Näitä polkuja tallaan

Hiukan ryhdistäytyneenä kaivoin pokkarini yhtenä päivänä yöpöydän paperipinojen alta mukaan ja lähdin vakiokaverini kanssa ulos pissilenkille. Ja huom., vain toinen meistä kyykisteli. Sain tuon epelin pysymään hetken kiven päällä kuvattavana ja paikoillaan pitämällä namua toisessa kädessä ja kameraa toisessa. 

Juuri nyt tällä kipuilevalla polvella ei viitsi juuri liikoja kyykistellä maan tasalla. Ja juuri sillä tasolla saisi mäyräkoirasta hyviä kuvia. Olen usein ajatellut, että jos kävisin tuohon polulle mahalleen, saisin mainioita nuuskintakuvia. Vaan en ole vielä käynyt. Vain luontokuvauskurssilla joskus takavuosina maattiin maassa mahallaan ja sillä tavalla saatiinkin kivoja otoksia. Fiksuimmilla oli retkipatja mukana, meitsi konttasi polvet mustelmilla.

Pitää päästä syömään heinää! Ihan outo tapa, mutta kaikki koirat kai tekee sitä. Luna ainakin oksentaa usein heinänsyönnin jälkeen, Vilma ei koskaan. Tänään Vilma tosin söi myös taas heinikosta jonkun pienen eläimen, luut vain rutisivat. Onneksi en pussaile sen kanssa muulloinkaan, mutta nyt vielä vähemmän.

On mukava katsoa, mitä kaikkea maasta puskee tuolla kävelyreittien varrella.

Kuten viinimarjapensaita keskellä metsikköä. Tässäkin on tietysti joskus ollut talo ja sen hyötypuutarha. On kiva tietää, että nykyiset kadunnimet ovat tulleet ammoisten talojen nimistä.

Metsän puolella tuomi oli alkuviikosta vasta puhkeamassa kukkaan, mutta aurinkoisilla paikoilla täydessä kukassa.

Rantaa kohti mennessä seutu muuttui kosteaksi ryteiköksi. Lahdenpohja on noussut jatkuvasti ja kasvaa kohta umpeen. Ei aikaakaan, kun tähänkin rakennetaan taloja, ehkä jo sadan vuoden päästä.

Nämä kuvat eivät ole kovin kaksisia ja värityskin näyttää olevan vähän outo. Ixus 100IS-pokkarini on ollut kyllä hyvä käytössä ja mahdottoman pieni ja kestävä, mutta nyt on alkanut kuitenkin häiritä kuvien laatu. Kaipaan parempaa, ja hiukan enemmän säätömahdollisuuksia kuin nykyisessä pokkarissa. Tilasin juuri uuden kameran, ja siinä muuten on kääntyvä näyttö!
Tuskin maltan odottaa ensi viikkoon.

Soutaen tuulessa

Sisko yllätti eilen soittamalla, että nyt lähdetään soutelemaan, hän tulee tunnin päästä hakemaan! Ja mehän lähdettiin. Heillä on miehensä kanssa soutuvene läheisen Muuratjärven rannalla ja mies tuli avuksi kääntämään venettä talviteloilta ja laskemaan sen vesille. Onneksi tuli mukaan, lasikuituvenekin on yllättävän iso ja painava kahden naisen käänneltäväksi.

Soudimme vajaan puolen tunnin matkan yhteen saareen tarkoituksena istuskella rantahietikolla nauttimassa eväitä. Vesi oli kuitenkin niin korkealla, että hiekkarannan sijasta istuksimme rantatöyräällä ja kivillä. Nautimme kesätuulesta, auringon kuumotuksesta iholla ja laineitten liplatuksesta. Vesi oli tosi kylmää, mutta kyllä siinä varpaita uitti.

Aivan uskomaton fiilis taas tuo vesillä olo. Kun olimme pieniä, vietimme kesät mökillä järven rannalla. Soutelimme paljon yhdessä, kävimme vaikka ihailemassa lumpeenkukkia läheisellä lahdella. Silloiselle mökille ylipäätään mentiin soutamalla lahden yli, joten soudimme usein yhdessä molemmat vierekkäin samalla tuhdolla istuen. Joskus oli kova aallokko ja jouduttiin soutamaan täyteen lastatulla veneellä rannan tuntumassa kaatumisen varalta. Silloin elettiin puuveneitten aikaa, mutta ei meillä sellaista tervattavaa ollut, vaan maalattu.

Lapsuuden vesileikit, uimapatjoilla ja -renkailla temppuilu, onkiminen, kaarnalaivojen ja muitten puunkappaleista väsättyjen laivojen tekeminen ja kaikki se muu tuli taas mieleen. Vesien kantaminen saunaan, lämpimässä kesäsateessa uiminen, rasvatyyni hellepäivä. Sudenkorennot, pilvenhaituvien seuraaminen taivaalla. Auringon säteitten leikki järven pohjassa laiturin lankkujen välistä katsottuna. Pysähtynyt aika.

Ja nykyaika: vaivasenluut ja kuluneet polvet. Mutta taas myös pysähtynyt aika, ei kiirettä mihinkään. Lapset on kasvatettu ja päästetty matkoihinsa. Kumpikin on tyytyväinen osa-aikatyössä, ja pääasiassa asiat on hyvin. Kaksikymppisenä solmitut liitot on voimissaan tai ainakin voimassa. On uudenlainen vapauden tunne. 

Hengitän ihanaa tuulta, raikasta ilmaa ja aurinkoa. 

Vene ylös odottamaan seuraavaa kertaa, airot mukaan ja kotiin. Soutaminen pitkän tauon jälkeen tuntui ihmeen hyvältä eikä väsyttänyt kumpaakaan meistä. Sitä olisi jaksanut tehdä vaikka kuinka pitkään. Vain käsien hiertyminen ja auringon häikäisy haittasi hieman. Sattumalta aloitin vasta eilen pyöräilykaudenkin ja ihan samalla tavalla pitkän ylämäen vetäminen ei tuntunut sekään missään talven jälkeen. 

Sanoisinko, että oli aika täydellinen päivä.

Kameroista, polvista ja potutuksesta

Kun ei ole uusia kuvia, ei voi julkaista mitään. Näin näytän ajattelevan.  Kuvaaminen ei innosta nyt yhtään, vaikka toisin voisi tähän aikaan vuodesta luulla. Tämä ei tarkoita sitä, että en nauttisi keväästä ja luonnosta ympärillä, mutta en tosiaan halua ottaa kameraa edes mukaan, vaikka tavallisesti on pokkari aina jossakin sivutaskussa.

Tässä keväällä himoitsin uutta, parempilaatuista pokkaria. Himoitsen edelleen, Sonya tai Olympusta. Kun en muitten hankintojeni takia voinut tilata sitä huikeaan viiden-kuudensadan hintaan, meni maku koko harrastuksesta. Kun ei, niin sitten ei, näin suunnilleen meni ajatteluni ihan aitoon keskenkasvuiseen tapaan.

Olin eilen illalla useamman tunnin Yläkaupungin yössä. En ottanut sinnekään kameraa mukaan; sen verran kuvasin puhelimella, että sain lähetettyä terveiset perheelle. Kuuntelin vanhoja 60-luvun tangoja ja nautin afrikkalaisen tanssin mukaansatempaavasta rytmistä. Seurasin tytön ja puudelin suloista koiratanssia. Taidemuseossa joku a cappella -porukka lauloi Monty Pythonin vanhoja lauluja suomeksi. Kaikkialla oli hyvä fiilis ja  iloisia naamoja. Enimmäkseen kiertelin yksin, ensimmäistä kertaa ja tykkäsin siitäkin.

Sää suosi Yötä niin kosteanlämpimällä ilmalla, ettei sellaista ole kovin usein kesälläkään. Minä lähdin tapani mukaan jo yhdeksältä kotiin täysin tyytyväisenä. Tai no, olisin toki halunnut maistaa japanilaisen kojun ruokia, mutta jono oli liian pitkä. Siskon kanssa syötiin kuitenkin alkuillasta afrikkalaisten rouvien tekemää sapuskaa.

Toinen syy blogihiljaisuuteen on ollut pieni potutus polvikivun takia. Viimesunnuntainen sauvakävely metsässä aiheutti koko viikon kestävän kivun jalassa, juuri siinä polvessa, jonka päälle kaaduin puolitoista vuotta sitten. Ei niin kovaa kipua, että olisin särkylääkettä tarvinnut, mutta riittävän   sitkeää tässä tekonivelillä nilkuttavassa suvussa aiheuttamaan lievää kauhua, että nyt se alkaa. Varmuuden vuoksi vietin iltani töitten jälkeen sohvalla. Kuten muulloinkin.

Kipu on kuitenkin vähitellen laantunut, joskin polvi naksuu edelleen. Tänään kävimme miehen ja Vilman kanssa taas metsälenkillä kävelemässä pieniä mäkiä ylös ja alas. Ei tunnu missään vielä, mutta huomennahan sen näkee. Toivottavasti taikakonstini ja meditaationi ovat auttaneet ja kaikki vammat ovat salaperäisesti parantuneet. Menen kuitenkin tiistaina lääkärille.

Takana kuvissa lymyää väripilkkuna Balmuirin pallokynttilä, jonka hankin Iittalan alennuskorista. Sattumalta yksi mariskooleista omassa hyllyssä oli samanvärinen.

Onko tämä maailman helpoin äitienpäiväkakku?

Muistatte varmaan joskus viime vuonna tekemäni banoffee-kakun? Se on tämän blogin katsotuin sivu. Tein tässä keväällä taas pitkästä aikaa vieraille tätä kakkua, kaikessa rauhassa aamuauringon paistaessa keittiöön. Siitä syystä näissä kuvissa on niin mukavanvärinen valo. Sen verran jo aurinko huhtikuun lopussalkin lämmitti, ettei viitsinyt kakkua kovin pitkään pöydällä valossa pitää, ettei kermavaahdot sula. Kunhan kuvat otin.

Aamun alkajaisiksi olin keittänyt kondensoitua maitoa toffeeksi. Purkki sai lillua puolikiehuvassa vedessä kolme tuntia omassa rauhassaan. Siis  sen saman ajan kuin keittäjä vapaa-aamujensa tapaan joi aamukahvia, luki lehteä ja lillui sohvalla sosiaalisessa mediassa.

Mitä pienempi vuoka, sitä korkeampi kakku. Tässä halkaisija on 22 cm.

Kakkupohjaan käytin kokojyvä-Digestivejä ja vähän kanelia. Jostakin syystä pohja oli nyt varsin murenevainen, vaikka luulen mitanneeni voin määrän oikein. Saattoi se tietysti olla väärinkin. Ja ensi kerralla käytän taas  original-keksejä.

Tällä kertaa kokeilin leikata suikaleet leivinpaperista myös vuoan reunoille ja taputella murutaikinan huolellisesti sitä vasten. Onnistui yllättävän hyvin, vaikka sitten murenikin tuosta yhdestä kohdasta paperia pois vetäessä.

Päälle banaanit ja hieman sitruunaa terästukseksi.

Ja kermavaahtoa! Apua! Ihanaa!

Lisää banaania. Tämä on kuin mitäkin vauvanruokaa, hehe. Lusikka kouraan, maistuis varmaan sullekin?

Koristeluun käytän pikkuruista teesihtiä, koska se on ainoa tarpeeksi pienireikäinen. Isompikin on jossakin oikein hyvässä piilossa.

Vielä pitäisi malttaa odottaa hetki ja antaa kakun hieman viilentyä jääkaapissa.

Hyvää on! Juuri niin yksinkertaista kuin muistelinkin. Parasta on ehkä keksipohja.

Maku-lehden sivuilla on mielenkiintoinen Banoffee-versio: siinä herkku on koottu annoskulhoihin jälkiruoaksi ja se valmistuu ihan kädenkäänteessä. Tosin toffeenkeitto vie siinäkin oman aikansa. Joku kerran vinkkasi, että kondensoitua maitoa saa valmiiksi keitettynä, en kyllä ole nähnyt. Ainahan  voi käyttää valmista kinuskikastiketta purkissa. Ohje on täällä.

Pappa al pomodoro

Ensimmäisessä kuvassa on jälkiruoka

Tein viime sunnuntaina lounaalle monta vanhaa suosikkiruokaani, kaikki helppoja valmistaa.  Alkuun keitin tomaattikeittoa, jonka olen kokannut monet kerrat aiemminkin. Yksinkertainen ruoka, mutta maistuu aina yhtä hyvältä. Tällä kertaa käytin isoja terttutomaatteja, koska niitä sai tarjouksesta edullisesti. En kalttaa tomaatteja keittoon, jos leikkaan ne pieneksi silpuksi. Kuori tuo ruokaan mukavasti väriä ja sisältää kenties ravinteitakin.

Tämä keitto on Outi Halisen ohje Glorian toisesta ruokakirjasta. Hän taas oli oppinut sen torimummoilta Roomassa asuessaan. Toscanalainen tomaattikeitto on tyypillistä italialaista köyhien keittiötä, cucina poveraa, josta suurin osa meidänkin perheen herkkuruoista tulee. Eipä olla me suomalaiset osattu tuotteistaa yhtä hyvin rössypottua.

Toscanalainen tomaattisoppa

2 rkl voita
½ dl hyvää oliiviöljyä
2 kuorittua hienonnettua porkkanaa
2 varsisellerin vartta silppuna (käytin 4, kun olivat niin ohuita)
2 sipulia silppuna
10 isoa tomaattia pilkottuna
TAI
3 purkillista Muttin tomaattimurskaa
(käytin itse 5 isoa tomaattia ja 1 prk Muttin luumutomaatteja)
1 tl sokeria
paljon hienonnettua basilikaa
mustapippuria myllystä
suolaa
pinnalle:vastaraastettua parmesaania 

Kuumenna voi ja öljy, lisää kasvishakkelukset ja keitä hiljalleen pehmeäksi. Älä vaan ruskista.
Lisää tomaatit, sokeri ja osa basilikasta. Keitä hissukseen pienellä tulella ainakin puoli tuntia, enemmän on parempi. Annoin oman keittoni porista hiljaa noin tunnin. Silti vihanneksissa oli vielä purutuntumaa. Lisää suolaa ja pippuria maun mukaan ja loput basilikat. 

Jokainen saa raastaa annoksensa päälle itse parmesaania.  Maistuu oikein hyvältä vaalean maalaisleivän kanssa. 

Keitto maistuu parhaimmalta vähän jäähtyneenä, ja on erinomaisen makuista haaleana ja jopa kylmänä. 

Tästä söi neljä hyvät annokset alkupaloiksi. Loput paksusta keitosta tarjoilin seuraavana päivänä pinaattiraviolien kastikkeena. Riitti hyvin vielä kahdelle.

Pääruoaksi tein taas toista lemppariani eli teriyakilohta ja parsakaalia. Jälkiruoaksi olin aamulla jo irrotellut kolmen appelsiinin lohkot kalvoistaan ja sekoittanut ne kuorista puristetun mehun, vaniljasokerin, hunajan ja konjakkitilkan kanssa pikkukulhoon maustumaan. Päälle puristin vielä sisustan kahdesta passiohedelmästä ja valmista oli. Jääkaappiin vaan maustumaan.

Ja sitten nauttimaan yhteisestä ateriasta!

Näkymä makuuhuoneeseen

Nykyään on muotia ottaa kuva rennosti petaamattoman näköisestä sängystä. Tuli vaan tässä mieleen, kun istuin kannettavan kanssa olohuoneen pöydän ääressä ja tuijotin makuuhuoneeseen päin. Ja tässä on juuri se mitä näin. Ilman stailausta, sellaisena miksi se on aamulla jäänyt.

Yritän toki yleensä vetäistä peitot suoriksi, jos muistan. Juuri nyt muistin, mutta ennen sitä päätin ottaa vielä au naturel -kuvat. Viimeistään mies kotiin tullessaan petaa sängyt ja köllähtää sitten koiran kanssa puolen tunnin unilleen. Päiväpeitettä tulee käytettyä lähinnä viikonloppuisin.

Hyvin mielelläni hankkisin valkoiset pellavapussilakanat. Ne sopisivat meille täydellisesti. Toistaiseksi on ollut vaan niin paljon muutakin listalla, että on vielä saanut odottaa. Nyt sängyssä olevat raitalakanat olen vuosia sitten hankkinut Askosta. 

Tämä uusi villamatto ei jotenkin ole ihan oikean näköinen. En tiedä, mikä siinä ottaa silmään, mutta valitsisin nyt jotenkin toisenlaisen, ehkä yksivärisen. Pidän raidoista, mutta makuuhuoneen ilmeen haluaisin pysyvän pehmeänä. Lattia menee toivottavasti vaihtoon ensi tänä  kesänä. Vähän parempi sävy, kiitos.

Mietteitä keittiönpöydän ääressä

Aloitin maanantai-aamun menemällä hierontaan. Voisiko vapaa viikko alkaa mitenkään paremmin? Olin monta viikkoa kärsinyt pienestä särystä vakiopaikassa lapojen välissä, juuri siinä, mihin on tullut nikamalukko tasaisin väliajoin. Ajan soittaminen vaan unohtuu varsinkin työviikolla, eikä vapaalla muista sen enempää. 

Kolmen vartin käsittely vetreytti selkärankaa taas niin  maan perusteellisesti.  Samalla juteltiin mukavia nuoren fysioterapeutin kanssa, miehen tietysti, tykkään miesten isoista käsistä. Itse kipukohta oli tosin parantunut omia aikojaan jo sitä ennen. Olin  viikonloppuna haravoinut ja sahannut syreeninoksia naapurin kanssa, kaivanut kukkapenkkiä lapiolla ja muuta fyysistä, mitä en tavallisesti tee. Omituista kyllä, mikään paikka ei tullut  siitä kipeäksi, ja selkä parani. 

Illalla innostuin pesemään yhden vierashuoneen ikkunaa. Sitä ei saa naisvoimilla auki, ja sain suostuteltua miehen avaamaan sen. Ahtaassa tilassa rättien kanssa taiteileminen ei ollut ihan helppoa, ja auringonpaisteessa vastoin kaikkia oppeja se oli vielä hankalampaa. Voimakas valo kävi silmiin, vaikka hain aurinkolipankin tuomaan vähän varjoa. 

Ikkuna tuli puhtaaksi ja saatiin vielä kiinnikin. Yöllä sitten päänsärky ja niskakipu muistuttivat, mitä oli tullut tehtyä. Aina sama juttu, en kestä tuota auringonvaloa, vaikka se kuulostaa ihan pöhköltä. Vielä pimeässäkin tunsin valon pistävän silmiä miekan lailla, vaikka pidin tyynyä naaman edessä. Parilla panadolilla se meni lopulta ohi eikä äitynyt sen pahemmaksi.

Olen tyttö varjoisilta kujilta, jo nuorena vaihdoin auringosta varjon puolelle, kun vain oli mahdollista. 

Orvokit ovat äidin kukkia mökiltä takavuosilta. Niitä hän taas kohta istuttaa terassinkaiteen täyteen kukkimaan ja juhannuksena niitä saa ihailla. Meilläkin on ovenpielessä orvokkilaatikko, mutta ei ole tullut kuvattua ulkona mitään, ei edes puhelimella.  Se on outoa, kun kuitenkin käyn Vilman kanssakin ulkona pari kertaa päivässä.

Ei auta, jatkan ikkunoitten parissa, keittiön ruudut ovat tänään vuorossa.  Onneksi ei paista aurinko, mutta on kesäisen lämmintä. Jokin lämpöaalto  tuntuu oikein hyökyvän tännepäin. Puissa alkaa näkyä silmuja ja kymmensenttisiä tulppaaneja työntyy maasta. Krookukset ovat kukkineet jo jonkin aikaa.

Helmeilyä

Ei ole onneksi blogi sen enempää kuin sen pitäjäkään hävinnyt maailmankartalta, vaikka täällä ei olekaan tapahtunut mitään koko viikolla.  Työviikko vaan hurahti niin nopeasti ja viikonloppuna on tehty jonkinverran ulkohommia. Nyt sunnuntaina voi istua hyvällä omallatunnolla sisällä, sillä meillä näyttää satavan koko päivän. Taivas on tasaisen harmaa.

Kaiken harmaan vastapainoksi hankin tällaiset iloisenkirjavat kesähelmet. Ne ovat enimmäkseen lasihelmiä, muutama muovinen pikkupallo näkyy olevan mukana. Painava pitkä helminauha oli kiinnitetty metallinaruun ihan jäykäksi, niin että sain sen juuri ja juuri kierrettyä kaksinkerroin tuohon laatikkoon.

Päreiksi siis! Olen usein punonut ostamiani helminauhoja uuteen uskoon, joko uuteen ja toimivampaan järjestykseen tai muuten vaan ilmavammin  ja joskus jopa muihin helmiin yhdistellen. Tiedätte varmaan, että vierastan askartelua ja minusta askartelukauppaan asteleminen on yhtä eksoottista kuin Biltemassa käyminen. Mutta kyllä minäkin tähän pystyn.

Askartelukaupasta ostin luonnonväristä nahkajäljitelmänarua ja mustaa ohutta narua, kumpaakin neljä metriä. Myyjä vakuutti, että niin paljon menee, jos aikoo tehdä tiheään solmuja, ja juuri niin ajattelin tehdä. Oikeassa hän oli, kaksinkerroin kuljetettuna päistä jäi vain hiukan ylimääräistä narua jäljelle. 

Oli muuten hauskaa hommaa. Ensin pyöreät lasihelmet lentelivät omia aikojaan lattialle, mutta hain sitten vanhan tyynyliinan (anopin siskon kapiotyynyliinan  käsinvirkatulla pitsillä) alustaksi.

Tein näistä reilun pituiset ja itse tykkään raikkaan kesäisestä värityksestä. En näistä parempia tullut kuin Zizzin alkuperäiset, mutta ne olivat turhan raskaat ja jäykät käyttää.

Ylijääneistä helmistä tuli vielä toiset, pehmeämmän väriset.