perjantai 31. lokakuuta 2014

Salia, saunaa ja zumbaa



Risti seinään! Olen käynyt tällä viikolla jo kaksi kertaa kuntoilemassa. Kävelyä koiran kanssa ei lasketa, sitä sentään olen tehnyt koko ajan. Mäyrä kulkee nenä maassa ja tahti on usein sen mukainen, siinä ei kunto pääse suuresti kohoamaan muualla kuin ylämäessä. Sitä paitsi yksin liikkeellä ollessa teen aina lyhyemmän lenkin kuin jonkun kanssa yhdessä. Mutta siis oikeaa lihaskuntoa, sitä olen niin kaivannut.

Taas kerran saan kiittää ystäviä, yksin kun en saa itseäni lähtemään. Riitta kutsui kuntosalille, samalle missä kävimme yhdessä keväällä. Keskiviikkoaamuna kymmeneltä paikalla ei ollut meidän lisäksemme muita eikä sinne tullut koko aikana ketään, joten saimme kaikessa rauhassa rehkiä ja jutella pari tuntia. Se rehkiminen oli, sanoisinko, kohtuullista, mutta silti niin ihanaa

Kuntosalin päätteeksi ajattelin uskaltaa saunaan, kun olen välillä jo kestänyt sitä hetken. Viitisen minuuttia, pientä löylynheittoa ja eiköhän pamahtanut taas urtikaria päälle. Ensin alkoi kutittaa silmäluomia ja sen jälkeen huomasin käsivarsien punottavan ja kutiavan. Valelin niitä kylmällä vedellä, kunnes huomasin olevani aikalailla isojen punaisten läikkien peitossa kauttaaltaan. Ensimmäistä kertaa se levisi kasvoihinkin ja sen lisäksi kutitti ja kirveli. Antihistamiinia ei ollut mukana, mutta ilman sitäkin reaktio laski onneksi puolessa tunnissa itsestään.  Päätin samalla, että tämä on nyt nähty, saunaan ei ole enää asiaa. Ei ole suuri menetys tosin, kun en ole koskaan kuuman ystäviä ollut ennenkään. Kuntosalia sen sijaan jatkan mielelläni, siitä olen aina pitänyt. Pukuhuoneessa yksi nainen kertoi muuten saavansa kuumaurtikarian aina Lapissa hiihtäessään.

Pukuhuoneessa kuului iloista pulinaa, koska altaalla oli juuri loppunut seniorijumppa. Porukka oli sellaista seitsemän-kahdeksankymppistä. Katselin itsekseni, miten kaikki näyttivät olevan sinut vartalonsa kanssa, he olivat minusta kauniita alastomina! He näyttivät siltä, että ovat sinut itsensä kanssa. Minä kun häpeilen vielä vatsamakkaroitani ja selluliittireisiäni.

Seuraavana päivänä sisko houkutteli vasta itsekin löytämäänsä aquazumbaan uimahallille. AaltoAlvari on uusittu perusteellisesti pari vuotta sitten enkä ollut käynyt siellä remontin jälkeen. Oli muuten ihanaa! Kävimme ensin vesijuoksemassa lämmittelyksi ja muistelimme kumpikin, miten ennen lapsena aina oli altaissa melko kylmää vettä. Silloin paleli aina alussa uimaan mennessä. Nyttemmin on miellyttävää laskeutua altaaseen eikä kenelläkään mene iho kananlihalle.

Siirryimme sitten matalampaan aaltoaltaaseen odottelemaan tunnin alkua. Siellä vesi oli vieläkin lämpimämpää, todella ihanaa. Sakkia kertyi altaan täydeltä, mutta tilaa riitti. Liikkuminen musiikin tahtiin oli hauskaa, vesi kannatteli ja antoi toisaalta vastusta. En pystyisi polvieni takia käymään tavallisilla jumppatunneilla, zumbassa varsinkaan, enkä muutenkaan ole käynyt ryhmäliikuntatunneilla vuosiin. Pitkän tauon jälkeen rima on noussut ja kunto laskenut. Tässä on esimerkki vesizumbasta, jos laji ei ole tuttu, kuten ei ollut minullekaan.

Yritystä on nyt mennä jatkossakin, tulee siitä vaan niin hyvä olo. Yhtä hyvä olo tulee ystävien kanssa olemisesta.


Kuvat eivät liity kuntoiluun, mutta haitanneeko mitään. Nämä ovat ystäväni E:n keräilemiä kiviä ja katselin niitä hänen luonaan maanantaina.

Tämä on ollut erittäin onnistunut lomanen:)

Hyvää pyhäinpäivää kaikille!








tiistai 28. lokakuuta 2014

Helmihommissa


Sain maanantaipäiväksi kutsun ystäväni Eevan luokse tekemään helmiä. Alunperin kolmen kollegan porukkamme on pikkuhiljaa laajentunut neljäksi ja sitten viideksi ja myös tiivistänyt tapaamistahtia. Yksi tosin oli tällä kertaa lomailemassa Ranskassa, joten kokoonnuimme neljästään. Oli ihanaa viettää kokonainen päivä ihmisten kanssa, jotka on tuntenut vuosikymmeniä ja joitten kanssa juttu soljuu kuin itsestään. Muut ovat jo siirtyneet vapaille, minä keikun vielä työelämässä muutamia vuosia.


Ensimmäisen kahvittelun jälkeen päästiin helmien kimppuun. Olin tiennyt, että Eeva on tehnyt koruja jo pitkään, niin paljon erilaisia hauskan näköisiä kaulakoruja olen hänellä nähnyt, mutta en ollut tajunnut, että hän on kerännyt helmiä niin paljon. Laskujeni mukaan noita isoja muovilaatikoita oli ainakin kahdeksan ja ne kaikki olivat täynnä pieniä ja isompia Minigrip-pusseja tarkasti lajiteltuine sisältöineen. Helmet olivat enimmäkseen lasia, kiveä, metallia, villaa, luuta, puuta tai muuta luonnonmateriaalia. Osa oli muovia, varsinkin pienet täytehelmet. Eeva kertoi ostaneensa paljon koruja kirppareilta ja kokonaan sillä silmällä, että niistä saa purkamalla hyviä helmiä kokoelmiin.


Jokainen löysi laatikoita penkoessaan pian oman värimaailmansa. Ensin ihastuin ensimmäisen kuvan villapalleroihin, ja ajattelin tehdä pehmeän sävyisen talvikorun. Mutta kun näin nuo viininpunaisen ja puun väriset puuhelmet, olin täysin myyty: ne oli saatava! Katselin niitä eri puolilta ja ihmettelin niitten kauneutta: kuin suoraan isoja marjoja jostakin eksottisesta pensaasta. 


Punaisten lisäksi löysin liilan värisiä pieniä puuhelmiä. Nyt kuvia katsellessa tuntuu, että olisinhan voinut ottaa vaikka puunvärisiäkin. 


Tuollainen valmis mallialusta on kätevä, siihen EL sommitteli erilaisia meheviä meripihkan sävyisiä lasihelmiä.


H. ihastui vihreänturkoosiin värimaailmaan ja alkoi rakentaa itselleen kaulakorua pitkään metallinauhaan. Kaikki nämä naiset ovat käteviä käsistään ja tekevät kaikkia jännittäviä käsitöitä. Paitsi minä, joka kudon ikuisesti oikein tai nurinoikein ja siinä kaikki. Korujen tekeminen on kuitenkin houkuttelevaa ja koukuttavaa, ja tekisi mieli perehtyä siihen joskus enemmänkin. Itselläni on kotona tasan yksi pieni laatikollinen helmiä ja muuta siihen liittyvää tavaraa, ja se on ollut nyt koskemattomana vuosia.


Keittiön ison tammipöydän ääressä mahtui hyvin työskentelemään ja Eeva neuvoi meitä muita kokoamisessa, solmuissa ja lukoissa ja puuhaili emäntänä. Välillä katettiin ateria tai kahvit pöydän toiseen päähän.

 Ruskean sävyt korostuvat ja raikastuvat ihmeesti, kun välissä on ripaus vihreää.

 H:n upea koru alkaa valmistua. Keittiöpyyhkeen päällä on parempi käsitellä helmiä 
kuin kovalla pöydällä, josta ne vierivät lattialle.

Tadaa! Minun yksinkertainen ja syysmarjojen värinen puukoruni on valmis.



torstai 23. lokakuuta 2014

Ätsii!


Niin vaan löysi flunssavirus tiensä tähänkin talouteen. Saamme miehen kanssa hyvin harvoin enää tartuntoja, joten en millään meinannut uskoa sitä. Näillä kymmenillä tauti hiipii hitaasti, niin että ensin kolottaa sieltä, sitten täältä. Polvet kipeytyivät erityisesti, jopa niin, että oli vaikea kääntyä sängyssä. Sitäkin vaan ihmettelin. Sitten alkoi sattua käsien niveliin. Muutaman päivän kuluttua rupesi kurkku karheutumaan ja lopulta paukaisi päälle oikein kunnon nuhan. Onneksi ehdin tehdä  osani työviikosta alta pois, ettei tarvinnut muille omia hommia kaataa.

Tunnustan heti alkuunsa, että eilen töistä tullessa kiepaisin kaupan kautta ja hain tapani mukaan lohtupullat, suklaakeksejä ja uuden Glorian flunssan kunniaksi. Se kuuluu kuvioon, vähän kuin matkakarkit, vaikka niitä sentään yritän jättää pois. Kaikki herkut meni samantien ja lohtua saatiin, myös mies, vaikkei taudissa olekaan. 


Nyt sitten olen hautautunut sohvalle lukemaan nenäliinapaketin kera, kuten niin moni muukin. Marianne Fredriksonin Anna, Hanna ja Johanna on mieleinen kirja omasta hyllystä. Aloitin sen jo aiemmin syksyllä, mutta se unohtui yöpöydän pinoon. Onkin yksi sairastamisen hyviä puolia, että voi hakea lohtulukemista tai elokuvia omasta hyllystä ja tietää jo etukäteen, että tykkää ja nauttii. Joittenkin kirjojen maailmaan vaan sukeltaa niin mielellään uudestaan, ja elokuvien vielä mieluummin. -Siitä tulikin heti mieleen Downton Abbey, jonka tällä viikolla alkaneista uusista jaksoista iloitsen erityisesti.


Viikon kaunein ja aurinkoisin pakkaspäivä hurahti ohi samantien, loppuviikoksihan on luvattu pilvistä. Kuvat ovat vuosien takaa, nyt en lähtenyt sentään ulos.

Auringonhattu-uute, nuhasuihkeet, särkylääke ja D-vitamiini on jo käytössä. Nyt himoitsen puolukkarahkaa ja hunajateetä. Keittiöön siis!



P.S.
Näyttävätkö blogikuvani teidän koneillanne jotenkin valjuilta? Esimerkiksi edellisen postauksen Sisley-kuvat näyttävät työpaikan koneella vähän hailakoilta ja niin ne näyttävät tabletillakin.
Vuosi sitten hankkimani tietokone näyttää vanhat kuvat jotenkin liiankin värikkäinä. Olen kalibroinut iMacin näyttöä, joskaan en millään ostettavalla kalibrointiohjelmalla. Töissä olen tehnyt saman sen koneen asetuksissa ja padilla ei kai voi tehdä mitään.

Mutta siis, miten teillä näkyy?




maanantai 20. lokakuuta 2014

Iltahuumaa Sisleyltä


Iltavesi on ihan mitäänsanomaton ilmaisu, mutta Eau du Soir kuulostaa suuren luokan jutulta. Sitä se onkin, mieleenpainuva tuoksu, joka nostaa silmien eteen heti mustaa samettia ja raskaat kultakorut. Sisleyn Eau du Soir on myös niitä huumaavan ihania hajuvesiä, jotka kestävät aikaa. Voisin kuvitella sen kuuluvan monelle eri vuosisadalle, vaikka se on tehty 1990. Se kuuluu chypre-tuoksuihin, joihin kautta vuosien olen usein ihastunut. Givenchy III on mainittu aina chypre-tuoksujen yhteydessä ja sitä käytin pitkään nuoruudessani, samoin kuin vaikka Paloma Picassoa. Oikeastaan toinen vastaava suuri ihastus itselleni on ollut Molyneuxin chypre-hedelmäinen Fête vielä kauempaa menneisyydestä. Sitä ei vaan enää saa, taisi loppua valmistuskin jo joskus kahdeksankymmentäluvulla.


Eau du Soir on omintakeinen, syvä tuoksu, hyvin ranskalainen. Soopeliturkki ja tiara, sanottiin jossakin. Ja jokainen suihkaus on hintansa arvoinen, sillä vaatteet tuoksuvat jumalaisilta vielä seuraavanakin päivänä. Laatu ja tuoksu on tunnistettava, kuten juhlatuoksussa pitääkin olla. Tämän takia olen joutunut laajentamaan itselleni juhlan käsitettä: mikä tahansa kissanristiäinen kuuden jälkeen on täyttä juhlaa. Sitä tiaraa ja turkkia kun tarvitaan kovin harvoin. Siksi myös kolmenkymmenen millin pullo on riittävän kokoinen, ja sekin kestää tosi kauan. Jopa näytepullo kestää kauan; sillä mentiin pari vuotta edellisen pullon loputtua.

Kuten tavallista, en osaa erottaa yhtä ainutta tuoksunuottia tästä pullosta. Alku on kirpakkaa ja sen täytyy olla sitrusta ja bergamottia. Siitä eteenpäin on vaan huumaavaa iloa ja juhlaa. Tuoksu on luotu kuulemma henkilökohtaisesti lahjaksi kreivitär Isabelle d'Ornanolle, joka kuuluu Sisleyn omistajaperheeseen ja se on  ensimmäinen tuoksu Sisleyllä. Harvalukuiseksi tuoksuvalikoima on jäänytkin, enkä ole kehittänyt samanlaista intohimoa sarjan muihin hajuvesiin. Kasvovoiteet taas ovat vieläkin kukkaroni ulottumattomissa. (Onneksi on huulipunat.)


Näin tätä kuvaillaan Sisleyn omilla sivuilla:
A refined, elegant and timeless Eau de Parfum for women.
Eau du Soir evokes a stroll through the gardens of Alcazar in Seville, Spain at dusk, when the syringa flower exhales its fragrance. A refined eau de parfum, combining the freshness of citrus with the sensuality of florals, highlighted by an elegant chypre signature.

It's love at first sight between mandarin orange and sun-drenched grapefruit. Intense rose and delicate jasmine boldy respond to the bewitching notes of syringa and ylang-ylang. The final touch: base notes of amber and patchouli embrace the fruity, floral notes, leaving a decidedly elegant scent in its wearer's wake.

 Siellä on siis monia lemppareitani, kuten greippiä, ruusua, syreeniä. ylang-ylangia ja patsulia. Niistä koostuu mahtava keitos. Ja tällä nostatetaan tunnelmaa loppuvuoden juhlissa, tiaralla tai ilman.

Kuvausrekvisiittana vanha kultasormus, jonka sain äidiltäni, mutta en osaa vielä oikein käyttää. Se on nimittäin ainoa keltakultainen koruni.


lauantai 18. lokakuuta 2014

Juhlia, Oulu, Tuliset Tenori ja Sori


Noniin, valtakunnassa taas kaikki hyvin. Lauantain ruokaostokset on tehty, kahvit juotu ja mies surruuttaa imuria taustalla: minulla on siis aikaa istahtaa tietokoneen äärelle ja päivittää pitkästä aikaa blogia. Ollaan pidetty lepopäivää välillä ja tehty kaikki erittäin hitaasti. Unta riitti vilkkaan viikon jälkeen aamulla kymmeneen asti eikä silloinkaan vielä Vilma herätellyt. Aurinkoinen ilma kutsui ulos sauvakävelylle vasta iltapäivällä.


Syksy on ollut luonteensa mukaisesti täynnä elämää. Olemme nähneet ystäviä pitkästä aikaa, mikä on ollut ihanaa. Viime pyhänä kilisteltiin sitten samppanjaa nuorison kanssa ensin yhden ylennyksen ja sitten toisen kihlauksen kunniaksi. Mieli laulaen lähdimme sitten sunnuntaina ajamaan Ouluun vanhempieni luo ja sielläkin avattiin kuohuvaa jälleennäkemisen ilosta.


Seniorit olivat vaihtaneet ruokapöydän ja tuolit pienempiin ja kevyemmän näköisiin, kun uudessa kodissa on vähemmän tilaa. Näissä silmä lepäsi!


Oulu oli oma ihana itsensä, lempikaupunkini kaikkien joukosta.


Siskon perhettäkin ehdimme tavata yhtenä päivänä. Siellä oli uusi lapinkoiran pentu, hiukan varautunut ja kaunis karvaturri.  En muistanut ottaa siitä yhtään kuvaa, kun yritin päästä vaan rapsuttamaan.


Mies on ollut tämän viikon syyslomalla, mutta minä olin loppuviikon töissä. Kaiken lomailun ja hauskanpidon jälkeen se maistui oikein mukavalta. Tästä lähtien olen joko kaksi tai kolme päivää viikosta töissä, ja tajuan itsekin, että se on loistava systeemi. Siinä ei ehdi väsähtää niin kovasti kuin joskus viidessä päivässä, jonka jälkeen menee neljä palautumiseen.



Ja ettei työviikko vaan olisi käynyt liian raskaaksi, olimme työporukan kanssa päättäneet lähteä perjantaina yhdessä syömään ja kuuntelemaan sen jälkeen Tulisia Tenoreita. Ilta itsessään oli kiva, koska pidän kovasti kollegoistani. Lisäksi Trattoria Aukion italialainen ruoka ei petä koskaan. Pentti Hietanen, Jyrki Anttila ja Tomi Metsäketo olivat myöhemmin ihan mukavaa viihdettä ja täysi salillinen vanhemmanpuoleista yleisöä tuntui olevan vallan ihastunut heihin. Vaikka olen itsekin vanhemmanpuoleinen, tämä musiikki ei päässyt sieluani koskettamaan sen kummemmin. 

Sen sijaan jalka vipatti ja sielu soi katsoessani kotona sitten tallennuksesta Vain elämää -ohjelman Elastisen iltaa. Nautin suunnattomasti kaikista eri versioista, mutta Paula Vesalan Sori räjäytti pankin ja nosti taas karvat pystyyn käsivarsissa. Ihan hurjaa ilottelua, hän sitten osaa yllättää joka viikko!



Ja Elastinen itse taas on aina yhtä ihana:)

maanantai 13. lokakuuta 2014

Näkymättömiä pikkuapulaisia, tarpeen vai ei?


Kuulin tässä vasta alkusyksystä, että on tällainenkin olemassa kuin ripsivärinpohjustaja. Toiselta nimeltään se on ripsiseerumia ja sitä voi siis käyttää hoitavana aineena yölläkin. Syntyi sitten ihan salamana tarve tällekin. 

On oikeastaan hauskaa katsoa peilistä, kun ensin ei näy ripsiä ollenkaan. Ripsien taivutuksen jälkeen niitä ei oikeastaan näy edelleenkään. Uusi Diorin pohjustaja on väriltään valkoista ja levityksen jälkeen silmissä on sitten yllättäen tuuheat valkoiset ripset. Ihan kivan näköistä!


Käytössäni on tällä hetkellä musta Estée Lauderin Sumptuous Extreme ja Sensain Volumising Mascara. Viimeisiään vetelevänäkin Lauder antaa valtavalla harjallaan runsaasti massaa ja tekee pohjustajan kanssa ja ilman aika massiviset ripset yhdellä kerroksella. Välillä tulee pohjustajan kanssa jopa paakkuja ja niitä joutuu siistimään kuivalla harjalla. Sen kanssa ei siis pohjustajia tarvita. 

Sensain volumising-harja tekee tarkkaa jälkeä, mikä onkin sen paras ominaisuus minun mielestäni. Sitä voi myös kerrostaa kauniisti. Pohjustajan kanssa saa enemmän pituutta, mutta se myös ehtii suoristaa ripsistä taivutusta pois. Ripset nousevat siis vain suoraan ylöspäin eivätkä kaarru kauniisti. Tulee herkästi hämähäkki-efekti, jonka aikuinen nainen ihan suosiolla jättää kyllä teineille.

Seuraavaksi otan käyttöön taas vanhan luottoripsarini Lancomen Hypnôsen. Koekäytössä sen tarkka harja ottaa pohjustetut ripset käsittelyynsä ja tuottaa oikein hienot ripset. Tulee sillä hyvät yksistäänkin, mutta pohjustaja  kanssa tulee vielä paremmat.

Harjoittelu siis jatkuu. Pitääkö pohjustajan antaa ehkä ensin kuivua ripsiin ennen ripsivärin levitystä? Käyttääkö joku muu sellaista?


Toinen näkymätön apulainen on väritön huulterajauskynä. Olen ollut haluton maksamaan siitä, kun ei ole kokemusta tarpeestakaan. Nyt sopivan hintainen löytyi Yves Rocherin liikkeestä. 

Rajauskynän tarkoitushan on pitää huulipuna rajojen sisäpuolella, ettei se lähde valumaan pystyryppyjä pitkin. Tuollaista valumista en ole oikeastaan koskaan huomannut, korkeintaan jossakin pikkujouluissa kirkkaanpunaisen huulipunan kanssa. Käytän yleensä rajauskynää ennemminkin huolittelemaan huulten rajoja ja tuomaan väriä huulille kuin estämään valumista. 

Tämän kynän tarpeellisuus jää siis vielä nähtäväksi. Muutaman kokeilun perusteella sanoisin, että se on -näkymätöntä.




lauantai 11. lokakuuta 2014

Museokuvia kesältä


Olisikohan tämän entisajan hovipuvun vastine tänä päivänä elokuvamaailman punainen matto? Kuninkaan hovin vastineena Oscar-gaala? Upeasti käsintehtyjä ja käsinkirjottuja design-vaatteita ja hyvin kalliita ja harvojen saatavilla molemmat.

Kuvassa mantua, jota on käytetty hovipukuna. Täällä parempi kuva samasta aiheesta.

Miesten muotia menneiltä ajoilta

Herrojen kenkiä

Tavallinen arkipuku säätyläisnaiselle

Miesten vaate juhlaan tai hoviin, jossakin kaukana, kauan sitten.

Olisiko 1700-lukua?

Dubletiksi sanottu miesten juhlapuku 1600-luvulta


Vuodevaatteita. Verhot sängyn ympärillä ovat olleet käytännölliset, ne ovat pitäneet lämmmön sisällä ja ehkä ötökät ulkona. Ne ovat myös suojanneet katseilta. Makuuhuone ei itse asiassa ole ollut edes  käsitteenä kovin kauan käytössä, Suomessakin ne ovat yleistyneet vasta viime vuosisadalla. Ennen vuode saattoi olla samassa huoneessa kaiken muunkin oleskelun kanssa. Kaikilla ei tietenkään ollut edes sänkyä, onnekkailla vain paikka, johon päänsä kallistaa. Wikin mukaan ylipäänsä vuoteet alkoivat yleistyä vasta keskiajalla. Siihen asti varmaan nukuttiin oljilla.


Tämä yksilö on The Great Bed of Ware vuodelta 1590. Näin sen Victoria ja Albert -museossa kesällä. Kokoa sillä on 3x3 metriä, se on siis valtava ja uskomattoman upeasti koristeltu sisäpuoleltakin. Linkissä olevan videon mukaan tuollainen sänky oli kuin huone huoneessa. Sänkyä on käytetty Waren kaupungin useissa majataloissa aikanaan ja useampikin pariskunta on saatu siis sovitettua sinne yöksi eli se siitä yksityisyydestä:)




Sotamuotia Euroopassa ja Japanissa (alla)






perjantai 10. lokakuuta 2014

Laidasta laitaan




Pidin tässä kolme päivää ihan hiljaiseloa kotona: tuntui että olin kipeästi sen tarpeessa. Tehokkaat työpäivät ja vilkas seuraelämä vaativat vastapainoksi hiljaisuutta ja yksinoloa ja näköjään paljon nukkumistakin. Maanantai meni sitä paitsi töissä, vaikkakin virkistäytymisen ja seurustelun merkeissä, mutta isolla porukalla kuitenkin. Ajatukseni alkavat kääntyä aika synkeiksi, jos en saa välillä omaa aikaa ja täydellistä rauhaa. Olin tiistaina aikonut lähteä kuntosalille ystävän kanssa, mutta peruin sen suosiolla ja jäin kotiin nukkumaan. Annoin itselleni luvan vain olla ja palautua pitkästä työputkesta. Ollaan kuitenkin käyty Vilman kanssa kunnon kävelyillä ja heitelty käpyjä puistossa, Vilman lempileikkiä. Sen kuntosalin aion kuitenkin taas aloittaa, kunhan pääsen jonkinlaiseen rytmiin uuden työ-vapaasuunnitelman kanssa.




Kyllä nyt taas jaksaa! Tänä syksynä en ole lainkaan ulkoiluttanut kameraa, koska entisiä kuvia on niin paljon ja niitä käytän nytkin. Ruska on ollut mitä ihanin, joten tavallinen lokakuinen sadepäivä ei haittaa yhtään. Minä kyllä kävelisin ulkona satellakin, mutta koira on sellainen hienohelma. Se käy kyykistymässä lähimmän puun alla ja palaa viivana takaisin, jos taivaalta tulee yhtään enemmän vettä. 


Tänään meille tulee viikonlopuksi vanhempi poika ja miniä. Edellisen kerran olemme tavanneet kesällä, kun risteilimme yhdessä Porvooseen. Näin pitkää väliä ei ole ennen ollutkaan, joten on ollut jo kunnon ikävä. Aion tarjota heille iltapalaksi syksyisesti porkkanakeittoa ja tattipiirakkaa, sytyttää kynttilät ja avata pullon pinot noiria.

Sunnuntaina lähdetään sitten miehen ja Hienohelman kanssa ajamaan Ouluun sukulaisia tapaamaan.

Mukavaa perjantai-iltaa itsekullekin!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...