tiistai 28. kesäkuuta 2016

Mökillä


Juhannuksena lämpö ja aurinko hellivät kerrankin kunnolla, vaikka sellaisenahan juhannukset muistaa menneiltäkin vuosilta. Sateiset kun eivät jää edes mieleen. Jos vähän vaivaan päätäni, muistan että lähdimme viime vuonna jossakin vaiheessa sateen takia taksilla kaupunkiin yöksi ja se maksoi aika paljon.


Nyt oli ihana olla monta yötäkin mökillä, siis vanhempieni mökillä Oulun seudulla, missä olemme viettäneet perhepiirissä juhannusta ties kuinka kauan. Nuorimman siskon lapset tulevat aina käymään mökillä, kun asuvat lähellä, muu jälkikasvu juhlii muilla mökeillä. Meillä ei tule yleensä käytyä siellä kuin kerran kesässä, neljän ja puolen tunnin matka on niin pitkä.

Hirsimökin hiljaisuudessa lomalainen nukkuu hyvin. Vetelimme miehen ja koiran kanssa kymmenen tunnin yöunia, kun puolivälissä lomaa ei ole työstressin häivääkään enää muistissa. Eikä minulla osa-aikaisena ole sitä enää muutenkaan kuin minimaalisesti entiseen verrattuna. Heräilimme rauhassa puoli yhdentoista maissa ja keitimme kahvia. Muut tulivat vasta iltapäivän puolella grillailemaan ja paistamaan muurinpohjalättyjä.


Meillä pohjoisessa lupiini on kukkapenkin vaalittu helmi! Siellä eivät tienpenkat rehota lupiinia, vaan kissankelloa, niittyleinikkiä ja koiranputkea. Minusta tosin lupiini tienvarressa on mukavannäköistä, vaikka tiedänkin miksi siitä ei pidetä. Lupiini joka tapauksessa tyytyy vähään ja siksi viihtyy tuossakin penkissä.


 Tämä on hurmaava väri:)



Vilma puolestaan viihtyi pihalle rakennetun pitkän pöydän alla kytiksellä aina kun oltiin syömässä. Muutenkin koira sai kerrankin olla vapaana koko ajan ja se nautti elämästään! Se pysyi ihmeen hyvin lähistöllä ja tuli melko pian kutsusta takaisin näkyviin. Vain kerran se ehti livahtaa vaarin työkaluvajan alle. Vajan alta kuului kolahdus ja muovin rapinaa, koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Ei auttanut kuin hakea sisältä makkaraa ja alkaa houkutella pois sen avulla. Pelkäsin kovasti, että se jää loukkuun johonkin. No, makkaran houkuttelemana se selvitti lopulta itsensä takaisin ihmisten ilmoille ja sai palkintonsa. -Ilmeisesti siellä ei ollut enää jäljellä rotanmyrkkyä, jota vaari muisteli heitelleensä rakennusten alle, aikana ennen koiria.

 Siskon perheen jo ikääntyvä metsästyskoira. Heillä on lapinkoirakin, mutta se onnistui hyvin välttämään kameraa.

Pahka sen kun kasvaa.

 Kummityttöni viritti renkaan saunan terassille ja antoi pienen näytöksen tädeilleen.


 Toinen täti kokeilee taitojaan, eikä muuten ollut yhtään hullumpi, kun ottaa huomioon, ettei ollut koskaan ennen kokeillut. Minä osaan pyörittää rengasta vain vyötäröllä.

Ollapa vielä nuori ja notkea...


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Ihastuneena Ateneumissa


Kesäloman alettua lähdimme H:n kanssa käymään visiitillä Helsingissä. Olin odottanut tilaisuutta päästä katsomaan Ateneumin uutta ripustusta. Jos nyt joku ei ole käynyt siellä ja on kiinnostunut, tulee tässä muutama suosikkini.

Olen kulkenut äitini kanssa taidenäyttelyissä lapsesta asti. Alussa ehkä enemmän tai vähemmän innostuneena; ketä nyt lapsena taulut, sen enempää kuin kirkot tai museotkaan niin kamalasti kiinnostaisivat. Vanhempani olivat tiedonhaluisia ja uteliaita ja halusivat koluta paikkoja kesämatkoilla ympäri Suomea. Ja kyllä Oulussakin taidenäyttelyitä riitti. Sittemmin aikuisena se on ollut yhteinen hupimme.


Taidepostikortteja olen ostellut museoista ja tehnyt niistä vaihtelevia kokoelmia jääkaapin ja pakastimen oveen. Siksi monet taulut tuntuvat niin tutuilta ja lähes omilta, hehe. Siksiköhän sydämeni oli lähes pakahtua onnesta, kun astuin sisään Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Kaikki nämä täällä!


Tarvitseeko kertoakaan, että olin ripustuksesta valtavan vaikuttunut. Sen on suunnitellut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, luin täältä. Tämä ripustus on pysyvä, ainakin vuoteen 2020 asti.

Kuvat, värit ja aiheet korostuvat ihan eri tavalla, kun ne on ripustettu ajatuksella ryhmiksi. Yksi taulu kerrallaan näyttää jotenkin ankealta tämän jälkeen.

Oli niin paljon tällaista hyvin tuttua...

Ja sitten tällaista vähemmän tuttua, mutta sitäkin ihanampaa katsella.



Tämä taulu on Hugo Simbergin Iltaa kohti, enkä ole ennen nähnyt sitä. Löysin tiedon, että se on hankittu Ateneumiin vasta viime vuonna. Mallina Simberg on käyttänyt omaa isäänsä ja poikaansa.

Edelfeltin Lapsen ruumissaatto

Gallén-Kallelan Aino-taru

Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa

Olin kerran kiertelemässä Edelfelt-näyttelyssä ja kuljin tämän taulun ohi, kun sen eteen oli istunut ryhmä pieniä koululaisia. Esittelijä tai opettaja kysyi lapsilta, mikä aika päivästä taulussa oli, ja mikä vuodenaika. -Jestas, huomasin etten koskaan ollut pohtinut moista tauluja katsoessani. Huomasin taas kerran, että olen hotkija kuvien katselussa niin kuin olen lukemisessakin. Liika nopeus kostautuu, hitaasti saisi paljon enemmän irti kaikesta.

Tästä tunnistan ylhäällä vasemmalla Elin Danielson-Gambogin ihanan omakuvan.
Sen alla on pieni Maria Wiikin tekemä kuva. Keskellä Edelfeltiä.

Edelfeltin Kuningatar Blanka vetosi minuun kovasti nuorena, 
mutta sen alla oleva Magnus von Wrightin kuva Annankadusta talvisena päivänä vetoaa vieläkin kauneudellaan.

Tämäkin Gino Severinin klovni on koristanut jääkaappiani kauan sitten. 
Nyt puhuttelee enemmän sen oikealla puolella oleva Unto Koistisen teos ja riipaiseva Schjerfbeck.

Kenen lie, mutta mitkä värit!

Tyko Sallinen oli rikkinäinen ihminen ja pirullinen aviomies, mutta osasi kyllä maalata. Omakuvasta ei tule mieleen kovin sympaattista mielikuvaa, eikä kuva Helmi-vaimosta oikealla ole mitenkään imarteleva. Mirri mustassa puvussa on tämän nimi, minulla oli joskus julisteena kuva Mirri sinisessä puvussa -taulusta.

Taulut alhaalla vasemmalta Magnus Enckell ja Jalmari Ruokokoski. Nämä sopivat hyvin yhteen.

***

Kuvat otin miehen iLuuri-kutosella, koska vain se oli sallittua.
Jatkoakin seuraa, tässä joskus.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Muutama taulu Kadriorgin linnan kokoelmasta


Viron taidemuseon ulkomaantaiteen näyttely Kadriorgin linnassa oli ihan mielenkiintoinen. Kiertelimme ystävieni kanssa kukin itseksemme (minä olen valitettavan nopea tässäkin) ja oli hauska huomata, miten erilaisista kohteista olimme esimerkiksi Eevan kanssa ottaneet kuvia. Kuin olisimme olleet konsanaan eri näyttelyissä! -Nämä omani eivät ehkä ole kovin helmiä sommittelultaan, mutta koettakaan kestää:-)

Kuvia voi klikata halutessaan vielä hiukan isommaksi.


Tässä taisin katsoa enemmän tuota nättiä uunia ja sienien komeaa punaista kuin noita kuninkaallisia.


Tällainen hellyttävä pieni taulu on yhdellä käytävällä lipaston seurana.

Tässä taulussa tytöllä on muodollinen asu, mutta läsnäolo on jotenkin tuntuva.

Tämä Hieronymus Boschista vaikutteita saanut teos on kokoelman vanhin, 1400-luvun lopusta. 
Suoraan sanottuna inhoan tällaisia kuvia...

Tämä taas on ihana! Tekijä on venäläinen, kuten melko huomattava osa muistakin.



Tämä värikäs taulu oli kaikkein eniten mieleeni. Ponteva tyttö istuu hetken mallina töittensä lomassa. Valo tulee kauniisti takaapäin ja siilautuu hienosti punaisen huivin läpi. Tytön ilme on ehkä vastahankainen, hän ei näytä olevan kovin mielissään. Mutta mikä herkullinen tunnelma tässä onkaan.


Tällä naisella on hyvin lempeä ja ystävällinen ilme.

Tässä sodasta palannut nuorukainen kertoo kylänmiehille tarinoita rintamalta. Hän ottaa kaiken irti tilanteesta. Kaikki kuuntelevat tarkkana, myös naiset nurkassa oven toisella puolella. 

Tämä taulu on ainoa, josta muistan tekijänkin: Ilja Repin. Luin aikoinaan äitini suosituksesta Tito Collianderin kirjan hänestä ja ihastuin niin kirjaan kuin taiteilijaankin. Luin sitten samantien muutakin Collianderia, seitsemänosainen muistelmasarja oli todella antoisa!



tiistai 14. kesäkuuta 2016

Kadriogiin



Olen jo muutaman vuoden odottanut tilaisuutta tutustua Kadriorgin puistoon ja linnaan ja nyt siihen tuli tilaisuus toukokuun lopulla. Sopivan lämmin ja aurinkoinen päivä, turistin unelma.

Tällä naisella oli kurvit kohdallaan, ei liian laiha, vaan kauniisti sopiva hänkin.



Luonto oli toukokuun lopulla todella puhjennut kukkaan.


Puistossa kiertelyn jälkeen avautui näkymä Kadriorgin linnaan, jonka esitteitten mukaan Pietari Suuri rakennutti vaimolleen Katariina I:lle vuonna 1718. Alue nimettiin siis Katariinanlaaksoksi eli Kadriorgiksi. 


Täällä keisarillinen perhe saattoi hoveineen viettää kesää ja käyskennellä barokkipuutarhassaan tai laajassa puistossa lampineen ja joutsenineen.


Nykyisin linnassa majailee Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma. Ja on sisätila muutenkin mielenkiintoinen!


Linnan korkea pääsali on huikea näky runsaine stukkokoristeluineen. Tänne ei ole yhtään vaikea kuvitella naisia 1700-luvun rokokoo-asuissaan ja miehiä sukissa ja korkokengissä.



Pääsalista ovet avautuvat toiseen suureen tilaan. Kuvittelisin tänne tanssia.


Naisia juhlan kynnyksellä.

Hurmaavia valaisimia yläkerrassa.


 Harvoin näkee, että vanhoissa rakennuksissa olisi säilytetty uuneja, ja se on tässä palatsissa 
erityisen hienoa. Ainakaan tällaisia en ole ennen juuri missään nähnyt.


Kauniisti työstettyä puuta. 
Ja mikä silmiähivelevä yhdistelmä tammea ja seinän taivaansineä!




Puiston reunalla oli idyllisen näköinen kahvila-ravintola ja sinnepä nälkäiset leidit suuntasivat pää täynnä taidetta ja elämyksiä. Yläkerran tyylikkäässä ravintolassa nautimme kohtuuhintaisen lounaan.  Omalla lautasellani oli ankkaa, ja kerrankin suussasulavan sopivaa. Tilasin sen ihan kokeillakseni, koska en ole ennen ollut mikään ankan ystävä. Nyt voisin jo ollakin. Pidin lisukkeena olevista sitruksista, pinaatista ja fenkolista, kivan kevyttä ja naisellista.


Seuraavassa postauksessa lataankin muutamia kuvia tauluista, siis monta. Ehkä viikonlopuksi. 

Kun en nyt loman alkajaisiksi päässyt ulkomaille, olen rynnännyt ahmimaan taidetta. Tänään kävin Äänekoskella H:n kanssa katsomassa Tommi Aaltosen The Art of Food -näyttelyn, joka muuten oli matkan arvoinen, ja huomenna suuntaan Ateneumiin.

Lämmintä loppuviikkoa!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...