keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Madame Butterflysta Peppi Pitkätossuksi?


Tämän tulppaanin nimeäisin Madama Butterflyksi, joka on yksi kauneimpia ja tunteellisimpia kuulemiani oopperoita. (Kaikille tuttu näyte tässä.) Kuvassa taas on varsinainen kiehnääjäkukka, tosin herkkä sellainen, anelee oikein hellyyttä ja huomiota. Eikö ole paljonpuhuva kuva? 

Kukka on  vähän niin kuin minä ennen kotona, meidän mies kun ei vapaaehtoisesti juuri huomiotaan jakele, paitsi koiralle. Ja minä olen tietysti tyytymätön ja kiittämätön akka, kun sellaista ruinaan. On aika tavallista, että toinen haluaa läheisyyttä ja toinen välttää, minkä ehtii. Nämä kaksi löytävät aina toisensa. Mutta kun minulla on vain tämä yksi elämäni mies, niin haluan, että minua katsotaan silmiin eikä väistellä katsetta. Olen sanonut hänelle, että haluan suoraa kontaktia, sillä katseen välttelystä tulee ajatus, että toisella on jotakin salattavaa. Minusta on normaalia, että huoneeseen tulija katsahtaa toista silmiin (ja hymyilee) eikä tuijota sukkiinsa.


Nyttemmin olen lopettanut sen kiehnäämisen turhauttavana ja samalla kaiken muunkin yrittämisen tämän liiton eteen, ja oikeastaan nyt menee paremmin, ellei suorastaan hyvin. Mieskin on sitä mieltä. On paljon tyytyväisempi olo, kun ei odota sellaista, mitä ei voi saada. Meidän mies nyt on kasvanut sellaiseksi, aika tavalliseksi suomalaiseksi tällä läheisyysmittarilla mitattuna. Äitinsä pitää varsin suurta etäisyyttä muihin ja tiedän, mistä sekin johtuu. Sukupolvien ketju vaan on täällä monella sellainen. 


Siskoni on kyllä huomauttanut, että olen vaativa. Kuinkahan kovassa paineessa meidän miesparka on siis koko ikänsä ollutkaan tämän naisen pihdeissä..? Ei hän kovin kärsivältä ole näyttänyt, ja tuskin on suurinta osaa kaikesta yrittämisestäni edes noteerannut. Tiedätte hyvin, että kaksikymppisenä alkanut parisuhde ei ole voinut sujua auvoisasti ja helposti koko aikaa, vaikka pääosin onnellinen onkin ollut. Suhde muuttuu samalla kun itsekin koko ajan muutumme. Enemmän vielä olen yrittänyt muuttaa sitä, ja jossakin vaiheessa lukenut suuret määrät aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 


Aika paljon opin itse noina aikoina lukiessani ja voihan olla, että sitä kautta jotakin viisautta on siirtynyt muuhunkin elämään. Kaikki olemme jossakin vaiheessa huomanneet, että toista ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Luulen, että jokaiselta naiselta menee noin sata vuotta sen totaaliseen ymmärtämiseen. Miehet puolestaan eivät varmaan ymmärrä koko käsitettä. Me naiset opimme sitten vähitellen erilaisia hienovaraisia konsteja vaikuttaa asioihin. 


Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, opimme seisomaan omilla jaloillamme ja luottamaan itseemme. Opimme, että vain itseeni voin vaikuttaa, ja toinen saa olla sellainen kuin on.  Siitä alkaa paljon onnellisempi aika.

Olemme molemmat yksilöitä. Elämme yhdessä, mutta teemme kumpikin omia asioita. Ja aina välillä tehdään jotain kivaa yhdessä.


Ei kaikilla kestä yhtä kauaa oppia tätä kuin minulla. Olen ollut vuosia ihan liian kiinni kotona senkin jälkeen, kun lasten takia se ei enää ollut tarpeen. Ruuhkavuosien jälkeen itsenäiseksi oppiminen ei käynytkään käden käänteessä. Piti opetella taas lähtemään ja harrastamaan kaikenlaista. En ole yhtään hyvä siinä.


Näin kerran opiskeluaikaista ystävääni kaupungilla ja hän sanoi, että olemme mieheni kanssa kuin paita ja peppu, meidät näkee aina yhdessä. Otin tämän vähän kuin moitteena, juuri tästä epäitsenäisyydestäni. Myöhemmin tajusin, että ystäväni oma liitto oli kariutumassa ja hän saattoi sanoa sen ihan hyvälläkin, jopa kadehtien. Se kuitenkin upposi omaan pohdintaani itsenäisyydestä ja epäitsenäisyydestä. Me tosiaan kuljetaan enimmäkseen yhdessä ja tavataan ystäviäkin pariskuntina (no, harvakseltaan, mutta kuitenkin).


Toinen vuosikymmenien takainen ystävä puuskahti kerran kyllästyneensä, kun puhun niin paljon perheestä ja vanhemmista. Aloin heti varoa kieltäni ja varoin sen jälkeen aina töissäkin, etten puhu liikaa lapsistani, varoin sitä siis vuosia. En tiedä, oliko se hyvä vai huono päätös tai onnistuiko edes. Minusta oli silti silloinkin kiva kuulla muitten kertomuksia kotoaan.

Tällä mainitulla ystävällä ei ollut läheiset siteet kotiin eikä lainkaan lämpimät välit vanhempiensa kanssa, joista hän ei tietenkään myös puhunut koskaan. Puolisonsa perheestä hän kyllä piti kovasti. Meillä taas on ollut lapsuudenperheessä tiiviit ja lämpimät, mutta myös aikanaan ristiriitaiset välit. Tapaus jäi kuitenkin mieleen, ja vuosien varrella olen miettinyt, olenko liiankin kiinni lapsuudenperheessäni, kun joka lomalla menen ensimmäiseksi käymään kotona. Ensin vietiin lapsia mummolaan ja sen jälkeen ollaan käyty itse kolme kertaa vuodessa, vähintään. -Ja kahden viikon päästä tullaan muuten taas!


Tyytymätön ja kiittämätön akka. Vai aikuinen nainen. Ja onnellinen ihminen.


10 kommenttia:

  1. Ehdottomasti aikuinen nainen, viisas sellainen! Sinä olet opetellut itsenäisyyttä ja erillisyyttä saman miehen kanssa ja voiton puolella näytätte taipaleella ilmeisestikin olevan. Se on arvokas asia, jonka arvo vaan kasvaa . Minä olen opetellut amaa asiaa kolmen miehen kanssa ja tämän viimeisen kanssa luulen jotakin oppineenikin. Ainakin meillä on hyvä olla yhdessä. On tosi helpottavaa kun ei enää tarvitse yrittää muuttaa toista vaan voi hyväksyä kaikkinensa. Tai jos ei aina hyväksykään niin se voi antaa asian mennä ohi. On tärkeämpääkin. Sitäpaitsi usein riittää kun katsoo peiliin kunnolla . Olen oppinut myös sen että puhun asioista jotka ovat minulle tärkeitä. Oma perhe, niin omat lapset kuin vanhemmatkin ovat tässä vaiheessa ykkösasia. Senkin asian olen oivaltanut vasta viime vuosina. Tai kyllä tietenkin lapset ovat aina olleet , mutta myös oma lapsuuden perhe. Kaikkine kupruinensa ! Hyvä ja rohkea postaus! Varmaan monia meitä keski-ikäisiä naisihmisiä koskettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maaretta! En olisi uskonut, että sen itsenäisyyden ja erillisyyden opettelussa menee niin kauan aikaa, mutta siksi kai ihminen kehittyy hitaasti, kun elääkin pitkään. Olen nyt saanut elää todeksi sitä viisautta, että puoliso nautitaan sellaisenaan! Niinhän hänkin joutuu minut ottamaan.

      On arvokasta, kun muut joskus näyttävät peiliä, ja peiliin olen oppinut katsomaan silloinkin, kun joku oikein mättää toisessa. Tämänkin on sisko opettanut: toisessa ärsyttävä piirre voi olla itseltä jotenkin kielletty ominaisuus.

      Poista
  2. Aikuinen onnellinen nainen, sitä juuri! Rohkea ja avoin postaus, tuli minullekin heti mieleen tätä lukiessani, kiitos sinulle!

    Oma avioliittoni lähentelee jo 40 vuotta ja siihen on mahtunut monenlaista, jopa eroaikeita taholtani. Palaamisen jälkeenkin oli vielä tappelusta, mutta viime vuodet ovat olleet aivan mahtavat. Tunnistan itsessäni tapahtuneen aikuistumisen ja itsenäistymisen - sisäisen levollisuuden lisääntyneen. Jotenkin vain arkipäivä rullaa ihanasti ja huomaa kuinka miehen kanssa suunnittelut ja tekemiset luonnistuvat hyvässä yhteisymmärryksessä. Kun ei vaadi toiselta jatkuvasti jotain, vaan antaa aitoa myönteistä palautetta ja kiitosta tekemisistään, niin oikein huomaa kuinka mies innostuu ja jaksaa kotona kaikenlaista tehdä ja parannella, upeaa! Eikä se todellakaan ole sellaista kehuilla narraamista. Sehän se olisi kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa parasta, että kasvattaisimme toinen toisiamme myönteisesti ja saisimme toisistamme sen hyvän esille. Kyllä vaan ihanasti kosketti sanomasi! Ja kuvat aina yhtä hienoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita, olin ihan ylpeä tuosta ensimmäisestä kuvasta! Viisikymppisenä alkaa tosiaan lopulta löytää itsensä ja saavuttaa sen sisäisen levollisuuden. Voi olla vaan oma itsensä. Kotonakin on parasta juuri tuo yhdessäolon luonnistuminen ja yhteisymmärrys asioista. Kummallakin on tilaa ja vapautta niin paljon kuin haluaa. Olen jopa huomannut, että voin antaa kehuja, vaikka en saa niitä mieheltä itse. Hyväksyn sen, että hän on täysi törppö siinä suhteessa ja hänen on mahdotonta huomata sanoa mitään, vaikka olen kertonut naisena kaipaavani niitä. Hän kyllä huomaa, mutta suu pysyy kiinni.

      Poista
  3. Kuvat ja pohdintasi puristivat ihan kyyneleet silmiin. Luen nimittäin parasta aikaa Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, joka on karmaisevan ihana tai päinvastoin kuvatessaan jännitysjuonessaan kaikki mahdolliset miehen ja naisen yhteiselämän karikot ja miksei hyvätkin puolet. En suosittelisi sitä kenellekään, jonka liitto vähänkin ontuu. Mutta sinä olet jo huomannut, että yhteiselämäkin on pitkälti omien korvien välissä - ja siellä se ainakin korjataan, jos on jokin vialla. - Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon itse, että lukemisharrastuksella on paljon tekemistä oman ja parisuhteen onnellisuuden kanssa. Yhtä ja toista voi oppia lukemalla toisten elämästä, varsinkin nuorena. Ja viisautta voi ammentaa sieltä myös, ei kaikkea tarvitse onneksi kokeilla ja kokea itse. Luulen ainakin välttäneeni monta sudenkuoppaa, kun olen osannut pitää suuni kiinni oikeissa tilanteissa.

      Poista
  4. Todella hieno postaus. Tekstistäsi huokuu itsetuntemus ja kokemus. Olet viisas nainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen joskus ajatellut, että samassa liitossa pysyminen vaikeuksien kohdatessa on mukavuudenhalua ja laiskuuttakin, mutta ehkä sitä viisautta on karttunutkin juuri vaikeuksien läpi menemisessä. Vähitellen on oppinut kommunikoimaan paremmin ja hyväksymään enemmän.

      Poista
  5. Näin kakkoskierroksella olen paljon armollisempi itseäni ja parisuhdetta kohtaan kuin ensimmäisellä kerralla. En yritä olla muuta kuin hankala ja aamuäreä itseni; annan mieheni olla rauhassa epäromanttinen ja vähäpuheinen. Mieluummin imurointi kuin kimppu kukkia.

    Epäromanttisuudesta käy vaikka tämä keskustelu viime sunnuntailta, kun olimme kaupunkilenkillä koiran kanssa ja ylittämässä Pikisaaren siltaa.
    Mies: Miksihän tuossa sillassa on noita lukkoja?
    Minä: Rakastuneet parit sitoutuessaan toisiinsa sinetöivät yhdessäolonsa lukolla ja heittävät avaimen pois.
    Mies: Voi ristus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, tuota lukkoromantiikkaa minäkään en ymmärrä ollenkaan. Mutta kukkia ottaisin kauhean mielelläni syntymäpäivän kunniaksi, ja imurointi taas kuuluu miehen töihin, siinä missä ruuanlaitto mulle. En ole itsekään romanttista typpiä, toivoisin silti joskus huomiota. Meidän mies välttää kosketustakin.

      Poista

Kommentti ilahduttaa, kiitos!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...