tiistai 30. elokuuta 2011

Nenä kirjassa, katse kukassa


Ensimmäiset vapaapäiväni ovat menneet kokonaan lepäillessä. Luin viimeinkin loppuun Kate Mortonin kirjan Paluu Rivertoniin. Aloitin sen jo pari kuukautta sitten iltalukemisina, vähän kerrallaan, koska en päässyt millään jyvälle kirjasta. Alussa nuori elokuvakäsikirjoittaja houkuttelee lähes satavuotiasta arkeologi Gracea muistelemaan 1920-lukua ja nuoruuttaan palvelijana Rivertonin kartanossa. 


Alku lähti käyntiin siis jostakin vuodesta 1914 ja eteni tuskallisen hitaasti. Siinä vihjailtiin jatkuvasti myöhempiin dramaattisiin tapahtumiin, mutta ei millään tahdottu päästä alkua pitemmälle. Tunne saattoi tietysti johtua matelevasta ja katkeilevasta lukutahdistakin, mutta alkupuolen olisi voinut huoletta puolittaa tarinan kärsimättä. Inhoan nimittäin turhaa jaarittelua.


Kirja kertoo Englannin yläluokkaan kuuluvasta Hartfordin perheestä ja erityisesti Hannahista ja Emmelinestä, jotka asuvat leski-isänsä ja veljensä kanssa kesät suvun kartanossa ja myöhemmin perivät sen. Kertojana on Grace, sisarusten ikätoveri, joka tulee 14-vuotiaana taloon sisäköksi. Grace tuntee poikkeuksellista kiinnostusta ja kiintymystä sisaruksiin, vaikka toimiikin moitteettomasti asemansa edellyttämällä tavalla. Gracen äiti on aikanaan palvellut myös Rivertonin kartanossa ja joutunut lähtemään sieltä.


Hiukan minua häiritsi koko ajan tunne, että olen nähnyt ja lukenut tämän kaiken ennenkin. Yläkerran ja alakerran väki, selkeät säännöt ja isot erot yhteiskuntaluokkien välillä, kuohuvat vuosikymmenet maailmansotineen ja suurine muutoksineen.  

Kirjan maailma oli sekoitus Sovitus-elokuvaa, Mennyttä maailmaa, Kahden kerroksen väkeä, House on Elliottia, Gosford Parkia ja muita kiehtovan 1900-luvun alkupuolen hienoja kuvauksia. Ja niin tuttuja! Varsinkin hovimestari Herra Hamilton ja kokki rouva Townsend on kuvattu juuri samoin kuin Mr Hudson ja Mrs Bridges Kahden kerroksen väessä.


Jossakin puolen välin kieppeillä aloin vasta tosissani kiinnostua kirjan ihmisistä ja tapahtumista. Painopiste siirtyi Hannahin ja Emmelinen aikuistumiseen ja muuttoon pois kotiympyröistä, Grace mukanaan Lontooseen ja vilkkaampaan seuraelämään. Samalla maailmakin alkoi muuttua heidän henkilökohtaisen elämänsä lisäksi. Eikä kaikki mennyt muutenkaan ihan niin kuin Hannah oli Lontooseen muuttaessaan suunnitellut. Hannah ei esimerkiksi voinut mennä töihin, koska se ei ollut silloin vielä sopivaa naimisissa olevan Cityn pankkiirin vaimolle.

Avioliitto, todellisen rakkauden löytäminen, nuorten miesten sotaneuroosit, työelämä, suvun vaatimukset ja Hannahin omat syyllisyydentunteet kutoutuvat mielenkiintoiseksi verkoksi. Jännite säilyy kirjassa loppuun asti, kun kerran lopulta alkuun päästiin. Viimeiset sata sivua piti jo hotkia yhteen menoon.


Mikään ei ole niin ihanaa kuin paksu kirja tai mieluummin kokonainen kirjasarja silloin kun aihe vetää mukaansa. Tämä kirja ei valitettavasti minulle edusta lajin parhaimmistoa. Tulee mieleen esimerkiksi Tanizakin Makiokan sisarukset, jota luin yhtenä kesänä mökillä. Siihen saattoi uppoutua ihan täysillä.

Palautin äsken opuksen kirjastoon koiralenkin varrella. Siinä kävellessä vilkaisin kirjan sisäkannesta tietoja kirjailijasta. Olin yllättynyt, kun näin, että Paluu Rivertoniin on julkaistu vasta tänä vuonna ja että se on nuoren (s.1976) australialaiskirjailijan esikoisteos. 

Sehän muuttaa suhtautumistani asiaan. Ei hän ole liimautunut teini-ikäisenä anglofiilinä television ääreen imemään itseensä tunnelmaa Kahden kerroksen väen äärellä. Ei hän ole lumoutunut Forsytein tarusta jo ensimmäisellä kierroksella joskus vuonna punaiset muoviastiat ja go-go-tytöt. Mutta unelma englantilaisen filologian opiskelusta on ollut yhteinen, hän vaan on toteuttanut unelmansa Lontoossa.




4 kommenttia:

  1. Tuo kukkapyörre suorastaan hurisee!

    Edelliset metsä- ym. kuvat olivat kans hienoja ja taitavasti otettuja sitäpaitsi, muistan kun joskus yritin kuvata hämähäkin verkkoa ja jälkeenpäin mietin ihmeissäni, että miksi minä olen näitä laiturin lankkuja kuvannut. Ei ihan helppo kuvattava.
    Meri

    VastaaPoista
  2. Meri, neilikkahyrrän kuvasin isolla kameralla kotona, mutta muut on otettu taskucaonilla työmatkalla. Silloin kun on aikaa, on kiva paneutua kuvaamiseen vähän enemmän.

    Siehä julli oot, jos oot saanut hämähäkinverkon näyttämään laiturinlankuilta...

    VastaaPoista
  3. Kirja, joka paranee loppuaan kohti, jättää itsestään paremman muiston kuin sellainen, jota alkaa hienon alun jälkeen plärätä eteenpäin 'kunpa tämä loppuis jo'..

    Neilikkakuvat <3

    VastaaPoista
  4. Kati, olet oikeassa, sillä tästäkin jäi loppujen lopuksi hyvä maku ja olisin halunnut tietää ihmisistä enemmänkin.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa, kiitos!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...