maanantai 21. maaliskuuta 2011

Telkkarin ja sohvan ystävä kertoo


Aurinko ei ehkä tänään näyttäytynyt, mutta sain aloittaa työt tauon jälkeen niin rennosti, että kuvan valoisuus on ihan paikallaan. Kävelin aamulla parikymmmentä minuuttia töihin ja epäilin muutaman kerran jo kupsahtavani kohta kumoon. Hidastin sitten mummovauhtiin ja päätin  vaan panna kinttua toisen eteen. Pääsin kuin pääsinkin perille. Aloin yskiäkin enemmän vasta illalla kotona, joten sikälikin tilanne on paranemassa.



Illan olen varmuuden vuoksi taas köllinyt sohvalla. Heimovaimot kelpasi hyvin katsottavaksi Liviltä. Nuoren brittitytön kokemukset afari-heimon luona olivat aitoa ja kiinnostavaa katsottavaa. Kovia kokenut tyttö lähti nöyrällä mielellä oppimaan jotakin ja oppi myös. Hän oppi pitämään itsestään ja hyväksymään itsensä ja menneisyytensä. Hän oli syvästi liikuttunut siitä, miten vieras perhe otti hänet  tyttärekseen ja hyväksyi hänet sellaisenaan. Hyväksyntä on parantavaa, sen olen omissakin hommissani huomannut.



Muuten olen viikon ajan katsonut tallennuksesta kanadalaissarjaa Emilie. Sarja esitettiin viime syksynä ja heti sen perään ennen joulua vielä toinen sarja jatkoksi, Emilien tytär. Jälkimmäinen  kertoi tomerasta ja kauniista Blanchesta, joka 1920-luvulla halusi opiskella lääkäriksi, ja koska sitä ei pidetty mahdollisena naiselle, hän opiskeli luostarikoulussa sairaanhoitajaksi. Uransa hän aloitti köyhien siirtolaisten asuttamassa syrjäisessä metsäkolkassa ja sai selvitä siellä, miten parhaaksi taisi. 



Mutta siis nyt katsomani sarja Emilie kertoi Blanchen äidin elämästä vuosisadan vaihteessa. Emilie oli kunnianhimoinen ja vahvatahtoinen nainen, joka halusi opettajaksi. Hän aloitti 18-vuotiaana kyläkoulussa ja opetti siellä menestykekkäästi viisi vuotta, kunnes meni naimisiin ensirakkautensa Ovilan kanssa. Kahden intohimoisen ja itsepäisen luonteen yhteensovittaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun itse elämäkin toi eteen enemmän vastoinkäymisiä kuin nykyihmiselle ehkä tulisi. Varsinkin ne kaikkiaan yhdeksän lasta!



Vaikka toimeentulosta, lastenhoidosta, väärinkäsityksistä ja toisen kuuntelemattomuudesta ne vaikeudet meidänkin aikanamme kumpuavat. Vasta nykynuorilla on ehkä himpun verran enemmän taitoja kuunnella ja ymmärtää toisiaan kuin ihmisillä ennen. Kun tiedämme, että kyse on nimenomaan taidosta, jota voi opetella. Voi saada vaikutteita vaikka televisiosta, muista kulttuureista, joissa ollaan pitemmällä näissä asioissa. Minun nuoruudessani ei ollut kuin Peyton Place, jossa lähinnä tuijoteltiin.







8 kommenttia:

  1. Paremmalla puolella jo, flunssa voitettu.
    Aurinko saisi paistaa joka päivä, tänään se oli piilossa, mutta onneksi päivät ovat jo pidentyneet.

    VastaaPoista
  2. Voi jestas, Peyton Place! Muistan, miten sitä keräännyttiin katsomaan keskiviikkoiltaisin. Ja miten otettiin kantaa hyvisten (Allison) ja pahisten (Betty ??) välillä. Vieläkin muistan Allisonin äidin lehmän silmät ja räpsyttimet. Voi sitä ahdistavan naiivia ja kaksinaismoralistista aikaa!

    VastaaPoista
  3. Ai niin, vielä. Nuo kuvat, varsinkin ylin ovat aivan huippuja. Tuollaisen ottaisin seinälleni vaikka tauluksi. Ihanat värit ja valo. Kuin sumeaa logiikkaa. Loittorenkaillako saat ne aikaan?

    VastaaPoista
  4. Lisää hienoja kuvia, piti minunkin kysyä, miten ne otat, minullakin olisi yksi loittorengas, jolla voisin kokeilla.
    Joo, Peiton paikkaa aina katseltiin, en kauheasti muista, millainen oli.
    Tätä kanadalaissarjoja olen satunnaisesti seurannut, kurjuutta ja onnenhetkiä vaihtelevasti. Aika karmea kohta se, missä Emilie synnyttää lumihangessa.
    En ole uusinnoista huolimatta nähnyt Emilien tyttären viimeisiä osia, hänestä ei tainnut tulla lääkäriä.

    VastaaPoista
  5. Katsoin ensimmäisellä kierroksella sekä Emilien ja Emilien tyttären, ja nyt vähän uusintojakin.
    Mieleeni jäi, että Emiliellä oli kovasti vastustusta elämässä. Emilien tytärtä näytellyt oli erityisen kaunis, näyttelijän nimi on mennyt unholaan.

    *

    Kelit on olleet hurjia viime päivinä, sekä kävellen että pyörällä. Koitetaan pysyä pystyssä.

    VastaaPoista
  6. Arleena, kyllä pelkkä valoisuuskin riittää vakuuttamaan talven vähittäisestä väistymisestä.

    Ina, sumeaa logiikkaa tosiaan:) Yksi loitto 50mm linssin kanssa ja tarkemmus kaakkoon, siinä se on. Ja tietysti sopivasti valoa ikkunasta.

    Manteli, elämä oli aika raakaa ennenvanhaan, kovaa ja raakaa. Siksi onkin hyvä välillä katsoa tuollaisia todenmukaisia sarjoja kuin Emilie.

    Sooloilija, oli minusta Emiliekin virkistävän keskenkasvuinen ja raakile. Ei näyttänyt paljon ymmärtävän miestään ja ajoi vähän väliä pois. Ei muuten, mutta kun ei ollut mitään mahdollisuutta itsekään elättää perhettä, eli mies oli senkin takia tosi tarpeellinen.

    VastaaPoista
  7. Voi sikkura sentään, olen ihan koukussa noihin sinun utukuviin!
    Kerro, millainen kamera ja mikä on loittotekniikka..? Minun on varmaan lähdettävä ostamaan järkkäri, vaikka en jaksa kantaa kuin kamerapuhelimen :-(

    VastaaPoista
  8. Kiitos Anna! Samalla kun kiinnostus kuvaamiseen kasvaa, pitää hankkia parempaa kalustoakin, ei siitä mihinkään pääse. Mulla on vasta ensimmäinen järkkäri menossa, Nikon D80 vuodelta 2008. Siinä on riittänyt opettelemista. Lempilinssini on 50mm f/1,4D AF ja sen kanssa olen nyt kokeillut noita loittorenkaita. Lisäämällä välimatkaa kameran ja linssin välille, saa tarkennettua lähemmäksi, eli otettua ihan lähikuvia.

    http://www.objektiivi.info/objektiivi_info/Nikon/50mm+f1+4d+af+nikkor/145

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa, kiitos!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...