei tarvitse mennä sinne vähään aikaan.

Oulu-kuvan olen ottanut Lumix FZ8:llani, johon myös nuorempi poikani on iskenyt silmänsä. Kaksi muuta kuvaa on pitänyt ottaa kännykällä, se kun on aina mukana. Nyt tekee mieli jotain parempaa.

Ajattelin hankkia järjestelmäkameran ja uuden käsilaukkukameran, joka olisi aina mukana. Ja ajattelin Nikonia. Onko kokemuksia?

Yllättävän hyvä lauantai

Tämä tilkkutyö oli lehdessäkin, taisi olla kilpailun voittajia. Olisi ollut hieno jo kuvana sinänsäkin, mutta tekniikka lisäsi siihen vielä oman hohtonsa. Jos klikkaa kuvaa suuremmaksi, huomaa, miten pinnat ovat rosoisia. Se kaikki on saatu aikaan ompelukoneella kankaalle!

Tämä eksoottinen kukkaviritys oli taidokas, mutta ei puhutellut muuten suuremmin.

Värien käyttö on tässä jännittävän akvarellimaista.

Tässä on jo hohtoa!

Hohtoa oli päivässänikin! Korkean verenpaineen takia en lähtenyt viikonlopuksi suunnitellulle reissulle Kotkaan enkä uskaltanut osallistua pihatalkoisiinkaan. Mutta nojailin haravaan ja juttelin pari tuntia naapureitten kanssa. Saatiin nauttia aurinkoisesta säästä, vaikka oli luvattu sadetta.

Oli kiva tutustua vähän paremmin nuoreen naiseen, jota olen tähän asti nähnyt vain ohimennen. Naisten kanssa pääsee niin helposti puhumaan syvällisiäkin asioita, kun kemiat sopivasti kohtaavat. Myöhemmin grillin äärellä tapasimme toisenkin naapurin, vasta eläkkeelle jääneen ihanan sielukkaan opettajan, jonka kanssa keskustelu elämästä ja taiteesta (!) jatkui vielä kolmisin.

Ihmeitten aika ei siis ole ohi, olen niin kaivannut ihmisiä ja keskustelua. Ensin puhuin Eickan ja myöhemmin Merin kanssa, sitten parin muun ystävän kanssa puhelimessa. Miehen kanssa en kovin paljoa puhu vieläkään.

Yllätykset jatkuivat. Nuorempi Poika oli kutsunut illaksi talon täyteen ystäviään synttäreiden viettoon. Se ei sentään ollut yllätys, vaan sovittu juttu. Tapa on jatkunut, vaikka hän on asunut jo kaksi vuotta omillaan. Nuoripari tuli iltapäivällä ruokakassien kanssa tekemään enchiladoja uuniin. Minä olin jo aamulla väsännyt jälkiruoaksi Sacher-kakun. Juomathan vieraat toivat tuttuun tapaan tullessaan.

Minun oli määrä lähteä 'karkuun' siskon luo, mutta jääminen kotiin veti sittenkin pitemmän korren. Oli tosi hauskaa tavata näitä tuttuja nuoria aikuisia. Kuuntelin erittäin kiinnostuneena varsinkin muutaman valokuvausta aktiivisesti harrastavat miehen vinkkejä ja kokemuksia järjestelmäkameroista. Olen nimittäin hankkimassa sellaista eikä tuttavapiirissäni ole muita harrastajia.
(Kuvassa on ehkä kuokkavieras ja jonkun lemmikki? Tai koiran lempilelu, Röhkypossu.)

Istumme miehen kanssa illan keittiössä, kun emme halunneet häiritä, mutta niin vain sinne alkoi kertyä sakkia ympärille. Laskin välillä kymmenen poikaa istumassa ja seisomassa ympärillä. On myös aika hauskaa, että illan musiikiksi kelpasi talon levyhyllyn anti, bluesia, Jimi Hendrixiä, CCR:ää, Everlastia.

Puoliltaöin sakki oli jo painunut Poppariin jatkamaan iltaansa ja me jäimme koiran kanssa väsyneinä mutta onnellisina siivoamaan ja laittautumaan yöpuulle.