Ruoto suoraksi!

Lomailin nyt sitten täältäkin viikon verran. Ei vaan huvittanut avata tietokonetta, mikä voi olla ihan terveellistä näinkin paljon audiovisuaalisten laitteitten ääressä aikaa viettävälle. Nyt oli kuitenkin jo pakko hoitaa pankkiasioita koneen äärellä. Se ei kuulu suosikkihommiini, vaikka olen tarkka raha-asioissa. Luulen olevani myös huolellinen, mutta silti kaikki löytämäni virheet ovat tähän asti olleet omiani. Doublechekkaan siis nykyisin kaikki.

Olen siirtänyt kannettavani vierashuoneeseen vanhan lipaston ääreen. Täällä saa järjestettyä sopivan hämärän valon kuvien käsittelyyn, kun aikaisemmin olen istunut liian valoisassa paikassa olohuoneen pöydän äärellä. Tämä lipasto ei ole lempihuonekaluni, mutta en ole hankkiutunut siitä vielä eroonkaan. Se painaa sitä paitsi ihan julmetusti. Vanha kaluste on aikanaan palvellut äitini kotona koululaisten pöytänä, ja sen jälkeen minun huoneessani koko kouluaikani. Aluksi maalasin puunvärisen lipaston kirkkaanpunaiseksi, sitten viininpunaiseksi. Myöhemmin se sai pintaansa kiiltävän mustan maalin, ja viimeisen vuosikymmenen se on ollut mattamusta. 

Jos tarkkaan ajattelen, en tykkää koko kalusteesta yhtään. Eikö ole ärsyttäviä tällaiset ikuisesti kestävät puuhuonekalut, joihin liittyy ristiriitaista tunteita ja siksi niistä on niin vaikea hankkiutua eroon? Tälle paikalle sopisi paljon paremmin joku vähemmän tilaa vievä tavallinen lipasto, jonka uumeniin saisin kätkettyä ja samalla suojaan vanhimmat valokuva-albumini. Ehkä ajattelen sitä ikuisuuskysymystänikin eli muuttoa pienempään asuntoon, jolloin kaikki tavaramme eivät muutenkaan mahtuisi enää mukaan. Eli pattitilanne siis.

Jotenkin en halua ajatella tätä huonettak enää omanani. Tämä oli minun huoneeni, kun asuin vielä vanhempieni kodissa. Se jälkeen se on ollut meidän yhteinen makuuhuone ja myöhemmin poikien kasvettua heidän käytössään. Nyt sanomme tätä Pyryn ja E:n huoneeksi vanhemman pojan ja hänen avovaimonsa mukaan.

Olen näköjään ärtyisällä päällä. Kävin päivällä hierojalla pitkästä aikaa,  ja sitä edellistä kertaa en edes muista, mutta keväällä se varmaan oli. Koko ruoto oli niin saamarin kankea, että olisin ulvonut kivusta, jos olisin ollut yhtään nuorempi. Vähän sieltä ja täältä on vaarallisesti tuikkinut jo muutaman viikon, eli oli viimeinen hetki käydä möyhentämässä lihaksia ja avaamassa rangan lukkoja. Se teki niin hyvää! Ärtyisyys kehittyi vasta, kun nukahdin sohvalle päiväunille ja heräsin siitä tunnin päästä jotenkin vaan pahantuulisena. Niin käy joskus. Olen harvoin pahantuulinen, ja se on nyt.

Ei auta, takaisin pankkipalveluiden äärelle, laskunmaksuun ja tilaamaan uusia kahvikapseleita. Huomenna herään taas hyväntuulisena, lupaan sen. 

Ruoto suoraksi sanoi muuten aikanaan fysioterapeutti Oulussa kuntoutuskurssilla ollessani. Se jäi hyvin mieleen, yritän muistaa sen joka päivä.

Kuvat ovat viime torstailta Kiuruvedeltä, jossa ensilumi satoi, kun kävimme yhden yön verran anoppia helsaamassa.