maanantai 18. helmikuuta 2013

Vilma mallina ja kulttuuria mammalle


Minun piti harjoitella kamerakurssin kotitehtävänä sunnuntai-iltana muotokuvan ottamista ja ennen kaikkea ihmisen valaisua pikkusalamoilla. Harjoittelin sitä jo viime viikonloppuna, kun sain kauniin miniäni malliksi. Valomies sai silloin puolessa tunnissa tarpeekseen valkoisen suihkuverhon pitelemisestä (valontasaajana toisen salaman edessä), joten harjoittelu loppui lyhyeen.

Huomasin silloin, että kuvat kannattaisi joka välissä siirtää tietokoneelle ja tarkastella lopputulosta ruudulta eikä kameran näytöltä. Sitten voisi tehdä tarvittavat muutokset, kun vielä ehtisi. Jälkeenpäin sitä valoa ei saa lisättyä oikeaan paikkaan oikealla tavalla.


Eilen oli ajatuksena jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, mutta poikani sairastui kuumeeseen eivätkä he sitten päässeet paikalle. Meilläkin on ollut viikonloppuvieraat kahtena viikonloppuna peräkkäin, joten panoksia tähän harjoitteluun on ollut vähänlaisesti. 

Niinpä sitten nakitettiin kotiväki hommiin. Nyt ei mieskään vastustellut, kun huomasi, ettei muita vaihtoehtoja ole. Minä virittelin salamat jalustoille ja pienet softboxit niihin hajottamaan valoa isommalle aluelle. Vilman otin mukaan siksi, että miehen kasvot kuvastaisivat mukavampia tunteita kuin vain minua katsellessa. Se kannatti, sillä heillä oli varsin hellät tunnelmat. Ja kuten kuvista näkyy, Vilma oli paljon kuvauksellisempi kuin meidän mies, joten rajasin hänet näistä kuvista kokonaan pois. Nyt vasta tuli mieleen, että mustaa koiraa pitelevällä henkilöllä kannattaa kuvissa olla paita, joka on erivärinen kuin musta koira, mutta kuitenkin erottuu vielä seinästäkin. Hohhoijaa. 


Otin nämä kuvat huonommalla linssillä, sillä joka tuli kameran mukana. Se on Nikonin 18-135 mm enkä yleensä käytä sitä. Ihan jo kuvanlaatu täyskokoisena tarkasteltuna on heikompi ja rakeisempi kuin valovoimaisemmalla 50-millisellä. Sillä on kuitenkin helppo zoomailla ja rajata. Tein sitten toisen sarjan vähän eri tavoin valaistuna sillä paremmalla linssillä. Siinä vaiheessa koira oli jo nukkumassa eikä kuvista tullut sitten kuitenkaan sellaisia kuin olin ajatellut. Muun muassa jokaisessa kuvassa silmälaseihin tuli ikäviä heijastuksia valoista. Olisi tarvittu kuitenkin vielä sitä valomiestä pitelemään laajempaa valkoista kangasta.

Sanonpa että on aika kamalaa harjoitella jotakin, missä on vielä alkeistasolla ja aika huono. Ja uusia tarvikkeita tarvitaan, nyt ymmärrän kantapään kautta, mihin sitä valkoista sateenvarjoakin tarvitaan. 


Meillä oli kiva viikonloppu vanhojen ystävien kanssa. Kävimme heidän poikansa bändin levynjulkaisukeikalla: sali oli täysi ja tarjolla oli aikamoinen spektaakkeli, moninverroin antoisampi kuin mitä osasin odottaa. Keikan jälkeen kävimme vielä drinkeillä yhdessä baarissa, missä meidän poikamme oli sinä iltana tiskijukkana. Tuli vietettyä siis vähän erilainen lauantai, todella poikkeava tavallisiin verrattuna, jolloin minä katson  olohuoneessa Midsomerin murhia ja mies työhuoneessa omia poliisisarjojaan.

Alkuvuosi on ollut ihmeen musiikkikulttuuripitoinen näin minuksi: olen käynyt niin teatterissa kuin oopperassakin. Verdin Naamiohuvit oli tammikuussa, Myrskyluodon Maija viime viikonloppuna ja nyt Indigon levyjulkkarit. Kesälle on jo lippu Patti Smithin konserttiin Tamperelle. Huh, alanko herätä kohmeesta!

Kulttuurin merkeissä jatkuu ensi viikonloppukin. Lähdemme Ouluun ja ostin jo liput äidille ja itselleni Pirkko Saision Kielletyt laulut -esitykseen teatterissa. Vuosia sitten esitettiin täällä teatterin lämpiössä Vladimir Vysotskin lauluja ja se jätti silloin lähtemättömän jäljen nuoreen sieluun. On lupa odottaa samaa nytkin.



10 kommenttia:

  1. Hyvin on kuvat onnistuneet : ) Rapsutuksia Vilmalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koira pysyy onneksi paikalla sylissä pidettynä, isännän kanssa on jo selvästi vaikeampaa. Auttaisi varmaan rapsuttelu siinäkin;)

      Poista
  2. Onpa sielukkaita kuvia! Onnittelut! - Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olin aivan varma, että kaikki ottamani kuvat ovat huonoja, mutta onneksi kankaalle heijastettuna ne eivät olleetkaan niin pimeitä ja rakeisia kuin pelkäsin. Kamala itsekritiikki!

      Poista
  3. Vilma on hyvin photogénique. Hyvä malli sinulla siis on, mutta kuvaamisessa onkin hankalaa kun mallin lisäksi tarvittaisiin assistenttejä pitämään valonhajottimia ja/tai heijastimia paikoillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Kaikenlaisia luovia virityksiä tarvitaan ja mielellään niitä assistentteja, edes yksi. Sitten pitää voida välillä muuttaa säätöjä ja valojen paikkaa ja tarkastaa tietokoneen näytöltä, miltä kuvat oikeasti näyttävät. Siinä kaikessa voi mennä mallilta hermot ja ainakin valomieheltä. Helposti kuvitellaan, että otetaan pari kuvaa ja se on siinä. No ei todellakaan ole.

      Poista
  4. Tuo on varmaan aika haasteellista. Omissa kuvissani olen huomannut ihmiskuvauksen onnistuvan vain joskus harvoin ja silloinkin ihan sattumalta. Siksi ehkä en paljon kuvaakaan ihmisiä. Harmi, pitää vähän pohtia tätä asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aidossa tilanteessa saattaa saada aitoja ilmeitä ja parhaita kuvia. Tai sitten huomaa jälkeenpäin, että päästä kasvaa palmu tai hyvän ilmeen taustalla onkin räjähtäneen näköinen tiskipöytä. Illallispöydästä osaan jo ottaa pullot pois, varsinkin isot vesipullot, jotka näyttävät ihan kauheilta kuvissa.

      Kerran otin yksissä häissä pokkarilla naamankokoisia kuvia sukulaisista, jokaisesta joka tuli vastaan. Ne ovat aivan helmiä!

      Poista
  5. Kyllä jäi kutkuttamaan tuo isäntä partoineen taustalla: joko seuraavassa paljastuu.. ei , entä seuraavassa.. ei... Voivoi, kuin jännittävässä dekkarissa, missä loppu jää harmittavasti auki ;)

    susanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ei ole tainnut naamakuvaa vielä olla kokonaisena täällä. En kehdannut nytkään vielä laittaa.

      Poista

Kommentti ilahduttaa, kiitos!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...